Kilpailua - competition

Matka eskariin sujui myrtynein mielin. Pikkusisko oppi aamulla täräyttämään r:n ihan kunnolla. Ei vielä puheessa muista, mutta teknisesti se onnistuu ja sitä sitten hokikin koko matkan: deppu - rrrreppu.

Voi harmitus. Pienempi oppi ensin. Miksi vertailu usein johtaa kilpailuun? Miksi vertaillessa usein unohtaa ne missä on parempi ja näkee vain sen, missä on huonompi? Sillä ei ollut mitään merkitystä, että tyttö oppi lukemaan nuorempana kuin isoveli. Tai että piirtää paremmin kuin isoveli. Tai ui paremmin kuin pikkusisko. Tai ajaa ilman apupyöriä, kun pikkusisko ei. Vain sillä yhdellä asialla juuri sillä hetkellä on merkitystä. Se määrittelee koko ihmisen. Minä en osaa, tuo osaa. Minä olen huonompi, kokonaisuudessaan, ihmisenä. Miksi siinä ei puheet auta?

Keeping up with the neighbours. I always thought it was something so American. Something so ridicilous. Untill I realized they do it. And they. And even they. People I know. Perhaps they don't know they compete. Perhaps they just want what's best for themselves and family. But the truth is, it's hard to avoid competing. It may be the house. If not size, then the looks. It may be income. If not how much you earn, then with how little can you survive and get all these womderful things. It may be the looks. If not how good you look, then how much you've lost weight. It may be the kids. If not how intelligent, spiritual or talented they are, then how many of them you have.

I hope I can see it when I compete. And think about my choices. Do I do this because I think and feel it's right and good or because I compete with someone about something?

Problem solved

A few days ago I thoroughly enjoyed a discussion about how to solve many of the world's problems. I think many of the solutions would work if people just would get to the point where they would be willing to do so.

But unfortunately, in real life, it seems it can never happen. It would require everyone in a personal level and national level to be quite a bit less selfish. It would mean that for a while I or my country will have to give up something for the greater good of everyone. I would require everyone thinking every human being has the same value, same rights and same responsibilities. It would require co-operation, good will and radical changes. I doubt it will never happen by us people.

But we can make those small changes in our families, in our neighbourhoods, on our communities, everywhere where we have an input. That way we can at least make the world a little bit better place to live for someone for a little while. I think that's a good start.

Katastrofi

Kun seuraa tapahtumia maailmalla, tällä hetkellä Japanissa, en voi olla pohtimatta, kuinka itse toimisin, jos joutuisin katastrofin keskelle.

Menisinkö paniikkiin? Toimisinko ohjeiden mukaan? Tuntuisiko kaikki "maailmanlopulta" vai pystyisinkö etsimään hyviä asioita siitä, mitä on jäljellä? Keskittyisinkö täysin itseni ja perheeni pelastamiseen ja heistä huolehtimiseen vai voisinko auttaa myös muita?

Katastrofi on aina katastrofi. Tilanne ei ole koskaan helppo. Katastrofit, niin pienet kuin suuret, tulevat usein yllättäen. Mutta niihin voi valmistautua. Joihinkin tilanteisiin voi valmistautua fyysisesti. Ruokaa voi olla kotona enemmän kuin se viikon annos. Rahaa voi olla säästössä tilillä hätätapauksia varten. Lääkkeitä voi olla lääkekaapissa sen verran, ettei ihan heti ensimmäiseen kuumeeseen lopu. Auton takakontissa voi olla hiekkaa, lapio ja peittoja.

Mutta henkisesti voi myös valmistautua. Voi kehittää omaa stressinsietokykyään. Voi rakentaa ystävyyssuhteita, jotka hädän tullen saattavat olla se tarvittava pelastusrengas. Voi opetella keinoja pysyä rauhallisena ahdistavassa tilanteessa. Voi opetella loogista ajattelua ja etsiä tietoa kuinka toimia erilaisissa hätätilanteissa. Voi luoda sellaisen suhteen Jumalaan, että tietää ja tuntee, että Hän kuuntelee ja vastaa.

Vaikka ei koskaan joutuisi suurta katastrofia kohtaamaan, niitä pieniä on elämä täynnä. Suureen valmistautuminen auttaa niissä pienissäkin.

Where did the time go ja politiikkaa

Attended a wedding yesterday. Beautiful young bride and a young groom. Lots of other beautiful young married couples. And by young I mean younger than 25. It was wonderful.

But it was horrible. I remember how I felt when I was 18. I felt I was ready to get married had the right guy appeared. (Well, he did, but it took 6 years). I felt so grown up, so adult. I'm sure things would have worked out well had I married young. But looking at those young couples, they were just so young. It almost made me worry about them. How will they survive. Will their happiness last. Have they been mature enough to make the right choice.

I felt so old.

And then I did some counting. I was almost 25 when I married. Not that old really. And still surviving. Still happy. I wasn't worried any longer.

Ja sitten politiikkaan

Kohta saa taas äänestää. Vuosia on tullut valiteltua, että kun ne kaikki on sitä samaa massaa. Ja sinänsä loppujen lopuksi sillä ketä äänestää ei ole niin kovin suurta merkitystä kuitenkaan. Tai riippuu siitä, ketä äänestää.

No, nyt alkaa olla hiukan erilaisia mielipiteitä. Sitä ei ehkä pidäkään niin hyvänä asiana enää. Esille on tullut myös selkeämmin asioihin mielipiteitä , joista on ihan samaa mieltä. Mutta ei välttämättä pidä mielipiteen antajasta tai hänen muista mielipiteistään yhtään.

Ei muuten väliä, mutta kun ne ihmiset siellä sitten kuitenkin loppupelissä ovat muokkaamassa tätä yhteiskuntaa. Olisi kiva, että yhteiskunta olisi mahdollisimman hyvä siinä vaiheessa, kun joutuu jättämään omat lapsensa taivaltamaan yhteiskunnassa ihan omin voimin. Kyllä vaan sillä äänestämisellä kuitenkin on merkitystä. Jos ei muuta, niin tietää, että ainakin jollain tavalla on itse yrittänyt vaikuttaa.

Silmät selässä / a reminder

"Äiti, miten sä voit aina nähdä mitä mä teen?"

Ei, 4 v tyttö ei ollut tekemässä pahojaan vaan ihan vaan riisumassa vaatteita iltapuuhia varten.
Eihän äiti näe kaikkea, silmillään, tietenkään. Mutta on kumma, kuinka aistit kehittyvät niin, että hahmottaa talon täysin, kuulee jokaisen rahinan ja tietää mistä se aiheutuu, ja jotenkin vain aistii ollaanko tekemässä sitä mitä on pyydetty vai jotain ihan muuta. Ja kummallista kyllä, se luo lapselle suurta turvallisuuden tunnetta. Äiti on jatkuvasti läsnä, vaikkei olekaan siinä vieressä. Äiti huomaa, jos yrittää huijata, äiti huomaa, jos on paha mieli, vaikka sitä yrittää peitellä, äiti tietää onko kyseessä ollut vahinko vai tahallinen teko. Mistä äiti sen tietää? Jostain syystä mä olen varma, että se johtuu rakkaudesta. Rakkaus valpastaa kaikki aistit, rakkaus auttaa näkemään pintaa syvemmälle.

Joskus ihmettelee miksi sitten on monen niin vaikea ymmärtää, että Jumala näkee kaiken, tietää mitä me puuhataan, tietää miltä meistä tuntuu ja huomaa mitä me halutaan ja toivotaan. Jos äiti siihen pystyy, miksi ei Jumala, täydellinen Isä?

Kids spent a night at Grandma's. The house was empty. The thought of being able to do what ever you want was appealing. It was nice to sleep with no one waking up in the middle of the night and sleeping as long as you want to (right, all the way untill 8.30 - you just don't know how to sleep in after some years of parenting). But as pathetic as it is, we talked about our kids in bed after waking up. And as nice as it was, to be without the kids, there was a feeling of something missing. The house felt empty - it didn't just look empty with no toys lying around, but it felt empty. I felt so blessed to have my wonderful children.

I wish I had more days when that is the feeling I have and not frustration.

Limaa

Ihan pakko mainostaa meidän tämän päivän suosikkipuuhaa: tehtiin limaa.

Kaksi kuppia/mukia perunajauhoja
kuppi/muki vettä, johon lorautettu elintarvikeväriä

sekoita tasaiseksi (aika tiivistä ja tästä satsista tulee paljon, kannattaa pitää suhde samana ja vähentää määriä)

Kun puristelet limaa palloksi tms, se on kiinteää, siitä voi muovailla. Pysäytä puristelu ja vaikka pidä kämmenellä hetki - se muuttuu lähes nestemäiseksi limaksi. Ja taas puristelemaan. Lapset olivat innoissaan.

Jos keksit mistä ilmiö johtuu, kerro. Kerron sitten oletko oikeassa :-).

News

I decided to write in English also for those friends to read who do not understand Finnish. The stuff will not be same in Finnish and English and sometimes the post will be just one or the other. We'll see how it goes.

I've entertained myself in past few weeks by watching BBC movies and series originally written by Brontë sisters and their contemporaries. It has made me wonder how much of me is affected by my circumstances. What kind of a person would I have been had I lived during those times. How much would that have been affected by my social status.

I feel I do not do anything great and big with my life. But my life is so good. Had I lived then and been a woman, would I have been one trying to get more power to women or just settled with what I was given? I like to think I would have been one making a difference. Never know. But what I do know through genealogy, that I've had ancestors with convictions who have worked hard to get what they've wanted or felt right. Like a peasant lancestor sending his son to school among the first ones during that century. Like my grandfather refusing to hold a weapon, even surrounded by the Russians. Like an ancestor building a school for the villagers and teaching there for a long time.

I wish I had been like them, making a difference. My only chance is to make a difference now.

Kun lapsi ei puhu

No, totta puhuen tämän lapsen kanssa sitä aika usein toivoisi, että olisi edes vähän hiljempaa.

Maanantaina käytiin uimassa. Jossain vaiheessa jotain tapahtui, huomasin, että lapsi nieleskeli itkua. Yritin lohduttaa ja selvittää missä syy. Lapsi vain vetäytyi pois eikä halunnut puhua. Tuntui kuitenkin olevan iso asia.

Mietin siinä sitten mahdollisia vaihtoehtoja. Löikö päänsä sukeltaessaan ja satutti itsensä? Tuliko pissat altaaseen ja häpesi sitä? Tekikö kuperkeikkaa ja se ei mennytkään ihan hyvin, pelkäsikö jäävänsä veden alle? Lapsi ei suostunut puhumaan. Asia vaivasi häntä, mutta sanoi, ettei halua puhua siitä. Ei halua kertoa. Kysyin tietysti satuttiko itsensä. Ei satuttanut. Sanoin, että jos tuli pissat vahingossa altaaseen, ei haittaa. Ihmetellen vastasi, ettei tietenkään tullut. Kerroin kuinka joskus olin tehnyt kuperkeikkaa vedessä ja tuntui etten pääse ylös ja pelästyin kamalasti. Ei ainakaan lapsi myöntänyt kokeneensa samaa.

Asia oli pakko jättää sikseen. Jankkaamisesta ei seuraa hyvää, varsinkaan tämän lapsen kohdalla. Seuraavana päivänä kysyin haluaisiko kertoa, mitä silloin tapahtui. Tänään sanoin, että en enää aio kysyä, mutta kun haluaa, voi kertoa, mielelläni kuulen, koska mä olen surullinen kun hän on surullinen ja haluaisin voida auttaa. Ehkä en koskaan kuule siitä, ehkä joskus kuulen.

Kyseessä ei ilmeisestikään ollut kuitenkaan iso asia. Mutta äidille kuitenkin paniikkitilanne - se että lapsi ei halua kertoa. Nyt ok. Entä kohta. Kun lapsi on isompi ja murheet ovat isompia?

Sitä toivoisi voivansa luoda sellaisen suhteen jokaiseen lapseensa, että lapsi voisi teini-iässäkin tulla aina kertomaan, jos on huolia. Olivat ne mitä vain. Tai voisi aina tulla kertomaan, jos on tapahtunut jotakin pelottavaa. Tai jotakin, mitä ei olisi halunnut.

Lapsella täytyy saada olla omia salaisuuksia. Vanhemmalla ei ole oikeutta mennä penkomaan lapsen tavaroita, lukemaan tekstiviestejä tai sähköposteja tai päiväkirjoja. Voi olla, että joskus on ihan todellisia pakkotilanteita, kun lapsen henki on kyseessä. Mutta silloinkin varmasti lapsen luottamua aikuiseen särkyy. Joissain tapauksissa se on se pienempi paha. Sitä niin toivoisi, ettei koskaan tarvitsisi mennä niin pitkälle. Että matkan varrella lapsi uskaltaisi puhua riittävästi.

Huono omatunto

Kaveri on hurahtanut luomuun. Hyvä hänelle. Juttuja kuunnellessa tulee vaan välillä huono omatunto. Vaikka meillä luomua ei varsinaisesti syödäkään siksi, että vältettäisiin kaikkia myrkkyjä elimistössä. Monessa asiassa ympäristöasiat on lähempänä sydäntä. Huonoa omaatuntoa lieventääkseni halusin listata ne asiat, joissa koen, että toimitaan ihan hyvin. Tässä siis lista, ihan vain itseä varten. Ja vain niitä positiivisia, varmasti negatiivista löytyy niin paljon, että kumoaa kaiken tämän. Mutta nyt ei ole sen aika.

-meillä syödään niitä tuotteita luomuna, joita lähikaupasta saa ja joita tykätään käyttää (maito, munat, jauheliha, salaattijuusto, mozzarella juusto, rusinat, jauhot, jotkut vihannekset/hedelmät jne)
-syödään oman maan perunoita ja sipuleita (koko vuosi) sekä joitain muita kasviksia kauden aikana. Mustikkaa ja puolukkaa metsästä sadon mukaan. Samoin sieniä. Isälle kiitos. Myös itsetehtyjä (isän) mehuja viinimarjoista ym. Omenoita pihasta syödään myös.
-lasten vaatteista suurin osa kierrätettyjä, siis meille käytettyinä tulleita, samoin vaatteet lähtee kiertoon
-kierrätetään paperit, pahvit, pullot & tölkit, metalli, lasi, patterit, joskus isompia satseja energiajätettä (rikkinäiset vaatteet, muovia). Biojätettä silloin kun kompostia on hoidettu niin hyvin, että se toimii. Ongelmajätteet ym omiin paikkoihinsa.
- jonkunverran käytetään luonnonmukaisia lääkitysjuttuja - mehiläsvahasta ym. (kiitos isän).
- käyttökelpoiset poistettavat tavarat viedään kierrätykseen
- toinen auto tuli käyttöön vasta, kun lapsia 4. Autossa lähes poikkeuksetta vähintään 3 ihmistä aina. Toinen autoista dieselmoottorilla.
- käytössä luontoystävällisemmät kertakäyttövaipat (nyt viimeisen lapsen viimeisillä vaippakuukausilla (toivottavasti) )
- Aina pestään täysiä koneellisia pyykkiä. Muut paitsi pyyhkeet ja liinavaatteet 40 tai 30 asteessa. Tiskikone samoin täynnä.
- Talossa patterit päällä vain olohuoneessa (kaksi kolmesta), keittiössä, kylpyhuoneessa, suihkuhuoneessa ja lasten makuuhuoneissa. Talvikaudella siis. Lämpimämmällä ei missään muualla kuin kylpy- & suihkuhuoneissa.
- väärin tulostetut ym. paperit, joissa toinen puoli tyhjänä päätyy lasten piirustuspaperiksi
- suuri osa lasten leluista käytettynä saatuja/hankittuja
- vanha sohva uudelleen päällystetty uuden hankkimisen sijaan
- paljon käytettynä saatuja/hankittuja huonekaluja

noh, olihan siinä jotain. Jo parempi omatunto :-)

Toisesta listasta, siitä ympäristöä kuormittavasta, tulisi paljon pidempi, mutta hyvä näinkin.

Entä jos

Jossittelu ei kannata, tietenkään.

Joskus on kuitenkin jännä miettiä mitä elämä olisi, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja, isoja tai pieniä.

Jos olisinkin ottanut viran Tampereen läheltä ja muuttanut sinne. Jos olisinkin opiskellut Englantia. Jos olisinkin saanut vain yhden lapsen. Jos olisinkin mennyt töihin lasten ollessa pieniä.

Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä samaan elämäntilanteeseen. Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä yhtä onnelliseksi. Joidenkin jossittelujen myötä elämä olisi voinut olla radikaalisti toisenlaista.

Kuten jos olisin valinnut elämän toisessa maassa toisenlaisen perheen kanssa. Ja nyt tietäisin, kuten tiedän, että mies tykkääkin miehistä.

Joskus on vaan niin onnellinen omista valinnoistaan.

todellisuuskuilu

Jonkinmoinen kriisi iskee aina, kun huomaa kuilun todellisuuden ja kuvitelman välillä.

Meidän koti on aina siisti - ai tämäkö muka siistiä?
Minä en ikinä puhu rumasti lapsilleni - miten voinkaan päästää suustani tuollaista/ jotain tuolla äänensävyllä?
Meillä syödään terveellisesti - taasko pinaattilettuja?

Kuilu voi kohdistua itseen. Tai puolisoon.

Mies on niin kätevä käsistään - taasko minä saan koota sen ikean kalusteen?

Tai lapsiin.

Meidän tyttö se hoitaan ihan itse kouluasiat niin hyvin - ai montako kertaa on ollut läksyt tekemättä?
Meillä rakastetaan toisiamme ja kaikilla on hyvä olla - miten noi lapset voi tapella koko ajan?

Tai muihin ihmisiin. Opettajiin, ystäviin, sukulaisiin.

Silloin kun todellisuus iskee, on aika todeta, että onneksi se on normaalia. Se todellisuus.

Aikuiset pilaa kaiken!

Miksi? Miksi me aikuiset usein ollaan ilon pilaajia? Ihan oikean ilon pilaajia.

Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).

Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.

Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.

Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.

Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.

Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.

Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.

Vaalit tulossa

Suomi on demokraattinen maa. Jokaisella on mahdollisuus sanoa mielipiteensä ja vaikuttaa.

No, ainakin teoriassa. Joskus miettii onko oikeasti. Mahdollisuus ehkä, mutta pystyykö oikeasti mihinkään vaikuttamaan.

Suomalainen hallitusjärjestelmä on ihan hyvä. Moneen verrattuna erinomainen. Siinä on kyllä yksi iso ongelma. Kaikki on sitä yhtä ja samaa. Onhan meillä eri puolueita. Ja onhan niillä erilaisia tavoitteita ja erilaisia painotuksia. Yksilötasolla ja päätöstentekovaiheessa eroja on kuitenkin vaikea huomata.

Kohta saadaan avuksi vaalikoneet. Tuntuu hienolta, että voit klikata, valita ja kone kertoo ketä sinun arvoillasi kannattaisi äänestää. Ongelma on se, että kysymykset ovat huonoja. Ne eivät erottele ehdokkaita. Tänään, huomenna ja ylihuomenna saatan saada ihan eri ehdokkaat, joita pitäisi äänestää.

Ehkä perussuomalaiset ja erityisesti Soini on saanut kannatusta siksi. Joku erottuu massasta. Joku sanoo suoraan mitä ajattelee - vaikka ei olisi samaa mieltä itse asian kanssa, montaa miellyttää se, että oikeasti sanotaan, edes jotain. Varsinkin jotain erilaista.

Missähän päin maailmaa on oikeasti paras hallitusjärjestelmä? Ja kenelle se silloin on paras? Voiko mikään hallitusmuoto oikeasti olla hyvä kaikille? Siis saada aikaan hyvää kaikille.

Uuden vuoden lupauksia

En niitä perinteisesti ole antanut, mutta kyllähän sitä on aina vuoden vaihtuessa mielessä asioita, joita haluaisi seuraavana vuonna savuttaa tai parantaa. Ja yleensä niitä samoja asioita, ikävä kyllä.

Ensi vuonna siis haluan
laihtua
kirjoittaa
lähes aina hymyillä lapsille ja olla hyväntuulinen
opiskella
urheilla
askarrella kortteja urakalla
vahvistaa jokaisen lapsen itseluottamusta
pitää kodin paremmin järjestyksessä
käydä läpi kaapit ja heittää turhat pois - siis ne kaapit, joita ei ole käyty läpi vuoteen tai pariin
huolehtia vanhenevasta ihosta edes jotenkin
nauttia elämästä
uskaltaa enemmän
tehdä matkan
olla luomumpi
...

lista on loputon, aina on kaikenlaista mitä haluaa. Katsotaan mitä saadaan aikaan.

Suomen tulevaisuus on hyvissä käsissä

No, ainakin sellainen tunne tuli tänään esikoisen koulun joulujuhlissa. Kyynelehdin läpi koko ohjelman, tosin ehkä eri syistä kuin osa vanhemmista.

Koulu on ihan tavallinen suomalainen peruskoulu. Suuri sellainen alakouluksi, lähes (tai jopa yli 500 oppilasta. En tiedä onko koululla tehty joskus joitain periaatepäätöksiä, en ainakaan ole niistä kuullut. Enkä tiedä oliko koulun kaikissa kolmessa joulujuhlassa samanlaista ohjelmaa. Mutta näin oli meillä: yhteisistä joululauluista oli ehkä yksi, jossa ei ollut mitään uskonnollista sisältöä. Suuren osan esityksistä vei lasten loistava joulukuvaelma, jossa lapset lauluin kertoivat joulun tarinan (ja laulut latinaksi, suomeksi ja ruotsiksi), samalla kun osa lapsista näytteli sanattomina Mariaa, Joosefia, majatalojen pitäjiä, jotka kieltäytyivät antamasta sijaa, paimenia sekä enkeliä, joka tuli ilmoittamaan ilosanoman. Muut laulajat olivat valkoisine paitoineen, kynttilöineen ja sädekehineen myös enkeleitä.

Koulu on myös monikansallinen. Montaa uskontoa löytyy. Ja niitä, jotka eivät usko. Oli ihanaa, että joulun todellinen ydin oli pääosassa tavallisen koulun joulujuhlassa. Oli ihanaa, että neljäsluokkalaiset selän takana antaumuksella lauloivat Vapahtajasta. Ei leikkien, ei pilkaten, vaan todella kauniisti. Vaikkei opettaja ollut vieressä vahtimassa.

Jostain syystä se valoi uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikka yhteiskunnan puhutaan kovenevan koko ajan ja maalataan seinille tummia kuvia, valoa löytyy. Ehkä nouseva sukupolvi kuitenkin löytää pehmeät arvot, lähimmäisen rakkauden, toisten hyväksymisen - paremmin kuin me.

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Jouluun kuuluu lahjat. Lapsesta lähtien se näky, kun kuusen alla on kasa lahjoja, on vaan ollut niin ihana. Se tuntuu vatsanpohjassa asti. Siksi meillä lahjat ilmestyy kuusen alle jo aika aikaisin, ainakin osa.

Lapsena, jostain syystä, itse paketoin usein koko perheen lahjat. Nautin siitä. Paketoin siis myös omat lahjani. Halusin, ja äitini oli oppinut olemaan tappelematta kanssani ei-tärkeistä asioista. Vaikka siis tiesin omat lahjani etukäteen, ainakin suurimman osan, se ei mitenkään vähentänyt niistä saatua iloa.

Toisaalta en halua, että joulun merkitys on lahjat. Ja ahdistun siitä, että tavaraa tulee lisää paikkaan, jossa on jo mielestäni liian paljon tavaraa. Silti hankin perheelle lahjoja. Mielestäni liian paljon.

Meille tulee joulupukki, joka tuo pieniä lahjoja, lapsille lähinnä. Kolmesta neljään kappalta kullekin (ja lapsia siis 4). Pientä tai tarpeellista: nyt tulee esim. dvd, geelikynät ym. Sellaisia kuitenkin, joista tietää lasten ilahtuvan. Sitten tulee kuusen alle lahjoja vanhemmilta: kirjoja, vaatetta (meillä lapset rakastaa pehmeitä paketteja) ja yksi kategoriaan "lelu" kuuluva juttu. Tosin tyttöjen lelu on yhteinen ja vanhemman pojan ja isän lahja yhteinen. Pienin saa oman lelun. Näiden pakettien määrä nousee siis väkisinkin yli 5/ lapsi, mutta pysyy alle 10:ssä. Sitten tulee lahjoja sukulaisilta... Ja tänä vuonna olen innostunut enemmänkin hankkimaan lahjoja perheen isälle, kun on keksinyt sellaisia, mistä oikeasti ilahtuisi/ on tarpeellisia. Siihen lisäksi kuusen alle mummin ja vaarin ja jouluaattoa kanssamme viettävän pariskunnan lahjat sekä kaikki ne ihanat lasten askaretelemat lahjat... Voi mikä röykkiö! (No, suurin osa siis kooltaan kuitenkin pientä :-), ehkä sillä saa jotain anteeksi.)

Ollaan pyydetty aineettomia lahjoja osalta, ja ensi vuonna siirrytään enemmän niihin itsekin (leffalippuja, balettilippuja jne), mutta ongelma on se, että ne paketit vaan "kuuluu" jouluun. Mummikin hankki aineettoman lahjan lapsille. Mutta pitäähän ne oikeat paketitkin kuitenkin saada... Siis käytännössä enemmän lahjoja. Apua!

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Enää... vain...

Missäköhän vaiheessa se jouluun rauhoittuminen alkaa? Mukamas on niin monta asiaa, jotka pitää vielä hoitaa ja tehdä. Viimeistään ensi viikon torstai tulee pyhitettyä rauhoittumiselle, olemiselle. Toivottavasti ainakin.

Oli taas monia suunnitelmia, kuinka saisi joulusta merkityksellisemmän, koko perheelle. Jouluun kuuluu jouluaatto ja sen perinteet. Jouluun kuuluu joulun henki, joka mulle tarkoittaa palvelemisen henkeä, toisista välittämisen henkeä. Maalliset kiireet vaan tuppaa saamaan aikaan sen, ettei olevinaan ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan sitä, joka kenties kaipaisi kuuntelevaa korvaa. Tai tekemään jotain muuta. Tänä jouluna osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Lapset kyllä muistuttivat omasta suklaapurkistaan. Joulukuun ajan, aina kun on pyytämättä palvellut tai auttanut jotakuta, kotona tai muualla, saa laittaa suklaakonvehdin purkkiin. Jouluna lapset saavat syödä ne. Purkki on melkoisen täynnä :-).

Ensi vuonna sitten - palvelun henkeä paremmin, ympäri vuoden eikä vain jouluna. Toivottavasti.

Muistissa säilyy

Käytiin tänään muutaman seurakuntalaisen kanssa palvelutalossa laulattamassa joululauluja. Siis laulettiin yhdessä vanhusten kanssa. Ollaan käyty siellä aikaisemmin laulamassa ikivihreitä - siis niitä lauluja, joita ei oikein itse osaa.

Todella mukavaa. Mukavia vanhuksia, osa melkoisen höperöitä, osa ihan skarppeja, ikähaarukkakin taitaa olla jonkinlainen. Nuorimmat varmaan oman isän ikäisiä, jos ei nuorempiakin. Istuin erään herran vieressä, joka ei oikein järkeviä puhunut eikä muistikaan taida oikein pelata kunnolla. Vaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta joululaulut lauloi ulkomuistista, sanalleen oikein, nuotilleenkin joitain hauskoja kiekauksia lukuunottamatta. Selvästi ollut laulumiehiä.

Asiat, jotka on meille tärkeitä, usein pysyy meidän mukana, vuodesta toiseen.

Kuulin ensimmäistä kertaa viime viikolla jouluradiota kuunnellessa joululaulun Hei Mummo. Joku Suvi Teräsniska on ilmeisesti tekijä. Sanat menee näin:

Hei mummo mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. On pohjoisessa päivä yksinäinen, autioitui aikaa karu maa. Vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, jossa mummo yksin asustaa. Mies kuoli lapset lähti aikanaan, maailmalle kukin vuorollaan. Kun joulun aikaan hanki peittää maan, lapsenlapset muistaa mummoaan. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Nyt yksinäisen mökin kaamos saartaa, päivisin on pelkkää hämärää, vaan kesäaikaan pihaan auto kaartaa. Viikko vieriin mummo yksin jää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Lasten soitto mummon mieltä piristää. Muistot tulvii mieleen aika häviää. Kuusi tuoksuu tuikkii monta kynttilää. On pirtti täynnä hälinää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen...

Aivan hirveä ahdistus tuli, mummo parka yksin mökissään, vain pari kertaa vuodessa näkee perhettään ja ehkä muutama yhteydenotto ennen käyntejä. Ehkä tekijä ei ole tarkoittanut sitä niin, mutta itku silmään tuli laulua autossa kuunnellessa.

Sitä niin toivoisi, ettei yksikään suomalainen mummo tai vaari kärsisi moisesta yksinäisyydestä. Ikävä kyllä moni kärsii. Ihan liian moni. Ehkä jokainen meistä voi tehdä asialle jotain. Edes jotain pientä. Edes omien vanhusten iloksi.

Kohta se on

Vaikka kuinka mukamas aloittaa aikaisin, joulun valmistelun siis, kuitenkin yllättää se, kuinka nopeasti se tulee.

Aloitan joulun valmistelun aikaisin siksi, että nautin joulusta.

On ihanaa miettiä lahjoja, askarella kortteja, suunnitella jouluateriaa. Ei niin, että tykkäisin niistä asioista itsestään suunnattomasti tai että tuotokset olisivat jotenkin erityisen hienoa, vaan siksi vain, että ne asiat liittyvät jouluun. Pidän siitä, että ajatukset keskittyvät muihin.

Joka vuosi yritän keksiä keinoja suunnata joulun huomion siihen, mitä minä ja perheeni voimme antaa muille. Miten voimme tehdä jotakin merkityksellistä jollekulle toiselle. Siihen kuuluu tuttujen yksinäisten muistamista , pelastusarmeijan joulupadat ja muutamia muita jo tavoiksi vakiintuneita asioita. On hienoa kun yhteiskunta ja järjestöt välillä auttavat keksimään ideoita, kuten useampana vuotena toteutettu joulupuu -keräys, jonka kautta voi antaa joululahjoja lapsille, jotka varmasti niistä ilahtuvat. Silti tuntuu, että se ei riitä. Haluaisi tehdä enemmän. Jotakin suurempaa. Joskus on siinä onnistunutkin, joskus se jää vain toiveen asteelle.

Se jouluaatto, kun teininä olin aamupäivällä Veikko Hurstin järjestämässä tilaisuudessa Helsingin jäähallilla voitelemassa leipiä illan juhliin osallistuvia varten, on jättänyt jälkensä. Nälkä jäi, auttamisen nälkä.

Ja vaikka nälkä on ympäri vuoden, on joulun alla jotenkin helpompi toimia. Jos jollain on hyviä vinkkejä ja kokemuksia, niitä otetaan mielellään vastaan.

Vanhempien syytä!

Viime viikolla paikattiin yksi reikä hampaassa, koska vanha paikka oli irronnut. Tänään tarkistettiin hampaat ja ensi viikolla paikataan ne kolme uutta reikää.

Syytän rei'istäni vanhempiani. No en ihan tosissaan, mutta kuitenkin. Isällä on muutama oma hammas vielä jäljellä. Ensimmäisen hammasharjansa sai tai osti muistaakseni aikuisena. Hänen hampaansa ovat aikansa ja paikkansa tuote. Muistikuva maitohampaistani on se, että jokaisessa oli ainakin jonkin kokoinen reikä. Voi olla, että muistan väärin, mutta siltä tuntui. Hammaslääkärissä tuli käytyä usein. Lapsena sain itse huolehtia hammaspesusta. Ehkä kamalan kiukuttelun ja huutamisen jälkeen. En muista ikää, mutta muistan, että en pitänyt hammaspesusta. Sehän tapahtui vain iltaisin ja seuraavaan tapaan: kaadoin hammasmukiin vettä, seisoskelin lavuaarin äärellä, mietiskelin omiani, kastelin hammasharjan veteen, ehkä purskuttelin vettä suussa, ja huusin: "Valmis!" Joka ilta. Ei ihme, että reikiä oli. Isompana koululaisena jokin muuttui ja pesin kyllä hampaani. Ehkä reikiä oli ollut niin paljon, että vanhemmat olivat alkaneet vahtia hammaspesua, en muista.

Muistan yläasteen hammastarkastukset. Silloin mainittiin vetäytyneet ikenet, ja jos ei vetäytyminen pian pysähtyisi, voisi hampaat tippua suusta. Tai ainakin näyttää hevoselta. Silloin löydettiin monia pieniä reiän alkuja, joita tarkkailtaisiin. Nyt sitten vihdoinkin muutama alku oli kasvanut. Ja jäi niitä vanhoja alkuja vielä. Vai liekö uusia tarkkailtavia.

Lapsuuden huonoista hampaista voinkin ehkä "syyttää" vanhempiani. Mutta tämänhetkisestä tilanteesta en. Tieto tilanteesta, vaaroista ja riskeistä on ollut hallussani useita vuosia. Samoin tieto oikeanlaisesta hampaiden hoidosta.En voi syyttää kuin itseäni. Sitä, että joskus ihan oikeasti hälinän ja touhun keskellä unohdan pestä hampaat sen toisen kerran päivässä. Sitä, että hammaslangan käyttäminen on vaan jotenkin muka niin hankalaa. Sitä, että pahimmassa yskäkierteessä, kun ei saa ensin nukuttua lasten sairasteltua ja sitten ei nuku kun itse yskii, illalla laittaa stepsilsin suuhun, jotta ei yskisi hetkeen ja saisi nukahdettua.

Lapsuudessa jokainen meistä kokee asioita, joskus negatiivisiakin. Harvoin kuitenkaan voidaan suoraan syyttää vanhempiamme ja lapsuuttamme siitä, mitä nyt olemme. Sillä on toki vaikutuksensa, ne kerran saadut kariesbakteerit pysyy siellä suussa, mutta omilla valinnoillamme voimme valita elämämme suunnan ja hampaidemme tilan.

Todellinen uskon koetus

Tänään kuultiin monia hyviä puheita liittyen perheeseen. Monia hyviä periaatteita. Profeetan ja apostoleiden vuonna 1995 antamassa perhejulistuksessa sanotaan: " Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla."

Uskon tähän vakaasti. Usko, rukous, parannus, anteeksianto, kunnioitus, rakkaus, myötätunto, työ ja oikeanlainen mukava hauskanpito auttaa avioliittoa ja perhettä pysymään vahvana, yhdessä ja onnellisena. Kun kaikki osapuolet toimivat näiden periaatteiden mukaan.

Erään kaukana olevan ystäväni mies lähti opiskelemaan kotimaahansa. Ymmärrykseni mukaan perhe on elänyt näiden periaatteiden mukaan. Ainakin perheen äiti on. Mies palasi kotiin ensimmäiselle lomalleen noin kuukauden poissaolon jälkeen ja ilmoitti ottavansa avioeron.

Uskoa vaatii se, että kun toiset käyttävät vapauttaan valita itsensä puolesta, vapautta tehdä oman tahtonsa mukaan, mikä aiheuttaa meille suunnatonta tuskaa ja surua, silti jatkamme näiden periaatteiden mukaan elämistä ja näemme niiden tuomat siunaukset.

Suuria tunteita

Lapsiaan yrittää kasvattaa niin, että he olisivat hyvätapaisia. Heidän toivoisi osaavan ottaa toiset huomioon ja olevan empaattisia. Olisi kiva, jos heillä olisi monta hyvää ominaisuutta, joista voi vaivatta heitä kiitellä. Haluaisi, että he olisivat riittävän sosiaalisia nauttiakseen toisten seurasta ja ymmärtäisivät ihmisiin liittyviä suhteita niin, että saisivat hyviä ystäviä ja voisivat olla hyviä ystäviä. Lapsilleen haluaisi opettaa oikeanlaista vastuuntuntoa, kiitollisuutta, asioiden arvostusta ja lähimmäisten kunnioitusta. Haluaisi, että lapsi osaisi ja uskaltaisi ilmaista tunteitaan, mutta oppisi tekemään sen tavalla, joka ei terrorisoi lähimmäisiä.

Lapselleen haluaisi niin montaa hyvää.

Mutta yksinkertaisuudessaan, se syvin toive, se suurin halu on, että lapsi omana itsenään olisi onnellinen. Että hän tuntisi olevansa rakastettu, tärkeä ja onnellinen.

Se tunne raastaa niinä hetkinä, kun lapsi on onneton. Tulevaisuuden näkymiä varjostaa huoli siitä, osaako lapsi olla onnellinen. On valmis tekemään mitä vain, jotta rakas lapsi olisi oikeasti onnellinen. Ja kärsii, kun tietää, että vain vähään voi vaikuttaa, lapsi itse loppujen lopuksi päättää onko onnellinen vai ei.

Toinen lapsi on luonnostaan onnellinen. Elämä on ihanaa ja kaikki on aina hyvin, paitsi ihan hetkittäin harmitus saattaa tulla - ja myös nopeasti mennä. Toinen lapsi joutuu tekemään työtä onnen tunteensa eteen.

Voin vain kuvitella, kuinka taivaallinen Isämme tuntee. Hän haluaa meidän olevan onnellisia, tuntevan olevamme rakastettuja, tärkeitä. Hän voi auttaa meitä siinä vain tiettyyn pisteeseen asti, enemmän jos pyydämme, mutta Hänkin joutuu toivomaan, katsomaan, kärsimään.

Rakkaudesta, johon sydän pakahtuu.

Kaikista vaikeinta elämässä

Olimme tänään 6-vuotiaan tytön kanssa viettämässä aikaa kahdestaan. Meillä on ollut hieman tavallista hankalampia viimeiset pari viikkoa (taas vaihteeksi), tytön huuto, kitinä ja kiukuttelu saattaa alkaa aamusta jo ennen sängystä nousua eikä juurikaan lopu. Varsinkaan sänkyyn illalla mennessä. Kysäisin sitten, että mikä tuntuu olevan elämässä kivointa ja mikä vaikeinta. Ei äkkiseltään keksinyt mitään, mutta kun juteltiin siitä mikä on kivaa ja mikä on vaikeaa, hän totesi, että kaikkein vaikeinta elämässä on olla joku muu.

Hän tarkoitti sitä, että ihan oikeasti olisi joku muu, ei vain näyttelisi, mutta jäin miettimään asiaa. Aika usein itse kukin ehkä yrittää olla joku muu. Tai tuntuu olevan aika vaikeaa olla rehellisesti vain ja ainostaan minä, sellaisena kuin on. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että tässä tilanteessa oikeasti tunnen näin. Oikeasti ajattelen tästä asiasta noin. Oikeasti haluaisin, että tämä asia olisi näin.

On oikeasti vaikeaa yrittää olla toisenlainen kuin on. Ehkä todellakin kaikista vaikeinta elämässä. Miksiköhän sitä kuitenkin yritetään?

Saako kirkko olla jotain mieltä?

Uskonto tai kirkko määrittelee sen, mikä on kyseisen uskonnon tai kirkon oppi. Kirkkoon kuuluvat tai siihen liittyvät päättävät uskovatko siihen vai eivätkö. Jos eivät, he päättävät kuuluvatko siitä huolimatta kirkkoon vai eivätkö. Ja liittyvätkö kenties toiseen kirkkoon.

Luterilainen kirkko on nyt kokenut jäsenkatoa. Moni on pettynyt, koska kokee, että kirkon arvot ja opit eivät ole sellaisia, joihin itse uskoo. Moni on pettynyt, koska kokee, että tärkeässä asiassa kirkko ei vieläkään saa sanotuksi mitä mieltä se oikeastaan on.

Usein ihmiset kokevat, että meidän uskonnossamme, mormonismissa, on monia kieltoja, sääntöjä ja mielipiteitä vähän joka asiaan. Se on oikeastaan helpottavaa. Jäsen tietää, mitä kirkko opettaa. Sitä ei tarvitse spekuloida. Pitää vain ottaa selvää mitä mieltä itse on asioista ja toimia sen mukaan.

Ehkä jäsenkato tekee hyvää. Ehkä luterilaisesta kirkosta tulee tämän johdosta enemmän kirkko niille, jotka uskovat kirkon oppeihin. Jotain muuta kuin vain tapa tai yhteiskunnallisesti hyväksytty järjestö, johon kuulua.

Tosi tv

Musta olisi kiva osallistua.

Joihinkin tosi tv:n sarjoihin. Ilman, että ne olisivat tv:ssä. Olisi kiva joutua diilin haasteiden eteen ja katsoa kuinka omilla eväillään pärjäisi niissä tehtävissä. Aikoinaan oli vaimot vaihtoon -ohjelma. Olisi kiva kokeilla kuinka pärjäisi toisenlaisen, toisenlaisiin tapoihin tottununeen perheen ja huushollin pyörittämisessä. Tai kuinka korkealle pystyisi kiipeämään ja mitä pelottavia temppuja tekemään. Olisi mielenkiintoista jos kasvatuksen ammattilainen tulisi tarkoituksella meidän perhettä tarkkailemaan ja antamaan vihjeitä kuinka voisi toimia paremmin. Tai joku tulisi ja siivoaisi talon huippukuntoon sen jälkeen kun joku toinen on ensin tehnyt ja toteuttanut hienon sisustussuunnitelman. Taikka sitten toisinpäin. Joku huippukokki voisi vielä tulla kotiinkin kokkaamaan jotain.

Ikävä kyllä se tv on noissa pakollinen juttu. Ja sinne haluan vasta sitten kun olen tehnyt sen maailmalla mainetta niittäneen tieteellisen tutkimuksen, asiantuntijaksi sanomaan, että on se vaan kuulkas nyt näin niin kuin minä sanon.

Saako opettajalla olla mielipiteitä?

Pähkäilemme pienessä piirissä seuraavaa tapausta: luokassa on ongelmia. Yksi tai useampi oppilaista kiusaa muita. Yhtä oppilasta erityisesti kiusataan, vaatteista sanotaan ja niitä revitään, ei oteta mukaan leikkiin, haukutaan... Useampi äiti on opettajaan ollut tapauksista yhteydessä. Mitään ei tunnut tapahtuvan ja opettajan tapa reagoida asiaan tuntuu näin ulkopuolisena niin äidin kuin opettajan roolissa käsittämättömältä.

Kiusatun oppilaan uskonto on eri kuin muiden. Hänen isänsä on ulkomaalainen. Hänen äitinsä on ollut todella ystävällinen kanssakäymisessään. Hän ei ole saanut minkäänlaista palautetta tai kommunikaatiota opettajalta. Ei anteeksipyyntöä tai pahoittelua, ei vakuuttelua, että teemme parhaamme, että ongelma saadaan hoidettua, ei edes puolikasta sanaa. Ei mitään. Muut ovat saaneet edes jotain.

Saako opettajalla olla mielipiteitä ja tunteita tiettyä ihmisryhmään kohtaan, niin kuin tässä tapauksessa näyttäisi olevan? Tietenkin saa. Saako opettaja antaa niiden vaikuttaa työhönsä? Ei saa.

Eipä taideta kertoa opettajalle, että ollaan mormoneja :-). Meillä kun on tähän asti mennyt hyvin.

Vapaus

Viikon loma, kännykkä kiinni, ei nettiä. Kuin elämää ennen vanhaan. Keskittymistä siihen, mitä on juuri tässä juuri nyt. Ihanaa. Vähemmän huolia ja ajateltavaa, kun tietää, ettei voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Vapauttavaa.

Vain yksi huolestui, kun ei saanut kiinni.

Kännykkä ja netti ovat loistavia, mutta tuovat mukanaan uusia huolia. Ennen muinoin, kun isä oli viikon mökillä puita kaatamassa, alettiin huolestua sitten, jos sunnuntaina soitti kolikkopuhelimesta kaksi tuntia myöhemmin kuin yleensä. Nyt alkaa huoli hiipiä, jos soitan saman päivän aikana useamman kerran, eikä vastausta tule, vaikka tiedän, ettei isä kuule aina soittoa, unohtaa puhelimen äänettömälle tai on muuten vain paikassa, jossa ei halua tai voi puhua puhelimeen.

Kuinka moni teknologian saavutus on oikeasti vain ja ainoastaan myönteinen?

Vapaus jatkuu vielä hetken. Kännykkä hävisi. Mutta vain hetken, täytyyhän sitä taas normaalioloissa olla tavoitettavissa. Jos ei kuitenkaan ihan koko ajan?

Hallitsetko oikeasti?

Keskustelun jalon taidon nimittäin. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Joskus sitä miettii kuinka monta asiaa itsessä on vuosikymmenten kulttuuriperimää, kuinka moni asia lapsuudenperheestä mukana tullutta, kuinka moni ihan täysin omaa.

Suomalaisia usein suomitaan siitä, ettemme osaa jakaa tunteita. Myönnän syyllisyyteni saman tien. Tunteet on niin helppo padota sisään. Joskus onkin tarpeen omassa päässä saada asiat selvitettyä. Joskus se riittää. Joskus tarvitaan vuoropuhelua itsen ja Jumalan välillä. Joskus se riittää. Usein sekään ei riitä, vaan tarvitaan keskustelua yhden, kahden tai useammankin ihmisen kanssa. Usein mielummin aiemmin kuin myöhemmin.

Onko omien erityisesti kielteisten tunteiden ilmaiseminen vaikeaa siksi, että olen suomalainen, siksi, että olen vanhempieni tytär vai siksi, että olen minä. Koska olen huomannut vaikeuden huonoksi asiaksi, on ollut helppo pyrkiä opettamaan lapsia ilmaisemaan tunteitaan. Antaa lupa ilmaista, pyytää heitä ilmaisemaan, sekä luonnollisesti opettaa tapoja, joilla kannattaa ilmaista, jotta tulee oikeasti kuulluksi.

Toivottavasti he osaavat paremmin.

Nyt lähtee

Taisin Meidän Perhe -lehdessä törmätä tietoon sotkuholistin blogista. Sieltä löytyi puolestaan linkki sadan tavaran haasteeseen. (Katsotaanpa sainko linkit kunnolla). Haasteena on poistaa kotoaan turhaksi käyneitä tavaroita sata kappaletta. Veikkaisin, että löytyy helposti. Katsotaan miten käy. Jos vaatekappaleet voi laskea jokaisen omakseen, niin kassissa on odottamassa jo poisvientiä useampikin.

Vaikka kaikenlaista tarvitseekin, paljon jää vain pyörimään nurkkiin. Meiltäkin löytyy laatikko, johon edellisen muuton yhteydessä heitettiin "loput" romut jostain kasasta ja se on ollut käymättä läpi nyt kuusi vuotta. Tiedän, että sieltä löytyy ainakin edelliseen asuntoon hankitun vaatekaapin ovien saranat, jotka tulivvat ovien mukana, vaikka olivatkin liukuovet. Kun voihan niitä joskus johonkin tarvita...

Nyt lähtee parempaan käyttöön toivottavasti.

Pieniä muutoksia

Koulu alkoi, esikoulu alkoi, kerho alkoi. Aamutoimien hoitaminen nopeammin alkoi. Kesän jälkeen aina vähän jännittää miten arki taas lähtee käyntiin.

Tänä syksynä otettiin käyttöön aamuihin vielä yksi lisäelementti. Kumma kyllä se on tuntunut lisäävän aikaa.

Aamun rutiinit: ylös, aamupala, hammaspesu, vaatteet päälle. Aamurukous jossakin näsitä väleistä riippuen milloin kaikille sopivin hetki. Ja sitten hetki pyhien kirjoitusten parissa. Se on se uusi juttu. Koululainen lukee itsekseen, nuoremmat katsovat kuvallisia tarinoita. Äitikin saa rauhassa lukea sen hetken.

Se on ollut loistava alku päivälle. Eroa ei voi määritellä, mutta sen tuntee.

Voi kuinka pieni asia ilahduttaa

On jännä huomata, kuinka jotkut asiat ovatkin itselle ehkä oikeasti suuria, vaikkei niitä sen kummemmin ajattelekaan. Ja kuinka niin pieneltä tuntuva asia voi ilahduttaa niin suuresti.

Tällä hetkellä se pieni seikka, että poikani tummaihoinen luokkatoveri on meillä leikkimässä, ilahduttaa.

Meillä ei ole koskaan puhuttu erityisesti mitään tummaihoisista. Ystäväpiiriimme ei kuulu tummaihoisia, lapset tietävät tämän luokkatoverin lisäksi ainoastaan yhden tummaihoisen lapsen, jonka ovat nähneet kaksi kertaa. Ulkomaalaisia tai Suomeen muualta muuttaneita muita ystäviä ja tuttuja sitten onkin runsaasti, ja lapset ovat tottuneet siihen, että he vierailevat meillä, me heillä ja osallistumme heidän kulttuureilleen tyypillisiin juttuihin aina silloin tällöin.

Asumme ympäristössä, jossa tummaihoisia ei paljon näy. Itse Itä-Helsingissä kasvaneena ja kouluissa työskennelleenä lähtökohtani olivat erilaiset kuin lapsillani.

On ollut niin mukavaa huomata, kuinka pojan luokalla ei ole kertaakaan ollut haukkumista tai syrjimistä - kansallisuuden takia siis. Ei tummaihoisia kohtaan, ei venäläisiä kohtaan, ei virolaisia kohtaan. Se ilahduttaa.

Menot ja tulot

Piti maksaa muutamia laskuja. Tilillä oli mukavasti rahaa, joten kaikki sai maksettua sen kummemmin miettimättä. Toisaalta eipä sinne juurikaan ylimääräistä jäänyt.

Nykyisin monella on vaikeuksia saada tulot ja menot täsmäämään. Menoja on enemmän kuin tuloja, ja olisi vielä enemmän, jos ei tietoisesti rajoittaisi itseään. Jotkut eivät sitä osaa tai siihen kykene, ja joutuvatkin todelliseen pulaan.

Ehkä ei sitä huomata, mutta monella on myös vaikea saada energiat ja vaatimukset täsmäämään. On niin paljon mitä pitäisi tehdä, vielä enemmän mitä haluaisi tehdä, eikä energiaa saatika aikaa ole kaikkeen. Jos ei tietoisesti hanki itselleen energiaa - joskus ihan vain sillä laiskottelulla - ja rajoita itseen kohdistuvia vaatimuksia, tuloksena saattaa olla loppuun palaminen tai jotain vielä pahempaa.

Burn out ei ole enää yritysjohtajien yksinoikeus. Sen voi saada vaatimusten alle uupuva kassa, kaikessa pärjäävä kotiäiti, toimeentulosta huolehtiva ja aktiivisesti harrastuksiin osallistuva isä, lastenhoitajana toimiva mummi tai lapsi, joka haluaa miellyttää vanhempiaan.

Toivottavasti lomat on antanut meille energiaa ja havahduttanut miettimään mitä elämästä voisi karsia ja mitä pitää tehdä, että jaksaisi paremmin.

Pimeä talvi on nimittäin kohta oveen koputtelemassa.