Hyviä ohjeita

Viime viikko vietettiin tyttöjen jalkapalloturnauksessa Stadi Cupissa. Mukavaa oli. En tiedä liittyikö Stadi Cupiin vai oliko ajoitus muuten vain osuva, mutta tällainen kirje tuli aikuisille: Mielestäni se oli niin hyvä, että laitan sen tähän kokonaisuudessaan.

Kirje kuvaa mielestäni niin hyvin sitä suhdetta, joka meillä vanhemmilla pitäisi olla lapsiimme (ja toisten lapsiin) kaikessa toiminnassa. Tsempataan, kannustetaan, autetaan nauttimaan elämästä, annetaan tilaa epäonnistumisille, autetaan iloitsemaan siitä mitä lapsi tekee. Ohjeita voi hyvin suoraan soveltaa muihin harrastuksiin sekä koulumaailmaan.

Avoin kirje aikuisille...

13.6.2014 klo 13.36

Avoin kirje valmentajille, joukkueiden muille taustahenkilöille ja pelaajien vanhemmille!

Piiri ja sen kurinpitovaliokunta ovat tässä alkukauden aikana saaneet tiedokseen/päätettäväkseen useampia erotuomariraportteja ja joukkueiden kirjelmiä/selvityspyyntöjä liittyen lähinnä aikuisten käytökseen ja kielenkäyttöön otteluiden aikana kenttien laidoilla. Näihin asiakirjoihin, niiden sisältöön ja niistä pyydettyihin vastineisiin tutustuminen on tuntunut sekä piirin henkilökunnasta että valiokunnan jäsenistä todella surulliselta!

On vaikea ymmärtää, mitä aikuiset oikein ajattelevat – vai ajattelevatko mitään – toimiessaan eri rooleissa erityisesti lasten ja nuorten otteluissa? On asiatonta ja perusteetonta erotuomariston arvostelua, on kiroilua ja loukkaavaa kielenkäyttöä, on aikuisten keskinäistä ala-arvoista sanailua ja kaiken huippuna vielä sekä omien että vastajoukkueen pelaajien taitoihin, ulkonäköön, varusteisiin, perhetaustaan tms. kohdistuvaa täysin sopimatonta kommentointia!?

Ja kuitenkin kaikkien kentän laidalla olevien aikuisten tärkein tehtävä on luoda jokaiseen otteluun turvallinen ilmapiiri! Ilmapiiri, jossa jokainen otteluun osallistuva voi tuntea sekä onnistumisen elämyksiä että epäonnistumisen tuskaa, kohdata voittoja ja tappioita, nauttia joukkuekavereiden tuesta ja vastapelaajien arvostuksesta. Ilmapiiri, jossa pelaaja haluaa mitata ja näyttää omaa osaamistaan ja jossa hän uskaltaa yrittää myös suorituksia, jotka eivät aiemmin ole häneltä vielä onnistuneet. Ilmapiiri, jossa jokainen huomaa kehittyvänsä ja johon hän uudelleen ja uudelleen haluaa palata iloisena omana itsenään.

TÄLLAISEEN ILMAPIIRIN EI KUULU SE, ETTÄ VANHEMMAT…
- huutelevat alatyylisesti nimitellen vastajoukkueen vanhemmille ja/tai joukkuetaustoille
- arvostelevat oman tai vastajoukkueen hieman hitaammin kehittynyttä, hieman tukevampaa tai muuten erilaista pelaaja
- nauttivat (ja tuovat sen myös julki) jokaisesta vastajoukkueen pelaajan epäonnistumisesta
- uhkailevat eri tavoin omaa jälkikasvuaan, jos pelaaminen ei suju heidän mieleisellään tavalla tai jos tapahtuu epäonnistuminen
- ottavat asiattomasti kantaa erotuomariston ratkaisuihin (vanhempien sääntötuntemus on keskiarvollisesti lähes olematonta)
- ohjaavat kentällä olevia pelaajia pelillisissä asioissa (= on valmentajien tehtävä)
- arvostelevat kovaäänisesti oman joukkueen valmentajan peluuttamista tai muita pelillisiä ratkaisuja
- jne. jne.

TÄHÄN ILMAPIIRIIN EI KUULU MYÖSKÄÄN SE, ETTÄ VALMENTAJA/JOUKKUETAUSTA…
- käy alatyylistä sanailua vastajoukkueen taustojen kanssa
- osallistuu vanhempien/katsojien keskinäiseen nimittelyyn/väittelyyn
- arvostelee äänekkäästi omaa ja/tai vastajoukkueen pelaajaa tai hänen suoritustaan
- arvostelee äänekkäästi erotuomariston tekemää ratkaisua
     (joukkuetaustojen sääntötuntemus ei ole juuri sen parempi kuin vanhemmilla)
- huutaa jatkuvasti – syötä, kuljeta, laukaise, liiku, jne. – ohjeitaan omille pelaajille. Jos haluat, että pelaaja kehittyy, anna pelaajan tehdä omia ratkaisuja, joiden ratkaisumallit olet hänelle toivottavasti harjoituksissa opettanut!
- peluuttaa joukkuettaan sovitun vastaisesti tai muuten pelaajia epäoikeudenmukaisesti kohdellen
- jne. jne.

Molempien ryhmien kannattaa asettua pelaajan asemaan ja miettiä miltä itsestä tuntuisi, jos…
- omat vanhempasi tulisivat seuraamaan omaa harrastustasi ja käyttäytyisivät yhtä ala-arvoisesti?
- iso osa työpäivästäsi menisi naapuriyksikön työtekijöiden kanssa riitelyyn ja toistensa haukkumiseen?
- oma pomosi olisi työpaikalla koko ajan vieressä huutamassa ohjeita jokaiseen työvaiheeseen?
- sama pomosi haukkuisi Sinut julkisesti jokaisesta yksittäisestä epäonnistumisesta työtehtävässä?
- työkaverisi tai ihmiset kadulla naureskelisivat ulkonäöllesi tai vaikkapa vähän ”kärsineille” vaatteisillesi?

Piiriorganisaation puolesta vetoan vahvasti kaikkiin teihin eri rooleissa toimivat aikuiset!

Kun menette toimijaksi tai katsojaksi otteluun, muistakaa AINA mitä ja ketä varten te siellä kentän laidalla olette!

Antakaa pelaajien ja erotuomariston pelata kentällä omaa peliään, ratkaista ottelu rehdisti omia vahvuuksiaan käyttäen ja toisiaan kunnioittaen!

Jos joku asia ei toimi, käydään se sitten ottelun jälkeen seuraavissa harjoituksissa, seuraavassa koulutuksessa tai illalla kotona asiallisesti ja rauhallisesti – ilman ottelun aikaista tunnelatausta – lävitse ja varmistetaan näin kaikkien kehittyminen omalla tasollaan, jokaisen omantunnon vahvistuminen ja iloisuuden jatkuminen hyvän harrastuksen parissa.

Veijo Vainikka
piirijohtaja
SPL Kaakkois-Suomen piiri
 

PS. Jokainen sellainen toimija, jonka tärkein motiivi olla mukana lasten ja nuorten futistoiminnassa on voittaa piirisarjamitali, voi tulla hakemaan sellaisen piiritoimistosta ilmaiseksi (lause lisätty 13.6. klo 14.25)"

Summer holiday

I've been really looking forward to summer holidays. For those of you outside Finland, kids are off school for about 10 weeks. This year it means 72 days.

I love summer holidays. To me it means relaxation. Even at the expense of other things. As a kid it meant reading so many books outside lying down on the grass. Of course it meant other things as well, but that's what I enjoyed most. So I try to do that as much as possible when the holiday comes, even now as a mother of four. Just to reach the familiar feeling of pure enjoyment. 

With kids and with more money than we had when I was young, I've also enjoyed "summer camps". By summer camps I mean the opportunities for kids to play a sport for a week a few hours a day. It's a great way of experiencing a sport to find out if they like it or not as a hobby as well as getting new experiences. So far someone(s) in this family has experienced football (soccer), swimming, diving, trampoline, golf, Finnish baseball and tennis. One year one of the kids wanted to have a few days craft club for her friends. Some of them have become yearly routines. This summer we add horse riding to the list. 

After all, summer is short, even if it's ten weeks long. Every spring I make a mental list of all those many things, fun and educational we'd love to do or should do during our summer break. We achieve some, and some get postponed. Last summer I made a decision though. I decided not to make any mental lists. I decided not to decide in advance what we are going to to. Because as much fun as those things are, deciding in advance we should do this or that does create stress. Even if it is a tiny tiny stress in the back of your mind, I decided I did not want any of that.  

So I came across this in facebook: Do-it-yourself summer camp. I got excited. The title appealed to me. When I read it, I became devastated. My plan of "not planning anything" seemed so "you're not a good mother". I'm sure the approach in the blog post works well for many. It is exciting many want to educate their children and have them do meaningful things. It is true there are so many hours in a day you can fit so many things in a day, time of "nothing to do" too. 

But let's face it. I want summer holiday to be a holiday. I don't want lists to tick off. That's everyday life. 

So I did not change my plans. We have plenty of football scheduled. We have horse riding scheduled, we have tennis scheduled. Rest of the time we do what we feel like. I'm going to enjoy that. 

PS. As an educator I don't want to forget learning. The kids will be required to read. But they do it anyway, so it's not a big deal. If the want to play on a computer during the summer, they may "play" Khan Academy or a few other learning "games". But to be honest, I believe "doing nothing" during summer teaches a lot too. 

Amazing children

Some weeks ago (or maybe months, time goes so fast) my now 8-year-old daughter came home excitedly. They had written letters in school. The teacher had brought a mailbox there and they spent some time writing. She said she had written a letter to everyone in her classroom. I thought it was very nice of her and complimented her for doing it. But at the same time I thought it was very natural and normal even though I would not expect anyone to do such a thing. I know it's not something all my kids would do, but it's something I have done. 

Recently I happened to talk with her teacher. She started talking about this case. She was in tears. As most teachers would, she had looked through the letters to make sure everyone got some and that there would not be any mean letters. To her surprise not only she found out that our daughter had written to everyone, the things she had written were well thought and extremely nice. The teacher was in tears and said she had never experienced such an extraordinary thing.

It made me wonder. I had taken for granted that my child had done such a deed. Had I known they're writing letters I would not had expected such a thing of her. But when it happened, I didn't think of it as extraordinary. After all it is according to the principles we try to teach, thinking of others and being nice to others, especially in a school setting trying to think of those who may not have that many friends.

All parents try to teach good principles to children. We have heartache or sorrow or plain irritation when they don't follow our teachings. But when they do as we teach, how many times we take it for granted? I know I take it for granted that my kids take care of their school work. I take it for granted that they no longer have tantrums publicly (most of the time). I take it for granted that they most of the time (probably) remember to say thank you or could I, may I? 

Surely we have worked for them to learn those things. But once they have learnt, I tend to think "of course they do that".

How much am I missing in this line of thinking? How much more I would gain if I really saw them as the amazingly great little people they are? If I could see those things I think of as "of course" as achievements they have achieved because they have worked hard and are very capable?

I am actually grateful that not everything is smooth sailing in this family. I know when to celebrate achievements on things that have been hard. I just should celebrate more the achievements that have not required quite so much work to achieve. Even those that may come naturally, because the child just simply is so amazing, regardless of his or her parents.

Anteeksi

Näin pääsiäisen kunniaksi muutamia ajatuksia anteeksipyytämisestä, anteeksiantamisesta ja anteeksisaamisesta.

Lapsille opetetaan, että kun toista satuttaa, vahingossa tai tahallaan, tai jos toiselle tulee omista teoista paha mieli, pyydetään anteeksi. Ja kun joku pyytää anteeksi, siihen vastataan "saat anteeksi" tai "ei se mitään" tai jotain muuta, mutta vastataan. Asiasta tulee jokseenkin rutiini. Toiset ovat sitä mieltä, että se on hyvä rutiini, toiset ovat sitä mieltä, että rutiininomaisuus vie asialta pois sen merkityksen. Toisten mielestä anteeksipyyntöä tulee vaatia lapselta heti, toinen haluaa odottaa, kunnes lapsi ihan varmasti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Tilanteet ovat monenlaisia, joten varmasti anteeksipyytäminenkin voi olla monenlaista.

Meitä suomalaisia moititaan joskus siitä, että sanomme ups tai oho, emmekä anteeksi, kun vahingossa tönäisemme toista. Meitä moititaan siitä, että kun on tosi kipeistä asioista kyse, emme saa pyydetyksi anteeksi vaan viimeiseen saakka puolustelemme itseämme. Toisaalta monesti kuulee ajattelutavasta, että asioita tapahtuu ja ei niistä kannata välittää, anteeksipyytelemisen ruljanssi pitkittää ikävää asiaa, parempi vain ohittaa asia ja unohtaa se.

Anteeksipyytämiseen, antamiseen ja saamiseen liittyy kuitenkin monia seikkoja, jotka avaavat oven onnellisuuteen. Niin kauan kuin emme pyydä anteeksi tekoamme, emme ole antaneet anteeksi tai emme tunne saanemme anteeksi,  kannamme taakkaa mukanamme, vaikka emme sitä myöntäisi. Elämä käy raskaaksi.

Luin hiljattain tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa päähenkilö koki hyvin paljon vääryyttä elämässään. Hän kykeni antamaan anteeksi. Vaikka tuntuu mahdottomalta ajatukselta antaa anteeksi todella kammottavia tekoja, se tuntuu onnistuvan monelta. Jos jaetaan anteeksiannettavat asiat äärettömän isoihin, isoihin ja tosi pieniin, niin ehkä isot ovat kuitenkin helpoiten anteeksiannettavia. Kun joku selkeästi satuttaa meitä niin paljon, että huomaamme sen vaikuttavan elämäämme, tiedostamme, että meidän täytyy antaa anteeksi päästäksemme eteenpäin.

Mutta entä ne kaikki pienet ärsytyksen aiheet, pienet loukkaantumiset? Ne, jotka satuttavat meitä, mutta ohitamme ne olankohautuksella, painamme villaisella, järkeilemme, ettei minulla ole syytä sattua, ymmärrän kyllä, miksi toinen käyttäytyi tuolla tavalla tai ettei hän tarkoittanut pahaa. Mutta se sattui silti. 

Jaksaako asiaa antaa anteeksi? Anteeksiantaminen on tietoinen prosessi, joka yleensä vaatii jonkin verran työtä. On helpompi vain unohtaa. Entä kun näitä pieniä syrjään työnnettyjä asioita ja tunteita on kertynyt jo enemmän? Työkaveria kohtaan, ystävää kohtaan, vanhempia kohtaan, puolisoa kohtaan, lapsia kohtaan. Ne kuormittavat meitä, vaikka ovatkin kovin pieniä yksittäin. Ja ne tuntuvat suhteessamme tuohon henkilöön. Ne etäännyttävät meitä kauemmas.

Anteeksiantaminen ei edellytä sitä, että toinen pyytää anteeksi. Toisen ei tarvitse edes tietää tehneensä jotakin, mikä minun olisi hyvä antaa anteeksi. Anteeksiantaminen edellyttää sitä, että haluan päästä kielteisten tunteiden taakasta. Se edellyttää sitä, että olen valmis ajattelemaan asiaa ja myöntämään sen, että asia sattui minua. Se edellyttää sitä, että olen valmis uhraamaan ylpeyteni ja myöntämään, että olemme kaikki samanarvoisia - myös minä voin tehdä asioita, joita jonkun olisi hyvä antaa anteeksi.

Anteeksianto tuntuu hyvältä sen vastaanottajasta. Se voi tuntua yhtä hyvltä anteeksiannon antajasta. Ehkä voisimme pyrkiä antamaan anteeksi enemmän, useammin, pienemmistäkin asioista. Pääsiäisen sanoma kertoo suuresta toivosta, joka tulee Kristuksen sovituksen ja Jumalan anteeksiannon ansiosta. Se, että me annamme anteeksi lähimmäisillemme, tuo myös meille toivoa - toivoa läheisemmistä suhteista, toivoa suuremmasta rakkaudesta, toivoa onnellisemmasta elämästä.

Keskustelua kouluihin

On tullut keskityttyä elämään ja opiskeluun sen verran, että on päästy jo maaliskuulle ennen ensimmäistä päivitystä. Kynnys kirjoittamiseen on siten noussut.

Muutamia ajatuksia suomalaiseen kouluun liittyen.

Koulu on monessa suhteessa muuttunut meidän aikuisten omista kouluajoistamme. Koulun olisi hyvä muuttua edelleen, jotta se oikeasti vastaisi sekä yhteiskunnan että yksilöiden tarpeisiin. Koulun rikkaus on se, että kunnilla, rehtoreilla ja opettajilla on valta päättää monista kouluun liittyvistä asioista. Toisaalta se johtaa siihen, että koulutuksen ja siihen liittyvien asioiden laatu ei ole sama kaikkialla.

Parhaillaan valmistellaan uusia perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Edellinen on vuodelta 2004 joillakin tuoreemmilla muutoksilla muokattu. Kuinka paljon muutoksia nyt tulee ja ovatko ne vain näennäisiä, sitä ei vielä tiedä. Asiantuntijat ovat eri mieltä asioista ja päätöksentekijöiden sana loppupelissä ratkaisee. 

Suomessa on totuttu siihen, että kouluun luotetaan. Koulun uskotaan olevan laadukas ja toimivan oppilaan parhaaksi. Opettajista halutaan ajatella hyvää. Tämä on ihan hyvä juttu. 

Vanhemmilla on kuitenkin monia kokemuksia koulun toiminnasta. Osa niistä on hyvinkin kielteisiä. Mielestäni tarvitaan keskustelukulttuuria, joka johtaa koulun laadun parantamiseen. Vanhemmilla täytyy olla oikeus sanoa mielipiteensä asioista. Sitä pitäisi jopa kysyä. Toisaalta vanhempien tulee ymmärtää, että kaikkea mitä haluaa ei voi saada. On tietyt rakenteet ja puitteet, joiden sisällä on pakko toimia, ainakin tällä hetkellä. Mutta on hyvä kyseenalaistaa asioita.

Vanhempien olisi hyvä oppia tuomaan asioita esiin rakentavasti, ei hyökkäävästi tai jo valmiiksi puolustuskannalla ollen. Opettajien ja muun koulun henkilöstön olisi hyvä oppia aidosti kuuntelemaan.  Pitäisi osata kuunnella sanojen lisäksi myös tunnetta sanojen takana. 

Opettaja on ammattilainen. Opettaja on oppimisen asiantuntija. Mutta kaikki opettajat eivät aina käyttäydy ammattimaisesti. Uskaltaisin jopa väittää, että jokainen opettaja toimii joskus epäammattimaisesti. Eikä kaikkien opettajien asiantuntemus ole aina ajantasalla taikka kata kaikkea mahdollista. Vanhemmat ovat oman lapsensa asiantuntijoita. Heitä on kuunneltava sellaisina. Mutta asiantuntijatkin erehtyvät joskus. Eivätkä vanhemmat näe lastaan kaikissa ympäristöissä eikä tilanteissa, joissa he eivät ole läsnä. Tarvitaan todellista keskustelua, jotta lapsen vahvuudet, mahdollisuudet ja oppimisen tavoitteet voidaan saada selville. Tarvitaan todellista keskustelua, jotta voidaan oikeasti toimia lapsen parhaaksi. 

Vanhempi, jos koet, että lapsesi koulussa ei kaikki ole niin kuin perusopetussuunnitelma tai perusopetuslaki (tai terve järki) edellyttää, ole rohkea ja ota yhteyttä kouluun. Jos jokin opettajan toiminnassa häiritsee, ota yhteyttä opettajaan ja ilmaise huolesi. Vanhemmat saavat vaatia lapsilleen laadukasta opetusta. Ota kuitenkin huomioon, että kyseessä saattaa olla vain mielipide-erot, ei todelliset opetuksen laatuun vaikuttavat tekijät. Opettaja saattaa myös loukkaantua. Joten opettaja, astu alas saippualaatikon päältä ja ymmärrä, että asiantuntijaroolista huolimatta et ole kaiken yläpuolella. Keskustellaan enemmän, jotta saataisiin lapsille paremmat eväät tulevaisuutta varten. 

ps. Olen sekä opettaja että vanhempi, joten puhun itsellenikin molemmissa rooleissa.

Looking back

There is one sentence that describes my year 2013 very well. I can't really say it, because I am Finnish. But I'm going to be brave and say it anyway:

I am very grateful to be me, the kind of person I am right now.

I'm going to spoil it by saying "of course I know I'm far from perfect". "Of course I know I have many qualities I dislike and would like to be different". "Of course I know there is plenty of work to do to get where I would like to be".

This year, for some reason, I have been reflecting on who I am and how I have become me as I am now. I have been amazed what a long journey I have taken. There are so many things I have forgotten about what I was like and what I thought. I'm glad I have journals to remind me. In the beginning of this year, if anyone would have asked me, I would have said I have been like "this me" always. Part of it is true, of course. There are things that have always been part of me and most likely will always be part of me. But so much have changed. For the better I think. And I am grateful for that.

Some of the things I have learned while looking back are about those things that have made me what I am. Naturally a lot has to do with my parents. I am very grateful for all they have given me and done for me. I've changed (not only this year, but in the past 20 years) from the teenage perspective of  "parents can't do anything right" to hoping I could somehow reach even remotely the level of  good parenting they gave to their children. 

I can identify certain experiences that have made me what I am now. They tend to be the hard ones. Haven't had really hard ones ever, but even those little experiences have had enormous consequences. There are also those experiences that have been just so wonderful that they have had an effect. They've given hope of being a better person. 

But what I've come to realize, which I probably hadn't before, is that there are so many people who have in one way or another been there along the way to make me who I am. It may have been their example, their support  and friendship, their pushing me out of my comfort zone, a moment of feeling someone understands me, even them making bad choices, perhaps hurting me, all of it. So many people have played a role in who I am now. 

I am very grateful for all of you. Thank you. 

We people really do need each other. As much as we want to think we have accomplished something by ourselves it rarely is true. Other people affect us and we affect others. Let's let that effect be a good one.

Christmas cards

I like Christmas cards. I like receiving them and putting them up on display. It's one of the things that makes it feel like Christmas. Probably because of childhood experiences. Perhaps I like them because it gives me the feeling that Christmas is getting near. There's that anticipation only a child can feel. Perhaps I'm longing for a feeling I no longer really feel. 

I also like sending Christmas cards. I want to think they mean something, to the sender and the receiver. Ideally I'd like to make all the cards myself, individually planned to each person. That hasn't ever happened yet, though I've made many cards. 

So I've thought at least I can write very personal notes on them. Thanking for things the person has done for me, sharing why I appreciate or love the person, letting the person know how highly I think of him or her or just telling the person how great she or he is. To those close to me but far away it might be nice to include a letter of how things are in my life. I always enjoy reading those. But somehow that rarely happens either.

I also imagine writing the cards one peaceful evening, candles lit, plenty of time, in November. I take time to write properly, nicely, by hand. But no, it's usually partly computer-made, with some quickly written scribbling no one can really read. Or just a photo with ready printed text. Or a bought card with just names written under the greeting text. 

I still like to send them, via mail. It's always nice to get post. But then I lose the addresses, and when time is scarce the email is so convenient. Well, I'm lying. Facebook is convenient. 

So not all the people I'd like to remember with a card will ever receive one. Probably the rest wont even notice the facebook greeting since there are so many around Christmas. But I still hold on to thinking about people in my life and hoping they have a good Christmas. The kind of Christmas they would like to have. Christmas with good feelings. Hope you have one of those this year too.

Koulun ja kodin välinen kommunikaatio

Nyt on taas se aika vuodesta, kun koulu aloitetaan tai sinne palataan. 

Muutamia ajatuksia tähän koulun alkuun kommunikoinnista opettajan ja perheen välillä. Ensimmäiseksi, tärkein sääntö numero 1: Kommunikoikaa.

Vanhemmilla on monia odotuksia opettajaa kohtaan. Lapsella on monia odotuksia opettajaa kohtaan. Opettajalla on monia toiveita vanhempia kohtaan. Useinmiten vuodet ovat jo opettaneet, että odotuksia ei kannata olla, mutta toivoa vielä voi. On luonnollista, että nämä odotukset ja toiveet menevät ristiin, koska jokainen on oma persoonansa omalla historiallaan varustettu.

Opettajilla on lain mukaan velvollisuus toimia yhteistyössä vanhempien kanssa. Kuinka tämä käytännössä toteutuu, on hyvin monimuotoista. Täältä esimerkiksi löytyy Opettajien ammattijärjestön OAJ:n kannanotto yhteistyöhön.

Monissa kouluissa on käytössä reissuvihko tai Wilma tai vastaava järjestelmä, jonka kautta toivotaan kommunikoitavan. Sillä järjestelmällä ei loppupelissä ole paljonkaan merkitystä. Jollekin yksi on helpompi kuin toinen. Pääasia on kommunikaation tyyli sekä sisältö. 

Kaikki on varmasti kohdannut tai tulee kohtaamaan tilanteita, joissa ei ole tyytyväinen opettajan kommunikaatioon tai opettajaan yleensä. Tai ainakin voi kuvitella millaista se olisi. Mutta tässä muutamia ajatuksia siitä, millaista on tämän opettajan mielestä hyvä ja toivottava kommunikaatio vanhempien puolelta.

1) Kerro lapsesi erityistarpeista ja haasteista. Moni vanhempi pelkää, että lapsi tulee leimatuksi, jos opettajalle kerrotaan esimerkiksi haasteista, joita päivähoidossa on ollut. Pelätään, että tuo tieto muokkaa opettajan toimintaa lapsella haitallisella tavalla. Toki aina tällainen riski on olemassa. Mutta ammattitaitoisella opettajalla tieto lapsen haasteista tuo lisäedun oppilaan auttamiseen. Yleensä nuo asiat kuitenkin selviävät jossain vaiheessa, ja jos lapsi pääsee jo heti alussa esimerkiksi opiskelemaan hänelle sopivalla tavalla, etu on todella suuri. Tai jos opettaja tietää esimerkiksi haasteellisesta perhetilanteesta, joka vaikuttaa oppilaan käyttäytymiseen, hänen on helpompi toimia niin, ettei aiheuta lisähaasteita lapselle. Esimerkiksi toisessa tilanteessa "tiedän, että osaat toimia luokan sääntöjen mukaan, joten tee niin, ole hyvä" on täysin sopiva lausahdus, mutta toisessa tilanteessa se saattaa lisätä lapsen emotionaalista kuormaa. 

2) Kerro millaista kommunikaatioita toivot opettajalta. Osa meistä ei kaipaa kuin aikatauluihin ym. rutiineihin liittyviä tietoja ja tietoja siitä, jos jotakin poikkeuksellista, kielteistä on tapahtunut. Osa kaipaa myönteistä palautetta säännöllisin väliajoin. Osa haluaisi tarkemmin tietää mitä koulussa tapahtuu. Opettaja ei voi tietää mitä kukin vanhemmista kaipaa. Keskustele asiasta opettajan kanssa, jos se on sinulle tärkeä. Mieti miksi asia on sinulle tärkeä ja kuinka tärkeä se on. Pyri myös ymmärtämään opettajan rajoitukset ja kasvatukselliset näkökulmat esimerkiksi siitä, että lapsen tulisi olla se, joka kertoo mitä koulussa on päivän aikana tapahtunut. Muista, että sinä voit mennä kouluun katsomaan, mitä siellä tapahtuu. 

3) Muista, että vanhempi ei ole asiakassuhteessa opettajaan. Vanhempi ei voi vaatia asioita siksi, että maksaa veroja. Tuo esiin ne asiat, joista olet huolissasi ja jotka arveluttavat sinua. Tuo ne esiin ilman hyökkäystä, kysyen mikä on toiminnan taustalla. Ole valmis kuuntelemaan avoimin korvin. Jos silti tapahtuu asioita, joista et ole samaa mieltä, eikä puhuminen opettajan kanssa auta, puhu ylempien tahojen kanssa. Älä kuitenkaan rupea ristiretkelle esim. yhden opettajan poistamiseksi kuvioista vaan taistele sen oikeaksi kokemasi asian puolesta. Pyri erottamaan asiat henkilöistä. 

4) Usein se, kuinka vanhempi suhtautuu opettajaan ja kommunikoi opettajan kanssa sekä opettajasta on paljon suuremmassa roolissa lapsen elämässä kuin se, millainen opettaja on. Useimmissa tapauksissa yhden vanhemman ollessa todella tyytymätön opettajaan, toinen vanhempi on hyvinkin tyytyväinen. Lapsen on mahdollista vaihtaa luokkaa tai koulua. Joskus se on tarpeen. Kannattaa kuitenkin miettiä tarkkaan kuinka tarpeellista se on. Onko todella kyse oikeasta ongelmasta vai vanhemman tekemästä ongelmasta. 

5) Opettajaakin saa kiittää. Yhtälailla kuin vanhempaa ilahduttaa kuulla myönteistä palautetta lapsesta, opettajasta on kiva kuulla vanhemmilta, jos lapsi on erityisesti pitänyt jostakin tunnista tai pitää jostakin opettajan tavasta toimia. 

6) Harkitse tarkkaan soitatko opettajalle kouluajan jälkeen. Jotkut vielä antavat oman puhelinnumeronsa ja sanovat, että saa soittaa. Kannattaa silti miettiä onko asia sellainen, että on pakko soittaa. Kaikkia asioita ei oikein voi eikä kannata hoitaa esimerkiksi Wilman välityksellä. Puhuminen on aina paras tapa, jos pitää oikeasti keskustella. Jos asia ei ole akuutti, eli se voi odottaa muutaman päivän, kannattaa ottaa opettajaan yhteys sillä Wilmalla ja kertoa mistä haluaisi keskustella. Kannattaa sopia yhdessä aika, jolloin joko tavataan kasvokkain tai puhutaan puhelimessa tuosta asiasta. Näin molemmat pystyvät valmistautumaan tuohon keskusteluun. Esimerkiksi kiusaamistapauksessa helposti haluaa soittaa opettajalle heti ja vaatia toimenpiteitä. On kuitenkin parempi soittaa ja sopia aika esim. seuraavaksi päiväksi, jolloin keskustellaan asiasta tarkemmin. Päivänkin aikana omalta kiusatulta lapselta voi saada enemmän tietoa kuin ensimmäisellä kertomalla ja opettaja puolestaan voi koulupäivän aikana selvittää kaiken mahdollisen tietoonsa kyseisestä tapauksesta kyselemällä esimerkiksi muilta oppilailta ja välituntivalvojilta, jotka saattavat olla asiasta tietoisia. 

7) Älä kuuntele huhupuheita opettajasta. Toki niillä voi olla todellinen alkuperä, mutta on tullut nähtyä se, kuinka oppilas A kertoo vanhemmalleen, että opettaja teki näin. Oppilaan A vanhempi kertoo saman asian oppilaan B vanhemmalle. Sitten oppilaan B vanhempi päivittelee asiaa oppilaiden C, D ja E vanhempien kanssa. "Kuulitteko mitä opettaja teki". Ja sitten oppilaan F vanhempi, joka kuulee tarinan, kysyy oppilaaltaan hänen näkemyksensä tapahtumasta. Se onkin ihan erilainen. Oppilaan F vanhempi kertoo oman lapsensa version tapahtumasta E:n ja D:n vanhemmille, joiden lapset vahvistavat F:n tarinan. C:n vanhemmat eivät kuitenkaan halua edes kysyä lapseltaan, koska heillä on jo ennestään jotain hampaankolossa opettajaa vastaan, joten he pitävät kiinni oppilaan A kertomuksesta. Pahimmillaan luokka jakaantuu kahteen rintamaan, niihin, jotka ovat opettajan puolella ja niihin, jotka ovat opettajaa vastaan. Ja vain sen takia, että oppilaan A tarina opettajasta ei ihan pitänyt paikkaansa.

8) Palataan tärkeimpään sääntöön: kommunikoi. Älä jää märehtimään tai ihmettelemään. Kysy, ehdota, kuuntele.  Hyväksy se, että opettaja on alansa ammattilainen, mutta muista, että sinä olet lapsesi paras asiantuntija. Joskus opettaja on oikeassa, joskus sinä olet oikeassa. Molemmilla on tärkeä roolinsa, jotta lapsen koulunkäynti sujuisi mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman mukavasti. Mahdollisimman hyvä vaatii kommunikaatiota.

Hauskaa kouluvuotta kaikille.

Life challenges

In two weeks I'm teaching a lesson that is supposed to focus on challenges and how to overcome them, especially through or with Christ. I'm dreading that lesson. I hate talking about challenges. But perhaps not for the most obvious reasons. 

I remember as a teenager, hearing people talk about challenges at church meetings, feeling and interpreting their talks this way: One must have challenges in this life. God gives us challenges because He loves us and wants us to learn and grow through them. The more challenges you have, the more God must love you. Also He never gives us more challenges than we can bear. So having tons of challenges means you're a great warrior who can bear anything. 

I hated hearing about those things. Why? Because it seemed that everyone else was having challenges but me. I felt my life was extremely easy. I had no challenges at all. So what was I to think about that? Either that God does not love me one bit because He doesn't give me challenges or that I'm such a lousy person that I couldn't bear even a tiny challenge. At my darkest moments I did what everyone told to never do: I prayed and asked for challenges. And I got none. How very discouraging. I did not want to think I was a looser, so I decided to take another approach: everyone else is wrong about challenges. We don't necessarily need them. We can learn from other people's challenges also. The amount of challenges is not equivalent with God's love. God can show His love by only giving blessings also.

I've grown a few years since. My gut reaction still is I have not had any challenges in my life. But I've learned to define it more like this: I haven't had any negative trials of faith in my life yet. I think that's what some people mean when they talk about challenges: something hard that happens that may make you wonder if there really is God after all. I believe everyone's faith in God will be tested during this life. But I also believe it can be tested via positive things also: do you do what God asks you to do. It doesn't always have to be a negative testing. 

I believe we all face in this life things that are hard for us, things that can be called challenges. Some of them come because of our stupid or wrong choices. Some of them come because of stupid or wrong choices of other people. Some of them come just because life is. Some of them might come because God wants us to learn some specific things. But I think that's rather rare even though we can learn many things from every challenge. 

How we view life, ourselves, God and Christ makes a huge difference in how we deal with our challenges. When we know that life is eternal, we also know that there is an end to the challenge, even if it seems far away. When we know we truly are children of God we know that we have not "deserved" a challenge because we are somehow bad. God does everything out of love for us. He is always willing to do all He can to help us with our challenge. He just can't interfere too much because then it no longer would be our life really. When we allow ourselves to feel His love, it may cure the wounds caused by our challenge. 

But the greatest thing is that Christ has died and suffered for us. Whatever pain there is in the world, He knows how it feels. He's been through that. I think all the pain and suffering I go through in life as a huge pile of snow. It is so big that if I start climbing over it, I'll fall many feet deep into the snow and probably never get out of there. Or if I start digging a way through it, the snow on top of the tunnel will collapse because of its' weight and I'll get crushed under it. But because of what Christ went through, He has a snowplow and He can make a way for me back to the less snowy area. Only with His help can we really get through a challenge. (And for those not believing in Christ or God - we believe all good comes from God - He does offer help even if we don't ask for it and we may accept the help without thinking or realizing it is from God.)

When we face a challenge there are many roads we can take. We can focus on asking "why me?". We can try to understand why things have happened and what has been our part in it. We can start blaming others or ourselves for the challenge. Or we can brush it off and pretend to think it's not a big deal. We can deny the challenge all together. Or we can turn to God and ask His help. We are entitled to ask for all the things we need to get through the challenge: strength, wisdom, forgiveness or being able to forgive, love towards others, perspective, hope, faith, being able to forget, to get a good night's sleep, find someone to help, vision of future... What ever our needs are, we should ask for those things. God most likely wont take our challenge away just like that. But I know He can ease our burden and make it lighter. He can make us stronger. He can help us survive. 

I've come to realize that's why I feel I haven't had challenges. It's because I've asked and He's blessed me. He's given me a friend at the time when I was so overtly afraid of people that I was horrified to remember it while reading my youthful journals. He's given me a perspective and strength to face my mother's death as a young single adult. He's given me love and guided me to knowledge about disabilities before and after  finding out about those some of our children have. He has prepared me for my challenges, He has walked through them with me and He has given me all the tools to make things as good as they can. Because of Him, I still feel I have not had any challenges. But if challenges come, I know where to turn to for help.

Voihan pakurikääpä!

Sitä aina painotetaan kuinka vanhempien esimerkillä on suuren suuri vaikutus lapsiin. No, ei aina.

Aina joskus tulee silmiin juttuja ihmisistä, jotka vannovat kaikenlaisten luonnonyrttien parantavaan voimaan. Käyttävät niitä innokkaasti ja väittävät kaiken terveyteensä liittyvän hyvän johtuvan niistä, puhumattakaan sitten luontoystävällisyydestä ja muusta.

En ole mitenkään kriitinen. Itse en vaan jaksa välittää riittävästi. Ne d-vitamiinitkin tulee otettua vähän miten sattuu.

Vietin viikon mökillä isäni kanssa. Liedellä oli kattilassa keitettyä? uutettua? haudutettua? havuteetä. Se on hirveän terveellistä. Kuusen, männyn ja katajan neulasia sekaisin. Aamupalaksi isä söi myllyllä jauhamiaan/murskaamiaan vehnän- ja kauranjyviä (suoraan maanviljelijältä tietysti) sekä pellavansiemeniä ja olikos hampunkin siemeniä seassa (siis sellaisen ei huumaavan). Ja sitten piimää siihen päälle kostukkeeksi. Varmasti terveellistä. Suklaassakin on kuulemma paljon kaikkea terveellistä, niin sitäkin meni monia paloja, vaikkei sitä pienen heimon tosi väkevää juomaan sekoittamaa kaiken terveeksi tekemää suklaata ollutkaan.

Satuinpa sitten ihan vain huvikseni kysymään, että onko tuosta nykyään niin paljon hehkutetusta pakurikäävästä kuullut tai ajatellut sitä kokeilla. Tiesi tietysti heti mistä oli kyse ja sanoi sitä parisenkymmentä vuotta sitten sen siinä kohtaa olleen puun käävästä jauhaneensa ja teenä juoneensa pidemmänkin aikaa. Niinpä tietysti.

Lapsuudessani join jäkäläteetä (oli muuten hyvää), siankärsämöteetä (taisi olla jokseenkin kitkerää) ja montaa muuta teetä. Kuusenkerkkiä ja koivun silmuja syötiin (siitä voin jäädä kiinni vieläkin), ja tietysti viinimarjapensaan lehdistä (sekä koivunlehdistä) tehtyä juomaa juonut. Ah kuinka hyvää. Nuhaan pureskeltiin (joskus omien mehiläisten)  kittivahaa (nykyään voi kalliilla ostaa propolistippoja, joissa sama vaikuttava aine) ja yskään kaulaan käärittiin kaulaliinan sisässä sipulirenkaita. Se ja sipulimaidon juominen päätyivät jo pienenä inhokkilistalleni. Päätin, etten koskaan laita lapsiani kärsimään niin. 

Isälläni on edelleen suuret varastot kaikenlaista itse kuivattua tai kasvatettua (mitähän ne lasipurkissa aikoinaan vedessä lilluvat sieniviljelmät olikaan?). Lisäksi terveyskaupan hyllyt on tyhjennetty jokseenkin tehokkaasti muovipussiin, josta jotain ammennetaan kun muistetaan, ihan niinkuin ne oikeat ja virallisetkin lääkkeet. 

Suhtaudun tähän isäni viisauteen pelonsekaisella kunnioituksella. Olisi hienoa tietää niin paljon. Uskon, että noilla luonnontuotteilla on monia hyvää tekeviä vaikutuksia. Ehkä niidenkin ansiosta yli 80-vuotias isäni vetää leukoja ja rakentaa mökkiä. Toisaalta en usko kaikkeen, millä niitä kaupallisesti halutaan myydä. Osa lapsuuden kokemuksista oli hyviä, osa huonoja. Jonkinlaisen yliannostuksen kaiketi sain, koska en jaksa välittää riittävästi hankkiakseni enemmän tietoa ja ujuttaakseni enemmän terveellisiä asioita lastemme ruokavalioon. Ja toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä. Ehkä se, että emme ole juuri koskaan kipeitä on sekin seurausta niistä ravinteista, joita lapsena olen saanut. 

Jos vaikka ensi keväänä saisi ne nokkoset poimittua ja kuivattua talvea varten. Alettua syödä kunnolla niitä kaapissa olevia pellavansiemeniä, koko perhe. Käytettyä ne hamppuöljypullot jääkaapista, säännöllisesti nauttien. Vaikka jauhettua ne puurojyvät aina aamuisin, kun se mylly tuossa pöydällä seisoo. Mutta aloitetaan kuitenkin tuosta d-vitamiinin tankkaamisesta auringossa oleillen. Lepokin on kuulemma hirmuisen tärkeää, joten levätään siellä auringossa. Sitten taas jaksaa, koko talven. Vaikka ei joisikaan pakurikääpäteetä joka aamu.

uskova kansamme

Käytiin perheen kanssa Ahvenanmaalla. Sunnuntaina tutustuttiin erääseen kirkkorakennukseen, joka oli 1700-luvun lopulla rakennettu. Tutkiessani paikan kirkkotarjontaa hämmästyin: Ahvenanmaalla on todella paljon todella vanhoja kirkkoja. Ihan 1200-luvulta saakka. 

Nautin suunnattomasti sukututkimuksesta. On hienoa löytää omia esivanhempiaan. Vaikka monesta ei olekaan mahdollista saada muuta tietoa kuin nimi ja sukupuoli, ja joskus ei aina niitäkään, niin aina voi kuvitella millaista elämä on ollut. 

En ole perehtynyt Suomen uskonnolliseen historiaan sen kummemmin kuin mitä koulussa siitä on joskus puhuttu. Mutta tuolla Ahvenanmaalla ja niiden kirkkojen tietoja selaillessani tuli tunne, jonka olen aiemminkin joskus kokenut, että kansamme on ollut vahvasti Jumalaan uskovaa kansaa. Uskolla on ollut suuri rooli jossakin vaiheessa. Uskonnolla myös, mutta uskonnon rooli ei aina ole välttämättä ollut täälläkään aina pelkästään myönteinen. 

Isoäitini isä ja hänen vaimonsa olivat hyvin vahvasti uskovia. Kirkkoon ei päästy kuin muutaman kerran vuodessa, mutta pyhänä luettiin raamattua. Kyseinen isä luki raamattua myös iltaisin ja aamuisin veisattiin virsiä. Rukouksia pidettiin usein ja ruokarukous oli ehdoton. Heidän jälkipolvensa kokivat, että kyseessä oli aito usko, eikä tapauskovaisuus. 

Nykyisin sanotaan, että tässä maassa suurin osa ihmisistä on tapauskovaisia. Sen ajatellaan tarkoittavan sitä, että ei uskota, vaan kuulutaan luterilaiseen kirkkoon, jotta saadaan ristiäiset ja häät. On pieniä kirkkokuntia tai uskontoja, kuten meidänkin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkomme, joissa jäsenet osoittavat uskoaan näkyvästi käymällä kirkossa sunnuntaisin ja noudattamalla erilaisia säädöksiä tai ohjeita, mutta hyvin pienenä vähemmistönä. 

Suomalainen on hyvin itsenäinen. Suomalainen ei tarvitse muita tehdäkseen omantuntonsa mukaan taikka mitä haluaa, eikä varsinkaan mitään järjestöä siihen taustalle. Miksi näin olisi uskonnossakaan.

Olen tullut omien kokemusteni ja monien keskustelujen jälkeen siihen tulokseen, joka tietysti saattaa olla väärä, että suomalaiset eivät ole tapauskovaisia. Heillä on kulttuurisia siteitä kirkkoon, jossa haluavat juhlansa viettää. Mutta sen lisäksi sanoisin, että suurella osalla suomalaisia on vahva usko tai vähintään toivo siitä, että jokin korkeampi voima on olemassa ja ohjaamassa elämäämme. Esi-isiemme usko Jumalaan on edelleen kansassamme. 

Mikä merkitys sitten uskonnolla, kirkolla on tässä uskossa. Usko on kaikista tärkein seikka. Uskonto taikka kirkko ilman uskoa on jokseenkin merkityksetön ihmisen jumalasuhteen kannalta, vaikka sillä saattaa olla kulttuurista arvoa paljonkin. Usko itsessään kuitenkaan ei riitä  monenkaan teologian mukaan Jumalan luo takaisin pääsemiseen vaan siihen tarvitaan usein joidenkin kirkon tarjoamien rituaalien suorittaminen. Yksi esimerkki tällaisesta on kaste, jonka toteuttamisessa on monenlaisia variaatioita. Jumalaan voi uskoa täysin ilman kirkkoa. Uskoa voi myös, että pelkkä usko riittää Jumalan luokse pääsemiseen, tai ettei siihen edes tarvita uskoa vaan kaikki pääsevät joka tapauksessa. Usko ei kuitenkaan muuta tosiasioita. Jos on niin, että on olemassa Jumala, joka on asettanut joitakin ehtoja luokseen palaamiselle, silloin noita ehtoja on noudatettava. Ja tässä roolissa on kirkko, ehtojen välittäjänä ja noudattamisen mahdollistajana. 

Jos joku kaipaa kirkkoa uskonsa tueksi, tervetuloa tutustumaan tähän vaihtoehtoon. Kaikissa paikoissa kokoukset alkavat sunnuntaisin klo 10.00 ja Espoossa, Tampereella ja Turussa myös klo 14.00

Seurakunta	Osoite
Espoo 1.	Pitkännotkontie 2 02760 Espoo,
Espoo 2.	Pitkännotkontie 2 02760 Espoo
Helsinki 1. (Sat.)	Marjaniementie 35, 00930 Helsinki
Helsinki 2. (Sat.)	Mäkipellonaukio 1, 00320 Helsinki
Helsinki 3.	Neitsytpolku 3 A, 00140 Helsinki
Hyvinkää	Vehkakuja 2, 05830 Hyvinkää
Kerava	Väinämöisentie 17, 04200 Kerava
Kymenlaakso	Kauppalankatu 29, 45140 Kouvola
Lappeenranta (Sat.)	Armilankatu 36, 53100 Lappeenranta
Mikkeli (Sat.)	Päämajankatu 13, 50100 Mikkeli

Tampereen vaarna

Seurakunta	Osoite
Hämeenlinna (Sat.)	Saaristenkatu 16, 13100 Hämeenlinna
Jyväskylä (Sat.)	Sammonkatu 9, 40100 Jyväskylä
Lahti (Sat.)	Hennalankatu 308, 15700 Lahti
Pori (Sat.)	Päärnäistenkatu 34, 28120 Pori
Rauma (Sat.)	Lännentie 2, 26660 Rauma
Tampere 1. (Sat.)	Pellervonkatu 1, 33540 Tampere
Tampere 2. (Sat.)	Pellervonkatu 1, 33540 Tampere
Turku 1. (Sat.)	Mäntymäenaukio 18, 20810 Turku
Turku 2. (Sat.)	Mäntymäenaukio 18, 20810 Turku

Pietarsaaren piiri

Seurakunta	Osoite
Kokkola (Sat.)	Hakalahdenkatu 100, 67100 Kokkola
Pietarsaari	Alholmintie 2, 68620 Pietarsaari
Vaasa (Sat.)	Kasarminkatu 20, 65100 Vaasa
Seinäjoki	Pelipuisto 2, 60100 Seinäjoki

Kuopion piiri

Seurakunta	Osoite
Joensuu	Torikatu 32, 80100 Joensuu
Kuopio (Sat.)	Siikaniemenkatu 2, 70620 Kuopio
Savonlinna	Savonkatu 10, 57100 Savonlinna

Oulun piiri

Seurakunta	Osoite
Kajaani	Sammonkatu 7 C, 87100 Kajaani
Kemi (Sat.)	Lehtokatu 37, 94100 Kemi
Oulu (Sat.)	Nokelantie 38, 90140 Oulu
Rovaniemi	Rovakatu 13, 96100 Rovaniemi

Mothers' day irony

You kind of wish that mother's day would be the one day a year everything is perfect. One day you would feel that life is how they make it look like in magazines: clean house, good (and nice looking) food, well behaving children dressed and combed beautifully, everyone showing appreciation for you. Only nice words spoken the whole day. You know, just that one perfect day once a year. You know the rest wont be perfect, but that one would give you hope that it might be attainable. 

So when the kids come and wake you up with x number of cards and hand made craft items they barely remember themselves what they are and the added 30 + bonus drawings, you smile and thank and feel that pleasure even though you wonder where to display them all because they need to be displayed so kids wont sulk and all need to be displayed so they wont start fighting.

You get to the breakfast table and look at the nice food on your plate. You know you will be the center of the day because kids are loudly fighting about who gets to sit next to mother and those who wont get to do it, cry or shout unfair or sulk. But you smile and try to remind them that you really would appreciate if there was a little bit less shouting and crying.

It is lovely to be the center of the attention. The little one wants to share everything on his or her plate and not just with you but with your clothes also. The dad nicely takes care of everything and lets you run away to the shower all by yourself so you wont hear all the screaming about how mother does things differently. Of course while he's in the shower you'll get them all ready because you're almost late, but who cares. After all, it is a mother's day and she can decide to do things if she wants to. 

By the time the dinner is ready after church, you notice spots of food from snacks or dirt from somewhere on trousers, white shirts and dresses and the living room floor is covered with toys and colouring books, not to mention the colouring pencils. You hear the questions "what could I do?" and "where's my...?" and of course the statements of "I don't like this food" and "he kicked me under the table" at the dinner table. And during the day there are the runny noses, the fallings and the poopings and dad simply can't do it all by himself. 

So by the end of the day you realize you are yet to experience the perfect day with the perfect family. But if you're lucky, you also realize, that it actually is perfect as it is. Next time you might just spend the day enjoying it. 

Prayer

.A little  while ago, on a religious radio channel - radiodei-,  I heard an advertisement. It advertised both people who can pray for you when  ask them to and also a course where you can become such  a "professional" who will be praying for others. 

I believe in prayer. I believe there is God who hears all prayers, no matter how uttered, and who answers those prayers as He sees best. I also believe praying as an act itself is a form of organizing one's thoughts and  a helpful way of getting insight to important things, whether you really believe in God or not. 

I believe we can gain a lot by praying for others. It helps us focus on other people and be less selfish. Of course I also believe our prayers are heard and God will bless those we pray for. But the advertisement made me think do we sometimes think that someone else's prayers would be more effective than ours? I could ask friends to pray for me, because it's a way of support. It could make us closer and more unified.  But I don't believe that in numbers there is power, meaning that the more people pray for something the better we can persuade God to give us what we want.  But I do think knowing that others are praying for me, working together with me to achieve something, will give me strength to carry on.

Why would I ask a person I don't know to pray for me, instead of praying myself? If I lack faith that God will answer my prayer, would I think that if someone with more faith prayed for me, his faith would allow me to have the blessing I want? I don't think so. I think God is more willing to answer my sincere yet doubtful or faithless prayer than that of someone not related to the matter at all.

Prayer works. Not always the way we want or the way we think it might. But it works. Some may give credit to other things for those answers to prayers, but even then it is worth praying. Those of us who believe in God know that all good comes from God. Regardless of the recipient of the good believing or not believing. 

If there is something you'd like to be better in your life, it's worth trying to pray. 

Muutama ehdotus

Korhosen koulukohun ansiosta kansa on päättänyt, että nyt on jotakin tehtävä kouluissamme, jotta tavallisilla oppilailla olisi rauha ja mahdollisuus oppia. Kaikki ovat asiasta jokseenkin yksimielisiä. Jotain pitäisi tehdä, jotain olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Mutta mitä? Jotkut ehdottavat opettajille enemmän valtuuksia voiman käyttämiseen. Toiset ehdottavat hankaluuksia aiheuttavien oppilaiden segregoimista omiin luokkiinsa tai vielä mieluummin omiin kouluihinsa, pois näkyvistä. Jotkut kannattavat lasten ottamista pois kelvottomilta vanhemmilta riittävän aikaisessa vaiheessa. Varmasti muitakin vaihtoehtoja on esitetty.

Tässä on muutamia omia ehdotuksiani:

Ongelma numero 1: kun oppilas häiritsee oppitunnilla, opettajan aika menee häneen eivät muut saa riittävän hyvää opetusta

Ratkaisuehdotus:  Kouluihin perustetaan moniammatillinen tiimi, joka sisältää erityisopettajia, nuoriso-ohjaajia sekä mahdollisia muita sosiaalipuolen henkilöitä. Koulun koosta ja tarpeista riippuu kyseisten henkilöiden määrä, mutta ainakin neljä aikuista.

Kun oppilas häiriköi tunnilla, hänelle annetaan varoitus. Kun hän häiriköi uudestaan, hänelle annetaan varoitus. Oppilas tietää, että kolmannella kerralla varoitusta ei enää anneta. Kolmannella kerralla opettaja käyttää hakulaitettaan ja kaksi tiimin jäsentä saapuu luokkaan.  Oppilas tietää, että hänen tulee seurata tiimin jäseniä ”selviytymistilaan”.  Opettaja antaa tiimin jäsenille mukaan lapulla tiedon siitä minkä kirjan minkä sivun asioita tunnilla pyritään käsittelemään. Jos oppilas ei suostu lähtemään tiimin jäsenten mukaan, heillä on oikeus poistaa oppilas luokasta ja viedä hänet mukaansa tarvittavia keinoja käyttäen. Opettaja ja muut oppilaat jatkavat tunnin pitämistä rauhassa.

Päästyään ”selviytymistilaan” häiriköivä oppilas joutuu käymään keskustelua käytöksestään kahden aikuisen kanssa. He ovat ammattitaitoisia käymään tätä keskustelua ja selvittämään todellista syytä tämän käytöksen takana. Kun asiasta on keskusteltu tarpeeksi, jos on aikaa, erityisopettaja ottaa oppilaan haltuunsa ja pyrkii käymään hänen kanssaan niitä asioita läpi, joita tunnilla olisi ollut tarkoitus oppia, saatuaan tiedon näistä asioista opettajalta saamallaan lapulla. Tiimin jäsenet päättävät voiko oppilaan päästää seuraavalla oppitunnille vai jatkaako hän ”selviytymistilassa” oleskelua.

Tiimin jäsenten työnkuva on vain ja ainoastaan tämä. Joskus ”selviytymistilassa” voi olla useita oppilaita yhtä aikaa. Jos kukaan oppilas ei tule ”selviytymistilaan” tiimin jäsenet käyttävät aikansa sen miettimiseen, kuinka  ”vakioasiakkaita” voitaisiin parhaiten auttaa sekä suunnitelmien tekemiseen.

Ratkaisun toteutuksen este: raha sekä tahto.

Ongelma numero 2: Opettajat kokevat voimattomuutta haistattelun ja huonon kielenkäytön sekä häiriköinnin edessä.

Ratkaisuehdotus: Opettajia koulutetaan paremmin opettajankoulutuksessa sekä tarjotaan täydennyskoulutusta. Opettajille opetetaan kommunikointitaitoja,  psykologiaa, sosiaalipsykologiaa sekä tunnetaitoja. Erityisesti aineenopettajien koulutusta on parannettava näiden asioiden suhteen. Nykyistä opettajankoulutusta muokataan enemmän tähän suuntaan vaikka se edellyttäisi opintojen pidentämistä. Karsimisen varaa muista opinnoista kyllä olisi. Lisäksi opettajiksi opiskelemaan haluavien karsintaprosessin osaksi tulee psykologiset testit, jotka karsivat ne opettajat, jotka tulevat aiheuttamaan lapsille ja nuorille kärsimystä sekä ne opettajat, jotka eivät pysty toimimaan opettajina nykyisessä ympäristössä.

Ratkaisun toteutuksen este:  raha sekä tahto.

Ongelma numero 3: Monet nuoret käyttäytyvät liian huonosti.

Ratkaisuehdotus A: Synnytysvalmennus muutetaan yhden kerran tapaamiseksi. Sen sijaan jokaista tulevaa vanhempaa kehotetaan osallistumaan vanhemmuutta käsittelevälle kurssille. Kurssi järjestetään ja tietoa siitä jaetaan neuvolan ja koulun kautta ennen lapsen syntymää, sekä lapsen ollessa  2-, 5-, 7-, 10- ja 13-vuotias (taikka tarvittaessa 2, 7 ja 13). Kurssit ovat tilaisuuksia keskustella toisten vanhempien sekä asiantuntijoiden kanssa kasvatukseen liittyvistä asioista.

Ratkaisun toteutuksen este:  raha sekä tahto. Se, että ne, jotka sitä muiden mielestä eniten tarvitsisivat, eivät osallistuisi kuitenkaan.

Ratkaisuehdostus B: Kouluihin lisätään koulupsykologeja hyvin paljon, niin että jokaisella lapsella ja nuorella, jolla on haasteita, on mahdollisuus saada keskusteluapua jo hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen säännöllisesti, riittävän pitkään.

Ratkaisun toteutuksen este: raha sekä tahto.

Ratkaisuehdotus C: Perheneuvoloiden, lastensuojelun sekä lastensairaanhoidon resursseja lisätään niin, että jokainen, joka hakee sitä kautta lapselleen apua, saa sitä.

Ratkaisun toteutuksen este: raha sekä tahto.

Ratkaisuehdotus D:. Luodaan yhteiskunta, joka pitää perheen hyvinvoinnin etusijalla.

Aika mahdottomalta vaikuttaa.

Mutta yritettäisiinkö? Onko meillä tahtoa? Jos tahtoa riittää, eiköhän rahoituskin saada järjestymään. 

Let go

Today I observed something in an indoor soft play centre as the English say. More than once a parent went down a slide with a toddler. This particular slide has three slides side by side, so three can go at the same time. Some of these parents wanted to protect the child by holding their hand while going down. In all the cases I observed, it ended badly, the child hurting and crying. In all those cases the child would have been better off had the parent let go of the hand at some point.

It made me wonder how many times we do things trying to protect our children, but end up doing more harm than good. This is not to blame to parents who want to protect their children. This is just perhaps to help think in ways one may have not thought.

As parents we do want to protect our children. We don’t want them to experience the hardships and pain we have experienced. It is natural. Just as natural that our children will experience hardships and pain, regardless of what we do.

We want to protect our children from all the bad sites they may come across on the internet. So we might not let them use the internet at all. Or we may set up filters at home computers which prevent many of the bad things showing no matter what you write on the search field. I’m sure many of those things are good. But are we just holding their hands when we should let go? I don’t mean allowing kids to do whatever whenever on a computer, but we need to teach them what to do when they do come across something we would not want them to see.  They will be using other computers besides those at home at some point. We need to teach them what to do and not just prevent them from doing.

We want to protect our children from scary movies and movies that may present not so good things as the norm. We can set guidelines and age limits about what we allow them to watch or don’t allow. It is not a bad thing. But sometimes those setting the limits may think differently than us about what is good and what is not. Or our child may interpret what they see way different than anyone else in the world thought of. Are we just holding the hands till the end? Or should we discuss a movie after the child has seen it? What did the child think of it? Did something bother him or her? How realistic does he or she think it is? What was good in it? What was bad in it?

We want to protect our children from friends who might lead them along paths we would not like them to take. Sometimes it may well be wise to tell them to cut off the friendship or to try help the child gently find other friends. Sometimes our efforts to have a say about their friends may backfire badly, causing our relationship with our child to deteriorate. Are we trying to hold the hand when we should let go? Should we focus more on teaching the child to be strong and independent, so others won’t be able to persuade him or her to do what they don’t want to do? Should we help a child to find out for herself or himself what is good and worth seeking for? To find out what they really do want? Should we help them know how good they are, how much they are worth to us and the world and how precious they are? Should we show them how much they are loved? And then let go of the hand?

The only way a child can take responsibility of herself or himself is by letting go of the hand. There comes a time for that in everything we do with them. For some things it comes earlier than for others, but eventually, to ensure a good, exciting, enjoyable, joyful and safe slide down the life, we have to let go.

Why I chose to be and continue being a stay-at-home mother

I’ve been a stay-at-home mother for almost 10½ years. And I intend to be such for a few more. Luckily even after returning to work I’ll be home at the same time when the kids are home from school. A choice made partly because of the decision to be a stay-at-home mother.

I made the decision to be a stay-at-home mother if I ever had children early on. Maybe I was 7, starting school, or maybe it was when I was 12 and hating myself or maybe it was when I was 14 and making many important decisions in my life. I’m not quite sure. But I do know for surety why I made that decision. I made it, because my mother was home. I made it, because I felt I gained so much because of my mother being home. I enjoyed that she was home. It was important to me.

Now, I define someone being a stay-at-home mother if she is at home and available for the child every day. That the child doesn’t go 5 days a week to day care.  If the mother is able to work and earn money, while the child gets to be at home, great. My mother took care of other people’s children 5 days a week all my childhood at our home. I still consider her a stay-at-home mother, because she was home when I was home. I went to day care for 4 hours 5 times a week when I was 5. My best friend, whom my mother was taking care of at the time, went there. So I also wanted to.  And I was allowed to.

So I chose to be a stay-at-home mother because having one myself was important to me. I also chose it because I saw the kids my mother was taking care of. I saw some of them be attached to my mother more than to their mothers. Some of them were more attached to me. I – a girl – saw their first steps and heard their first words. I helped my mother to potty train them. I saw them learn new skills. I realized if I ever would be a mother, I would want to be the one to experience those moments.

I chose to be a stay-at-home mother because all the things I learned in university about education and child psychology told me it was the best for my children. I chose it because I heard so many professionals, those of psychology especially, to tell us students how if they could choose again, they would choose to be at home with their young children. I heard them exhort us to do so, if we would have/had children. Of course they also said that if it’s not possible, both the children and adults will survive, they can develop and have good relationships and all that. But with their knowledge, they recommended staying at home with the child.

I also chose to be a stay-at-home mother because I am lazy. I know how big investments I need to make to raise happy children. To raise children who know who they are, know how to dream and how to achieve those dreams. I know how relationships take time to grow to their full potential. And I know I’m not perfect. There’s just no way I could have all of that in a short time I have left after working outside home. I’m too lazy to work out how to fit it all. It is so much easier when you have all the 24 hours a day to use.

I chose to continue being a stay-at-home mother because I don’t see my kids being grown up and not needing me yet. I chose to continue it because my kids are so great I really enjoy being with them. Not always of course. But I cannot think of a work I’d always enjoy either. But I don’t want miss any more great moments with them than I really have to.

I can honestly say I have never had a moment of regret. I have never had a moment I wished I was working full time. Sure I have professional ambitions. But I know I can achieve them later. And I know I can work towards them now, staying at home. There is no need to prove anyone that I am “somebody” by doing something else than staying at home with children.  I know who I am and why I am doing what I am doing. That is enough.   

Thoughts on the history and flaws of the Mormon Church

I just read a facebook discussion of which I really have no idea why it showed on my page. Only one of the commentators is my friend. But it provoked these thoughts.

The discussion was about our church. From now on I refer to the Church of Jesus Christ of Latter-Day Saints as “church”. In the discussion it becomes clear that some who have left the church feel the church hurts those in the church by many different things. Some of the things are distorting history and thus teaching false historical facts or demanding people to be perfect and thus creating a lot of psychological stress and other harmful things.

I’m always willing to discuss whatever, but sometimes those kinds of discussions are fruitless. Because so much of it has to do with the fact that our experiences are very different.

I would compare it to going to school. The studies (PISA etc) has shown that the school system in Finland is one of the very best. No one in Finland would claim that it is perfect though. It is not perfect because it involves people. My experience of school has been very good. I have always enjoyed school. Not everything in it, not every day, but as a whole. It doesn’t mean that I haven’t noticed that some things are wrong or could be better. But school has done me good. I have even pursued a career in teaching.

I know many Finns have had very bad experiences in school. I know many have hated school. I loved my teacher of the first 6 years. I know a friend hated him. Same experience but we experienced it very differently. Why? A lot of it has to do with ourselves. Different things matter to us. Perhaps the teacher treated us differently. It may have been because of him or it may have been because of differences in us. It’s easy for my friend to think that the teacher was bad. It’s easy for those who had bad teachers and bad experiences to think that the Finnish school system is rotten. And it’s understandable. But is it the truth?

We believe the gospel of Jesus Christ is perfect. Meaning if we all would follow His teachings, we and the world would be a much happier and better place. We don’t believe the church as an organization is perfect. God created and led by God yes. But not perfect. Perfect would mean that it never changes. There would be no need for any changes. Of course it changes. There are differences in every country, every congregation and in every decade. The gospel is the same and stays the same. Many things in the church are same and may even stay the same.  But to think that the organization is perfect is silly. As silly as it is to think that it should be perfect if it really was from God.

There are many studies and theories about how cultures develop. How people in general develop. The members of the church as a group of people follow similar paths. It’s natural. Today we abhor many of the ways and thoughts of the antiques. Not to mention other times and cultures. We can’t understand many of the things in the history of human race because we as human beings don’t think and perceive things the same way they did. Different things are important and vital to us than were to them. Thus we can really never understand history. And like a wise history professor says: history is always an interpretation. There aren’t really many historical facts. People’s own accounts are always their interpretations of the facts. The physical facts are (necessarily) interpreted by us, by our current understanding. Can there be a historical truth found, really?

So why haven’t we been taught about all the historical accounts in the church? Perhaps it’s like at school. Three are so many things I could teach my students. So many interesting things, fascinating things and things that most likely would be beneficial things. But I have only limited time for teaching. It means I choose to teach those things I feel are the most important. And for some reason the leaders of the church have felt that the most important things are those that help us become better people.  I encourage students to study at home those things they find interesting. Not all teachers do that. At church I have always been encouraged to study gospel related things. Maybe not all have. But it’s not the fault of the system. It’s about the individuals we have happened to interact with.

Some claim that the leaders of the church have purposely withheld historical information that is opposing  to or disagreeing with something that is taught as “this is how it happened”.  I have understood that their thought is that the information has been withheld because it would make people not believe and leave the church. So it is about power. They want to keep us uninformed so that they can control us. Of course I do not believe so. One reason is because all I have ever heard at church is “study it out yourself”, “don’t believe me, but find out about it yourself”.  Another reason is that religion is a matter of faith. We know that many religions with many dark secrets in their histories still have many people believing. So I think a more probable reason for the historical things not actively shared at church is that perhaps those in charge are in this regard similar to me: knowing the historical stories and the different views and ideas and flaws of the early members of the church doesn’t bother. As a youngster I did come across many of those, because friends had questions – luckily internet was available then. But until I heard for the first time that  some people feel it – the fact that they have not been shared all the historical views -  as the compelling reason to leave the church it never would have occurred to me that it might.

So there are many different stories about different things concerning the beginning of the church as it is today. Accounts written by different people at different times. Some of them are opposite to each other. Some people feel that if this really is from God, God should have told Joseph Smith everything at once so that there would not have been room for people to make very great errors. Some feel that the prophet should have dealt with all issues as we would today with our current understanding – when he lived in a very different world. We know God’s principles are unchangeable. For example, the principle of every person being equal in the eyes of God. So how can there have been inequality in the church?

It takes a lot of courage and other qualities to go against the common views of things. Often times it doesn’t even occur to us that there is anything wrong with the common view or way of doing things. I could name for example quite a few things that are considered normal and even very good in the US,  things common there. Things that in this corner of the world are considered absolutely horrible and against all ethical and moral principles. It’s not easy to understand that something we think as a norm and normal is not really that. Even God can’t force us to understand it immediately out of the blue. It takes time and preparation and our development as a nation to accept such things. God doesn’t often interfere with the natural way things happen. Why? Because we are here to learn, develop and grow. We all know from parenting that we can’t teach a child something until he is ready to learn it. No matter how much we would like him to learn it sooner.

If the church is from God, does it mean all people, especially the leaders should be perfect? Of course not. We all know it’s not possible. And it would be against God’s plan. As we believe, a plan was presented for us to come to earth. Satan wanted to force everyone to do the right so that everyone would be saved and he would get the glory. God wanted us to be able to choose for ourselves. If God would make sure that the church or church leaders would never make mistakes, He would be forcing them to do right. He would be doing what He prevented Satan from doing.

My father keeps telling about a time when he was very new in the church. At the time church was also still quite new here. He had a question about something and some leader gave him an answer. An answer that to me as a younger person having been in the church all my life is just ridiculous. Totally false. An answer that at the time my father felt was not right. But from the point of view of the leader I can see why he gave such an answer, what he meant by it and why he thought it was the truth. The church doesn’t, can’t and shouldn’t exist without the context around it. We all bring in our perspectives, experiences and own ideas. Even the leaders. God won’t come and correct every sentence we say. That would be forcing us to do the right thing again.

I do feel very sorry for those who feel that the members of the church have hurt them, for  various reasons. I’m sure their feeling of hurt is real. I’m sure people actually have done and said hurtful things. I can even believe that there are people who have intentionally hurt though I like to give the benefit of doubt on that for everyone. And of course it shouldn't happen. But we are imperfect, so it happens. But I don’t see how it can be implied that the hurt has been caused because of the church. The gospel teaches us to love everyone. It teaches us to accept everyone. It teaches us to be merciful and forgiving. It teaches us to reach out, not shun. It teaches us to be as good as we can. If a person chooses to hurt someone or shun someone it is not because of the church.

But within the group of members of the church we have different cultures. Every congregation has  a different culture of being and doing. Just like every workplace has. In some cultures you may see more shunning. In some cultures you may see a lot of backbiting and gossiping. In another culture you may see the culture of “you have to be perfect” or the culture of really accepting everyone as they are. Those cultures are not made by the church. Those cultures are created by the people in that group. It happens in every group, not just church groups. If one doesn’t like the culture of the group he belongs to, he can try to change it. If the culture in my classroom is in anyway not desired, I can’t blame the school and the headmaster for it. What I can do, is start working with the people in that group. By showing example to begin with.

The truth is, religion is matter a faith. Either you believe it, no matter the “evidence” or you don’t believe it, no matter the “evidence”. One can’t convince the other person one way or the other. It is a personal choice. And it is a choice. It doesn’t just happen without us doing anything about it. It may be one big choice or a result of small choices in a long period of time. Everyone has the right to make that choice without being ridiculed for whatever choice he has made.