Siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen

Se vaan on joissain asioissa niin vaikeaa.

Kuten mökillä.

Mökki oli aina lempipaikkani. Sinne mentiin kesällä kerrostalosta moneksi viikoksi putkeen. Usein ensin olin toisen vanhemman kanssa pari viikkoa, sitten molempien kanssa pari viikkoa ja sitten taas toisen kanssa pari viikkoa. Kotiin tultiin muutama päivä ennen koulun alkua.

Joutuihan sitä mökillä jonkun verran töitäkin tekemään, kitkemään kasvimaata, perkaamaan marjoja, pesemään pulloja mehuja varten... Mutta silloin sai keskittyä siihen tunnelmaan, normaalista arjesta poikkeavaan olotilaan. Ja muun ajan sitten ui, luki, luki, luki ja luki. Monta maailmaa tuli nähtyä ja monta elämää elettyä niiden viikkojen aikana, ja usein vain istuttua laiturilla hiljaisuudessa, pohtien kaikenlaista.

Odotukset mökille menossa ovat siis kovat. Jotain elämästä irtaantumista.

Mutta kun on ollut pakko aikuistua. On vaihdettava ne vaipat, laitettava ruuat, vahdittava ja huollettava. Onhan se tietysti normaalista arjesta poikkeavaa - paljon rankempaa. Ehkä seuraavan puolentoista viikon aikana saa kuitenkin sen yhden kirjan luettua. Tai ainakin parisenkymmentä 50-luvun valittua palaa. Ehkä hetkeksi pääsee muihin maailmoihin, lapsuuden fiilikseen.

Katsotaan.

Onnen seppä

Mikä on yhtä ikävää kuin yskiä, köhiä ja kurjailla kun ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä?

No, yhtä ikäviä asioita löytyy tietysti paljon ja ikävämpiä asioita paljon enemmän ja ihan liikaa niitä sietämättömän kamalia asioita myös.

Joskus on ihana velloa siinä, kun on kurjaa. Mutta ihan vain pikkuriikkisen ajan - hyvin pian siitä tulee ihan vain pelkästään kurjaa.

Totuus on, että aina asiat voisivat olla paremmin. Ja aina asiat voisivat olla huonommin. Sille ei yleensä voi enää juuri nyt mitään, että asiat ovat huonosti. Mutta sille voi aina jotain, jos haluaa, että asiat olisivat paremmin. Jos ei voi olosuhteille mitään, jotain voi tehdä omalle mielentilalleen. Jos vain haluaa sitä riittävän paljon.

Sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää paikkansa. Muut voivat auttaa meitä olemaan onnellisempia tai tehdä asioita, jotka tuovat meille onnettomia tunnetiloja. Mutta me itse päätämme haluammeko olla onnellisia. Joskus se vaatii paljon, radikaalejakin toimenpiteitä, totutusta luopumista. Joskus se vaatii itsensä uhraamista, pois lähtemistä kaiken muuttamista. Joskus se vaatii vain hieman hienosäätöä. Ilman halua ei kuitenkaan yleensä mitään tapahdu.

Ensimmäiset viisi vuotta meni todella hyvin. Kaikki lapset leikkivät innokkaasti toistensa kanssa lähes kaikkea mahdollista. Sitten se alkoi. Esikoinen ei enää halunnut leikkiä ainakaan mitään tyttöjen juttuja. Esikoinen halusi leikkiä vain poikien kanssa. Esikoinen ei enää halunnut varsinaisesti leikkiä, pelata vain jalkapalloa tai tehdä muita urheilujuttuja.

Ja pikkusiskot itkee kun isoveli ei enää koskaan leiki heidän kanssaan. Missä se idylli perheestä, jossa kaikki viihtyvät kaikkien kanssa, on tilanne mikä tahansa? Korjautuuko asia koskaan? Teini-iässä? Tuskin, mutta isoveli saattaa haluta leikkiä siskojen kanssa silloin kun siskoilla on mukavia ystäviä kylässä :-).

No, kyllähän se korjautuu nopeamminkin. Puolentoista viikon päästä mökillä. Kun ei niitä poikakavereita ole lähellä, alkaa siskot kummasti kelvata. Ja varmasti leikkikin löytyy taas. Onhan se aina silloin tällöin vilahdellut vielä, onneksi.

Mihin on maailma menossa

meinaan taloudellisesti. Omassa lapsuudenperheessä koin, että meillä oli rahaa varsin riittävästi. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna sitä oli melkoisen vähän. Eikä nytkään rahassa uida.

Silloin oli itsestään selvää, että sunnuntaina tulleen lähikaupan ruokamainoksen mukaan äiti teki viikon ruokalistan. Mitä minäkin päivänä oli tarjouksessa. Tuoretta ostettiin paljon torilta sulkemisaikaan, kun myyjien piti päästä tuotteistaan eroon, sai paljon ja halvalla. Vaatteet ostettiin alennusmyynneistä tai tehtiin itse - silloin vielä oli paljon edullisempaa tehdä itse, nykyään ei.

Vaikka joskus äiti saattoikin tulla kotiin jonkun kivan jutun kanssa, sanoen, että ostin, kun ajattelin, että tykkäisit, niin aika harvinaista se oli. Kaupasta ei juurikaan mitään vain tarttunut mukaan. Toista se on nykyisin. Vaikka olenkin mielestäni pihi.

On jännä nähdä, miten lapset isona käsittelevät rahaa. Sitä toivoo, että voi opettaa esimerkillään kuluttamaan järkevästi. Taloudellisesti. Ekologisestikin.

Kuka kuuluu perheeseen?

Kaikki tietävät varmasti jonkin tilanteen, jossa joku vaatii erityistä kohtelua jollekulle oman perheensä jäsenelle, syystä tai toisesta. Moni on varmasti ollut tilanteessa, jossa joutuu vain pudistelemaan päätään ja toteamaan, ettei jokaiselle yksinkertaisesti voida suoda erivapauksia tai oikeuksia. Ja koska jokaiselle ei voida, juuri sille yhdelle ei voida.

Mutta on Suomen päättäjien - kuka siitä päätöksestä vastuun ottaakaan - käytös näiden muutamien turvapaikkaa hakevien isovanhempien käännyttämisestä ikäviä tunteita nostattavaa. Tietenkään Suomi ei voi avata oviaan niin, että kaikkialta maahan virtaa hoitoa ja huolenpitoa tarvitsevia vanhuksia, kun omista vanhuksistakaan ei osata eikä voida valtion puolesta pitää kunnolla huolta. Varmasti se vähäinenkin huolenpito täällä on enemmän kuin jossain muualla. Mutta...

Nyt on lainsäätäjien syytä miettiä kunnolla nämä asiat läpi. Löytää se oikeudenmukaisuuden ja armon, lain vaatimuksen ja inhimillisyyden tasapaino. Varmasti vaikea tehtävä. Mutta siihen olisi tarvetta pyrkiä. Kuin myös meidän omissa ihmissuhteissamme.

Kaistaraivoa

Tapanani on käydä uimassa kahdesti viikossa aamukuudelta. Ihan uimahallissa siis. Se aloittaa päivän mukavasti ja on sopivan leppoisaa liikuntaa siihen aikaan aamusta. Vuosien aikana on tullut huomioitua monia asioita.

Meidän uimahallissa yksi radoista on varattu vesijuoksijoille, yksi hitaille uimareille, yksi kuntouimareille, kaksi nopeille uimareille ja loput nuorille kilpauimareille, jotka harjoittelevat ennen koulua.

Itse kuuluun kastiin kuntouimarit. Määritelmä on aika väljä. Se tarkoittaa kaikkia, jotka eivät uskalla mennä nopeiden torpedoiden sekaan ollakseen se porukan hitain uimari, sekä kaikkia, jotka eivät voi hyväksyä kohdallaan termiä hidas. Ja kaikkea siltä väliltä. Uimanopeudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Kun siinä yrittää pitää omaa kuntoaan yllä tosi hitaan uimarin perään jumittuneena (aina ei voi kääntyä toiseenkaan suuntaan, jos radalla on jo se kymmenisen uimaria), välillä huomaa kaistaraivon nostavan päätään - tai rataraivon. Miksei ihminen oikeasti voi myöntää olevansa hidas, kun kaikki painelevat ohitse, ja siirtyä sinne hitaampien radalle - jossa usein jopa on enemmän tilaa.

Miksi on niin vaikeaa myöntää, että on jossain huonompi kuin haluaisi? Pojan jalkapallojoukkueessa alkaa olla niin monta poikaa, että pelien pelaamisessa ei ole mitään järkeä koko porukalla. Jos pelistä jokainen pelaa 1/6 ja on vaihdossa 5/6, ei se enää ole kenellekään mielekästä. Porukasta tehdään siis kaksi pelijoukkuetta, toiset pelaavat toisissa otteluissa ja toiset toisissa, kaikki kuitenkin yhtä paljon. Osa porukasta on sitä mieltä, että poikia ei saa jakaa sen mukaan, kuinka hyviä he ovat.

Miksi ei? Eikö ole mielekkäämpää, että ne, jotka osaavat syötellä, saavat pelata sellaisten kanssa, jotka osaavat syötellä ja ottaa pallon haltuun. Ja pelata joukkueita vastaan, jotka ovat saman tasoisia. Ja ne, jotka ovat vasta aloittaneet pelaamisen, eivätkä juuri muuta kuin juokse kentällä, saavat harjoitella samantasoisten kanssa niitä perusjuttuja sekä pelata omantasoisiaan joukkueita vastaan. Molempien joukkueiden pelit voisivat päättyä lukemiin 3-4, 2-3, eikä 10-1 tai 9-2.

Miksi se, että ei osaa jotain asiaa yhtä hyvin kuin joku toinen juuri tällä hetkellä, on niin iso asia, ettei voida suoda paremmalle mahdollisuutta kehittyä vielä paremmaksi?

Miksi koulussa joutuu lähes aina menemään sen heikoimman aineksen mukaan. Miksei jakotunteja virallisesti saa jakaa sen mukaan, että toisessa on matematiikassa lahjakkaat ja toisessa enemmän apua tarvitsevat?

Miksi vain "huonompien" annetaan olla erilaisia, ja pyritään ymmärtämään heidän tarpeitaan, mutta parempien pitäisi vain mukautua...

Ties mitä mustakin olisi tullut, jos olisin koulussa tehnyt jotain muuta kuin istunut takanurkassa ja kertonut takanurkan pojille aina missä mennään ja mitä pitää tehdä... Jos joku olisi haastanut kehittymään, ponnistelemaan, olemaan vielä parempi.

Kun ei uskalla

Viime keväänä, siis vuosi sitten, silloin kesän lopussa 5 v täyttävältä tytöltä otettiin apupyörät pois. Koko edellisen kesän oli ajanut apupyörillä niin, etteivät pyörät koskettaneet maahan, mutta ei vain saatu aikaseksi ottaa apupyöriä silloin pois. Viime kesänä tyttö yritti kerran, yritti kaksi, osasi hyvin, mutta lopetti aina kesken, kun ei uskaltanutkaan. Sanoi, ettei osaa eikä uskalla. Pitkin kesää yritti silloin tällöin ja luovutti usein jo ennen kuin kipusi satulan päälle.

Tänä keväänä sitten kaivettiin taas pyörä esiin. Ensimmäinen kerta meni samalla kaavalla. Paljon vakuuttelua ja rohkaisua ja pian jo uskalsikin. Nyt viilettää lujaa mutkitellen, pompuista ja kuopista. Ja hokee virnistäen "Kyllä mä osasin jo viime kesänä, mutta mä en vaan uskaltanut".

Jokaisella on haasteita elämässään. Kirkossa jokaista pyydetään toimimaan erilaisissa tehtävissä, ja joskus se tuntuu lähes mahdottomalta. Enhän minä osaa.

Joskus oppii kovalla työllä ja harjoittelulla. Joskus jo osaakin, jos vain uskaltaa yrittää.
Jos ei yritä, ei saa selville osaako vai eikö, oppiiko vai eikö. Kannattaa siis hypätä pyörän selkään. Jos se on ihan mahdotonta, aina sieltä pääsee pois.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Ilokseni olen katsonut, kuinka nämä sateet lämmön jälkeen ovat nostaneet pintaan retiisit, jotka kylvin. Parasta ennen päivä oli useampi vuosi sitten. Vähän epäillen laitoin ne maahan, ajatuksella, että katsotaan alkaako kasvaa.

Mutta niinhän se on. Ikinä ei ole liian myöhäistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda suhdetta Jumalaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa rakastavansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja - hei, jos isäni 76 v käyttää nettiä, niin kuka vaan voi oppia mitä vaan!

Toki monia asioita on voinut menettää, kun jotain ei ole tehnyt aiemmin. Niitä ei voi saada niihin menneisiin hetkiin. Mutta tulevaisuus on avoin, uuteen päivään voi saada paljon hyvää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Milloin on aikuinen?

Mikä tekee ihmisestä aikuisen? Ikä tekee lain silmissä aikuiseksi kun täyttää 18 vuotta. Joku kokee tuntevansa olevan aikuinen vasta, kun olosuhteet ovat tietyt: vakituinen työpaikka, oma koti, perhe tai jokin muu vastaava. Joku säilyttää innon leikkiä hautaansa saakka.

Voiko olla aikuinen, jos haluaa leikkiä? Joko lasten kanssa tai omilla (usein kalliilla ja teknisillä) leluillaan (ainakin kun miehistä on kyse) tai muiden samanmielisten kanssa askarrellessa (sitähän se skräppäys ja korttien väsääminen on).

Tässä mielestäni muutama aikuisen mitta: a) ottaa täyden vastuun itsestään ja omasta toiminnastaan, b) osaa ajatella muita ihmisiä eikä keskity vain itseensä, c) ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta (en nyt meinaa uskonnollisesti osa Jumalan perhettä vaan osa asuinyhteisöään, yhteiskuntaa jne.), d) käyttää aikaansa viisaasti (jos esim. perhettä niin perheellekin jää aikaa eikä kaikki aika hupene töissä tai omien harrastusten parissa)

Moni on aikuinen jo aika nuorena, jotkut eivät koskaan tunnu aikuistuvan. Mutta onneksi kaikki saavat leikkiä, vaikka sinne hautaan saakka.

Kuolemasta

Opintoja varten taas lukenut, tällä kertaa läheisen kuolemasta kriisinä. Se, mikä on noussut esille, varmasti omien kokemusten johdosta, on se, että jokainen ihminen käsittelee kuolemaa eri tavoin. Mutta jokainen sen joutuu käsittelemään.

Luonnollisesti asian käsittelyyn vaikuttaa ihmisen usko ja uskomukset siihen, mitä kuolema on, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta enemmän vaikuttaa ihmisen muut elämänkokemukset ja persoona. Jokainen joutuu käsittelemään kuolemantapausta mielessään. Yleensä siihen liittyy surua, jota joutuu käymään läpi, usein usean vuoden ajan. Joskus voi liittyä ainoastaan muita tunteita tai surun lisäksi muita tunteita: katkeruutta, helpotusta, huolta, vihaa...

Miksi nostan asian esille? Koska usein saman kokenut luulee tietävänsä mitä toinen kaipaa: kun itse olin tässä tilanteessa, olisin halunnut, että ihmiset toimivat näin. Toiselle juuri se tapa toimia kuitenkin saattaa olla hyvinkin haavoittavaa tai epämukavaa. Läheisenä toivottavasti tuntee surevan riittävän hyvin huomatakseen minkälaista tukea toinen tarvitsee ja kaipaa. Vähemmän läheisenä toivottavasti osaa pitäytyä riittävän etäällä. Itse arvostan suomenkielistä lausahdusta "Otan osaa." Minulle se riitti.

Inkluusiosta

MOT:lta tulee juuri ohjelma väkivallasta koulussa ja erityisoppilaiden sijoittamisesta normaaliluokkiin.

Kun aikoinaan opiskelin, puhuttiin inkluusiosta paljon -eli siitä, että kaikenlaiset oppilaat opiskelisivat samassa ryhmässä. Toki eriyttäen oman tason mukaan. Ensin taisin kauhistella muiden mukana, että miten se muka onnistuu, parempi varmasti erilaisten oppijoiden olla omissa ryhmissään niin saavat paremmin onnistumisen kokemuksia, itsetunto voi olla vahvempi, kiusaamista ei tapahdu niin paljon jne.

Ei kestänyt kuitenkaan kovin montaa hetkeä, ennen kuin tajusin, että onnistuuhan se, jos vain tahtoa on. Luonnollisesti kirkossa ei opiskella perustaitoja kuten kirjoittamista, lukemista, laskemista. Mutta kirkossa opiskellaan monenlaisia asioita, pohditaan paljon ja ennen kaikkea ollaan sosiaalisesti toistemme kanssa tekemisissä. Ja lapsena ja nuorena ihan samalla tavalla mukana oli kaikki, hyvinkin erilaisilla älyllisillä, motorisilla, verbaalisilla ja muihin aisteihin liittyvillä taidoilla varustettuja henkilöitä. Kaikki otettiin mukaan sellaisina kuin olivat.

Toki ns. tavallisilla lapsilla ja nuorilla oli varmasti kokemuksia, jolloin ei tuntenut kuuluvansa joukkoon tai tuntui siltä, ettei hyväksytä joukkoon. Niitä on varmasti aina, kun on tarpeeksi iso ryhmä ihmisiä. Mutta erityiset lapset ja nuoret hyväksyttiin.

Muutenkin asiaa enemmän tutkittuani olen sitä mieltä, että jos resurssit olisivat kunnossa, kaikki lapset voisivat opiskella samoissa ryhmissä. Ikävä kyllä resurssit eivät ole lähelläkään sitä.

Mutta jos

Kuuntelin radio deitä taas. Siellä keskusteltiin aiheesta onko Raamattu erehtymätön. Yksi keskustelija esitti näkemyksen, että on vaikea ymmärtää seuraavaa asiaa: Jos kerran Raamattu on kirjoitettu Pyhän Hengen vaikutuksesta, miten siinä voi olla ristiriitoja ja virheitä.

Ehkä se on vaikea ymmärtää. Pyhä Henki kertoo totuuden. Luonnollisesti voi siis ajatella, että jos sanoo tai kirjoittaa jotakin Pyhän Hengen alaisuudessa, se mitä sanoo tai kirjoittaa, on totta. Mutta...

Henkilö, joka asian sanoo tai kirjoittaa, on kuitenkin ihminen. Tiedän omasta elämästäni, että voin tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain. Jos en kirjoita sitä heti ylös, saatan unohtaa asian. Tai jos kirjoitan asian ylös, saatan myöhemmin asiaan palatessani huomata, että olen muistanut asian väärin ja kenties kertonut siitä väärästä muistikuvastani muille ihmisille. Voin myös tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain, mikä on totta. Kun kerron siitä muille, voin kuitenkin lisätä siihen omia ajatuksiani mukaan, ja kuulija saattaa saada mielikuvan, että se kaikki, mitä sanon, on sitä, minkä sanon Pyhän Hengen kertoneen minulle.

Uskomme Raamatun olevan Jumalan sanaa, sikäli kuin se on oikein käännetty. Yleisessä tiedossa - historiaa tutkimalla - on, että Raamattu ei ole alunperin ollut nykyisessä muodossaan, vaan verrattain hiljattain kirkollisessa kokouksessa erinäiset miehet ovat päättäneet, mitä Raamattuun otetaan mukaan ja mitä ei. Monista kohdista on ollut kiistoja ja niin ikään niistä on päätetty otetaanko ne mukaan vai ei sekä miten ne käännetään alkuperäisestä kielestään. Raamatussa on monia kohtia, jotka ovat suoraan sitä, mitä Jumala on sanonut kansalleen. Raamatussa on myös monia kohtia, jotka ovat kansan historiaa. Ehkä Jumala on innoittanut kirjoittamaan tiettyjä historian asioita, ehkä kirjoittaja on itse valinnut, mitä kirjoittaa. Silloin on hyvä muistaa, että historia on aina jonkun tulkinta tapahtumasta (Opetus Jukka Rantalalta Helsingin Yliopistosta).

Vaikka uskon Raamattuun Jumalan sanana ja vaikka uskon, että se sisältää virheitä, se ei vähennä kirjan arvoa. Raamattua lukemalla voin oppia tuntemaan Jeesusta ja Jumalaa, ennen kaikkea siten, että lukiessani Pyhä Henki voi opettaa minulle juuri niitä asioita, joita sillä hetkellä tarvitsen.

Loukkaantua vaiko eikö?

Aina välillä, eli aika usein, naisten keskuudessa erityisesti, tulee puhetta loukkaantumisesta ja loukkaamisesta. Joko parisuhteessa tai muiden ihmisten parissa. Tai oman lapsen loukkaamana.

Yleensä nainen tiedostaa, että ei kannata loukkaantua siitä, että mies ei huomaa uutta meikkiä/kampausta/vaatetta/sisustusta... Mutta saattaa se silti tuntua ikävältä. Yleensä äiti tietää, että lapsen suutuspäissään sanotut sanat eivät tarkoita, että äiti on epäonnistunut tai lapsi ei rakasta äitiään. Mutta saattaa se silti sattua pitkään.

Kerran vanha nainen, jonka kanssa keskustelin kirkostamme, sanoi: "Minua ei voi kukaan loukata. Voin vain valita loukkaantua. " Näinhän se on. Ihminen voi loukkaantua turhasta omien ajatustensa takia. Ihminen voi estää itseään loukkaantumasta, vaikka syytä olisikin. Jopa kun joku tarkoituksella loukkaa. Mutta vaikka ihmisellä periaatteessa on valta, se ei ole useinkaan helppoa. Ja vaikka jokainen voi olla loukkaantumatta, ei se poista vastuuta meiltä olla tietoisesti loukkaamatta toisia.

Olkaamme siis kilttejä toisillemme :-)

Kesää odotellessa

Kesä(loma) alkaa olla lähellä. Sana kesäloma tuo heti mieleen muistoja. Ei tapahtumia, ei asioita, joita tuli tehtyä vaan kaikenlaisia tuntemuksia: kevyt tuuli paljaissa käsivarsissa, jotka kantavat todistusta kotiin samaan aikaan kun päässä on tunne "ihanaa, nyt se alkoi". Auringonpaisteen tuoksu. Ruoho paljaiden jalkojen alla. Auringon kuumotus paljaassa selässä. Kaupungin tuoksu mökkiviikkojen jälkeen. Kesäillan lämmin viileys. Kiirettömyys, rauhallisuus, aikaa tehdä mitä vaan. Kirja kädessä ja mieli kirjan maailmassa, ruoho sääriä kutittaen. Se on kesää.

Perheellisenä lasten kanssa kesä on touhua ja tohinaa. Ihan samalla tavalla ei voi kirjoihin uppotua tai ihan vaan olla yhtä paljon. Mutta samoista asioista se onnellinen kesä vieläkin koostuu. Kun ensimmäisen niistä kokee, tuntee, että nyt on kesä. Ja toivottavasti kokee kaikki, ennen kuin kesä loppuu.

Aina ei onnellisuus synny suorittamisesta. Joskus onnellisuus on vain olemista.

Nykyajan profeetta

Eilen kirkossa puhuttiin profeetoista. Aika erottava tekijä meidän uskonnossa muihin uskontoihin verrattuna on usko elävään profeettaan. Eikä vain se, että uskotaan, että Jumala on kutsunut nykyaikana profeetan, jolla on samanlainen tehtävä Jumalan tahdon ilmaisijana kuin muinaisilla profeetoilla, vaan myös se, että oikeasti kuunnellaan profeettaa ja yritetään toimia niiden ohjeiden mukaan, joita hän antaa.

Välillä siksi syytetäänkin profeetan sokeasta tottelemisesta, oman ajattelun unohtamisesta. Voisi kenties sanoa, että onneksi asiat, joita profeetat kulloinkin meitä pyytävät tekemään, ovat usein sen verran hankalia, että kyllä sitä joutuu itse ottamaan selvää onko se todella Jumalan tahto. Toisille se tieto ja tunne tulee jo profeettaa kuunnellessa, toiset tutkii asiaa mielessään perin pohjin ja muita lähteitä käyttäen ja päätyy johonkin tulokseen, toiset rukoilevat ja kysyvät Jumalalta, että näinkö todella haluat meidän toimivan ja toiset, koska tietävät hänen olevan Jumalan kutsuma, vain alkavat tehdä, ja saavat sitten Jumalalta vahvistuksen, että niin on oikein. Jokaiselle on siis oma tapansa. Harva tekee tuntematta sydämessään, että todellakin Jumala haluaa niin tehtävän. Jotkut eivät tee ollenkaan tai ole samaa mieltä asioista profeetan kanssa. Joten ihan sokeasta tottelemisesta ei ole kyse.

Eikä yleensä tottelemattomuudesta siunaa rangaistuksia - luonnollisesti riippuen asiasta, jos profeetta kehoittaa kunnioittamaan ja elämään maan lakien mukaan ja sitä ei tee, niin lainmukaiset rangaistuksethan siitä seuraa - mutta tottelevaisuudesta seuraa siunauksia. ´

Ja kukapa ei ottaisi niitä vastaan, kun tarjotaan?

Lasten kasvatuksesta

Osallistuin torstaina tapahtumaan, jossa puhuttiin lastenkasvatuksesta. Luennoitsijana oli äiti, joka on työskennellyt lastenpsykiatrina neljännesvuosisadan. Yksi helmi tuolta:

"Lasten ongelmakäyttäytyminen on useinmiten ongelmanratkaisuyritys."

Näinhän se menee. Ei lapsi huvikseen huuda turhautumistaan kun se asia (taas kerran) ei onnistukaan. Yrittää vain jollain tavalla a) saada epäonnistumisen tunnettaan ulos ja b) saada homman toimimaan (joo, ei logiikkaa, ei huutaminen auta, mutta kuitenkin...) Pitää antaa lapselle eväitä, miten ratkaista ongelma tällaisessa tilanteessa, eikä vain kieltää ei-toivottua käytöstä.

Toinen helmi: "Lapset käyttäytyvät hyvin, jos suinkin kykenevät. Jos eivät kykene, pitää selvittää miksi."

Useimmille se kykeneminen tapahtuu tietoisen opettelun ja oppimisen kautta. Nätisti paikallaan esim. ruokapöydässä istumista voi harjoitella, jotta lapsi siihen kykenee. Joskus kykeneminen tapahtuu iän ja kehittymisen myötä, kuin itsestään. Joskus lapsi ei näytä kykenevän, vaikka on opeteltu ja ikääkin on ja kehitystaso antaisi myöten... Silloin on hyvä syvemmin alkaa selvitellä mikä syy voisi olla taustalla.

Ihan niin kuin aikuistenkin kanssa. Jonkun kylmäkiskoinen käyttäytyminen saattaa olla vain yritys ratkaista jonkin oma ongelma, kuten vaikka sietämätön ujous. Jonkun loukkaava kommentti saattaa olla vain yritys saada oma loukattu olo paremmaksi. Ei tietenkään hyvä tai oikein, loukatuksi tuleminen ei anna lupaa loukata toisia. Mutta jos jompikumpi osapuoli näkee pintaa syvemmmälle ja osaa ottaa asian oikein, ehkä loukkausten kierre saadaan pysäytettyä.

Vielä yksi helmi: "Huonon käytöksen selvittäminen ei ole tuomioiden langettamista vaan pyrkimys yhteiseen ymmmärrykseen".

Ruvetaanko lakkoon?

Taas lakko. Tuntuu, että lakkoja on vähän väliä. Ymmärrän logiikan niiden takana ja joskus ne ovatkin varsin tarpeellisia, mutta nykyaikana, tässä maailmassa... tuntuu enemmän siltä, että halutaan muiden elämän hankaloittamisella saada itselle jotain. Tietenkään siitä ei ole kyse. Tuskin koskaan tulee palkan ja työn suhde olemaan kaikilla aloilla kohdallaan, eikä varsinkaan kaikkien alojen kesken tule olemaan "tasa-arvoa" - tilannnetta, että tunnin työstä saa saman palkan, tekee sitten sitä tai tätä. Tai edes jonkun keinotekoisesti luodun rasittavuusmittarin mukaan.

Toisilla aloilla vaan on niin paljon helpompi jäädä lakkoon. Opettajana olisi tietysti kiva, jos opettajien palkka olisi parempi, varsinkin suhteessa siihen työn rankkuuteen - josta tietysti on montaa mieltä varsinkin ne, jotka eivät sitä työtä ole tehneet. Mutta jättäisinkö kesken lukuvuoden lapset oman onnen nojaan pidemmäksi aikaa? En kyllä haluaisi.

Ala-asteaikoina oli opettajien lakko. Meidän opettaja ei kuulunut liittoon, joten oli töissä. Meidän luokka oli ainoa koulun 15 luokasta, joka kävi koulua sen viikon vai kaksi kun lakko kesti. Kummallista kyllä, meistä lapsista se oli ihanaa - tai ainakin minusta. Saatiin olla isossa koulussa ihan yksin. Voitiin pitää liikuntatuntia ihan milloin vain, sali oli aina vapaa. Tehtiin monenlaista asiaa, mitä normaalisti ei tehty.

Voisiko äiti jäädä joskus lakkoon? Toki on päiviä, jolloin voi ottaa löysemmin ja jättää "äidin asioita tekemättä", hetkiä, jolloin haluaa paeta hyvän kirjan pariin, unohtaa arjen ja sen mukanaan tuomat velvoitteet... Mutta voiko sitä kokonaan kieltäytyä olemasta äiti hetkeksi? Olla pyyhkimättä vuotavaa nenää, puhaltamatta pipiin ja vastaamatta halaukseen?

En kyllä haluaisi!

Olisinpa peruna

Eilen tuli istutettua perunat, tänään piti jatkaa sipuleilla, mutta ei sitten sateessa jaksanutkaan. Muita kasvatettavia ei ole vielä tullutkaan päätettyä. Peruna on ihana kasvatettava - se kasvaa ja tuottaa missä vain, vaikkapa tekemättä sille mitään istuttamisen jälkeen.

Toiset kasvit vaativat jatkuvaa kitkemistä, hoitamista, huoltamista, lannoittamista. Puhumattakaan aurongonpaisteesta ja riittävästä, mutta ei liiasta kosteudesta. Ja vaikka olosuhteet tuntuvat olevan juuri oikeat, ei silti tulosta välttämättä synny.

Toivon olevani kuin peruna - kasvan ja saan aikaan jotain hyvää olosuhteista riippumatta. Ilman, että jonkun tarvitsee koko ajan kehua ja hoivata. Toivon, että voin kasvattaa lapsista niin hyvän itsetunnon omaavia, että he voivat kasvaa ja saada aikaan hyvää olosuhteista riippumatta.

Mutta miten?

Missä vaiheessa se alkaa?

Meillä ei lapset vielä ole kovinkaan paljon musiikista kiinnostuneita. Kuuntelee sitä, mitä vanhemmat sattuu laittamaan päälle tai sitten pyytävät lastenmusiikkia tai tytöt "belettimusiikkia". Mietityttää missä vaiheessa tulee se aika, että lapset haluavat kuunnella "omaa" musiikkia. Jotain muuta kuin mitä vanhemmat haluavat.

Itsellä on kovat kriteerit musiikin suhteen. Kasvoin kuunnellen isonveljen Pink Floydia, Miles Davisia ja 22 pistepirkkoa, muun muassa. Ja mökillä vanhempien kanssa kunnon iskelmiä. Joskus kotona klassistakin. Siis ennen kuin itse aloin valita oman musiikkini.

Kriteerit menee seuraavasti: musiikin sanojen tulee olla hyviä - en siedä kiroilua laulussa, enkä muutenkaan turhan ronskia kieltä. Ihan puhtaasti tyhmätkään sanoitukset eivät oikein iske, mutta ne eivät varsinaisesti ole poissuljettavan musiikin listalla. Kielenkäyttö karsiikin jo varsin monta c:tä.

Musiikin tulisi olla myös mukavaa kuultavaa - kovin raskassävyinen musiikki ei yleensä pahemmin piristä. Ja vaikka musiikilla ei olekaan tekemistä itse ihmisen kanssa, jos artisti on mielestäni kaikinpuolin kammottava, en edes halua kuunnella hänen musiikkiaan. Kuten vaikka lady gaga. Ennakkoluuloista kyllä, mutta sen ennakkoluulon kanssa voin elää.

Kyseinen artisti on kuulemma monen alakoululaisen suosiossa, ilmeisesti pinnalla nyt muutenkin. Toivon, että kovin moni lapsi ei saa katsoa hänen tai muiden vastaavien artistien musiikkivideoita. Voin olla vanhanaikainen, voin olla tiukkapipoinen, voin olla vaikka mitä millä nimitellä keksii.

Mutta olen sitä ilomielin lasteni tähden.

Perinteitä ja tapoja

Jouluun on ollut helppo muodostaa oman perheen tapoja. Joitain tullut äidin perheestä, joitain isän perheestä, joitain ihan omia juttuja. On ollut paljon, mistä valita ne parhaat. Pääsiäisenä on ollut helppo ja kiva kutsua naapurin lapset mukaan etsimään pääsiäismunia pihalta.

Vappu on ollut aina vaikeampi juttu. Aikoinaan käveltiin vappuaattona keskellä päivää äidin kanssa torilla ja sain ostaa jonkin vappuhärvelin. Yleensä sellaisen vappuhyrrän. Näin ainakin muistan. Isoa foliopalloa en kovin montaa kertaa saanut, mutta enpä tainnut sellaista kovin intensiivisesti mankua.

Koulussa oli aina vappujuhlat, joko koko koulun naamiaiset tai sipsin ja karkin syöntiä oman luokan kesken. Teini-iässä piti mennä Helsingin keskustaan, ihan vain kävelemään ja istuskelemaan, joskus Mantan lakitusta katsomaan. Muutaman vuoden jälkeen se kävi tavattoman tylsäksi. Sitten vissiin oltiin enemmän vaan kaveriporukalla jossain - ja tehtiin jotain.

Ei oikein ole, mistä ammentaa tapoja omalle perheelle. Tähän asti kerhossa ja koulussa on ollut vappujuhlat, lapsille siinä jonkin verran vappumeininkiä. Ja foliopallot hankitaan ja herkkuja syödään. Kuten monet kyselyyn vastaajista, mielekkäimmältä tuntuu viettää vappua ystäväperheen/perheiden kanssa. Jotenkin vaan vappu aina tulee niin nopeasti ja juuri viikkoa aiemmin on ollut yhdet synttärijuhlat, joten suunnittelu ja kutsuminen jää.

Ehkä ensi vuonna.

Surullisia päiviä

Joskus tulee tehtyä ja päästettyä suusta asioita, joita jo suunsa avatessaan tietää, ettei todellakaan pitäisi. Mutta siinä vaiheessa on liian myöhäistä. En tiedä mikä on kamalampi tunne kuin satuttaa toista, tietäen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Anteeksi voi pyytää ja anteeksi voi saada. Vaikeampi on antaa itselle anteeksi. Ja vaikka kaikinpuolinen anteeksianto tapahtuisikin, haavat pysyy helposti auki jonkin aikaa.

Kristuksen sovitus parantaa kaikki haavat. On helppo uskoa siihen muiden kohdalta. Vaikeampi on käyttää sovituksen voimaa omien haavojen parantamiseen.

Suomalainenhan nimittäin pärjää ihan yksin eikä apua kaipaa.

Olispa aina

"Mä haluaisin, että joka päivä olisi mun synttärit". Niin ymmärrettävä halu. Onhan se ihanaa, kun saa lahjoja ja olla huomion keskipisteenä. Mutta olisiko se kivaa aina, joka päivä. (No ei ainakaan äidille!)

Mormonin kirjassa on kohta, jota usein lainataan. Sanoma menee näin: Kaikessa on oltava vastakohtaisuutta. Jos ei olisi tuskaa ja surua, ei voisi kokea iloa... Jos kaikki olisi sitä yhtä ja samaa ihanaa, se ei enää olisi ihanaa, koska ei olisi kokemusta mistään muusta.

Jos joka päivä söisi herkkuja, maistuisiko ne enää suussa hyvältä? (Puhumattakaan siitä pahasta olosta ja ähkystä mikä siitä tulisi? Jos töissä olisi aina kivaa, olisiko se tylsää? Jos elämä menee aina ilman minkäänlaisia vastoinkäymisiä, onko se mielekästä? No, se lienee aika hypoteettinen kysymys, eiköhän kaikki koe vastoinkäymisiä, moni jo ihan pienenä kun äiti sanoo EI!

Moneen asiaan se varmasti pätee. Mutta ehkä ei ihan kaikkeen. Kyllä mä uskon, että olisin ollut ihan yhtä iloinen jokaisesta lapsesta ilman sitä synnytyksen kipua. :-)

Väsyttää

Kun odotin esikoista erään 13-vuotiaan tytön äiti onnitteli ja sanoi: "Nuku nyt hyvin. Ensin et nuku, kun pieni vauva valvottaa. Sitten et nuku, kun taapero valvottaa. Sitten et nuku, kun aina välillä on sairauksia, jonka takia isommat lapset valvottaa. Ja sitten ne lapset alkavat valvoa niin myöhään, ettet nuku, kun haluat varmistaa, että ne edes jossain vaiheessa menevät nukkumaan. Sen jälkeen valvot öitä, koska lapsi on yöllä pois kotoa, valvomassa jossain muualla. Nukut sitten ehkä taas, kun lapsi muuttaa pois kotoa."

Tähän asti lausunto on pitänyt paikkansa. Ne yöt, jolloin on viimeisen 8 vuoden aikana tullut nukuttua heräämättä kertaakaan voi laskea yhden käden sormilla. Enkä ole niistäkään ihan varma, ehkä en vain muista heränneeni.

Mutta on se vaan sen arvoista.

Unelmia

Pojasta tulee huippupelaaja Arsenaliin. Isona siis. Pelaamista harjoitellaan ahkerasti, tosin ei juuri niitä juttuja, joita äiti tai isä sanoo, että erityisesti kannattaisi harjoitella. Eikä suostuta lähtemään juoksulenkille. Vatsalihaksia sentään tekee päivittäin, punnerrukset tuppaa olemaan teknisesti vielä hieman koomillisia.

Olihan niitä unelmia itselläkin. Perhe -se on. Tohtorin väitöskirja - ehkä vielä jonain päivänä. Kirjan julkaiseminen - jos jaksaisi keskittyä ja vielä sattuisi hyvään saumaan ottamaan yhteytttä kustantajaan, joka olisi myötämielinen. Saksofonin soittaminen - no, olinkin ajatellut, että sitten eläkkeellä. Kumma kyllä, uusia unelmia ei ole tullut. Tai no, tietysti se hervottoman iso itse suunniteltu kivitalo isolla tontilla, loistavalla sijainnilla ja sinne lapset, jotka eivät koskaan sotke. Mutta se onkin ihan vain kuviteltu unelma. Muiden unelmien eteen saattaa vielä joskus tehdäkin jotain.

Pitänee unelmoida lisää.

Nuukuutta

Tällä viikolla vietetään nuukuusviikkoa. Viikon teemana on tänä vuonna "Vähemmän kulutusta -enemmän elämää".

Monessa mielessä koen olevani nuuka, säästäväisyys ja kaiken mahdollisimman hyvin käyttäminen on tullut kotoa opittua. Toisaalta olen myös ottanut järjen käteen ja päättänyt olla säästämättä kaikkea. Tyhjiä muovirasioita, joita elintarvikkeiden mukana väkisinkin (tai laiskuudesta ja valinnoista johtuen) tulee, ei tule säästettyä varmuudenvuoksi pakasterasioiksi vuosikausia. Vaatteet käytetään mahdollisimman loppuun ja hyväkuntoiset kierrätetään, mutta ei niistä jämistä tule leikattua kangaspaloja tiskiräteiksi. Itselle ei tule ostettua vaatteita kuin pakon edessä, mutta se johtuu ihan vain tästä isosta koosta, kun on vaikeaa löytää sopivaa sekä siitä, että neljän lapsen kanssa shoppailu ei ole aina niin mukavaa (ei kyllä ilmankaan).

Mutta nuukuusviikonkaan kunniaksi ei voi kaikesta luopua. 4 v synttäreiden lahjatulva on tulossa ja pakolliset ongintasysteemit laitettuna. Eihän se pakollista ole, mutta lapsista niin kivaa. Onneksi voi yrittää saada pussiin laitettua edes lähes hyödyllisiä asioita.

Kaipaisiko kukaan äitiyspakkausten keltaisia muistaakseni vaipanvaihtoalustoiksi tarkoitettuja vaahtomuovi(?)levyjä? Yksi tai kaksi niitä vielä on, kun en ole keksinyt käyttöä enkä ole raaskinut heittää pois, kun voihan niistä vaikka askarrella... mutta kun en halua sellaista isoa ihanaa keltaista askarteluaarretta olohuoneen pöydälle...

Nuukuus kunniaan, mutta vain silloin, jos se ei tarkoita kaikenlaisen kummallisen varastointia vuosikausiksi.

Tehokkuutta

Joskus saa paljon aikaan yhden päivän aikana. Se tuntuu hyvältä. Silloin tulee ihmeteltyä miksi monen asian tekemistä on lykännyt, kun sen tekemiseen menee kuitenkin vain hetki.

Pienessä hetkessä saa hyvin paljon aikaan. Kuinka usein yrittäkään tehdä jotain, on se sitten tiskejä, opiskelua, työhommia, jotain enemmän tai vähemmän tärkeää ja joku tai useampi lapsista haluaa, että äiti tekee sitä tai tätä, leikkii, lukee, auttaa jossain. Toki lasten on hyvä oppia odottamaan eikä aina voi vastata lapsen pyyntöihin heti.

Usein kuitenkin pääsee helpommalla kun pienen hetken antaaa huomiota lapselle. Pienen hetken voimalla lapsi usein jaksaa taas tovin omissa puuhissaan ja se oman homman loppuun saattaminen on helpompaa.

Pienessä hetkessä on voimaa.

Laittaahan tuo miettimään

nuo Islannin purkaukset--- jossain jo verrattu aikoinaan tapahtuneisiin tulivuorenpurkauksiin, jotka aiheuttivat Euroopassa pitkäaikaisia tuhoja, mm. katovuodet Suomessa. On niin tottunut ajatukseen, että Suomessa ei paljon tarvitse pelätä luonnonmullistuksia, pitkää talvea ja sateista kesää vain. Eikä toki nytkään pelätä tarvitse, mutta varautua voi.

Jos purkaukset jatkuvat ja jos tulee uudet "katovuodet", sillä on vaikutusta jokaisen elämään. Kirkossa kautta aikojen profeetat ovat kehottaneet ihmisiä olemaan valmistautuneita yllätyksiin, tulevat ne millä tasolla tahansa. Valmistautua voi hankkimalla riittävästi koulutusta, kehittämälle stressinsietokykyä ym. taitoja, muttta myös ihan konkreettisella tavalla, keräämällä ruokavarastoa. Kehotetaan aloittamaan pienestä ja kartuttamaan varastoa varojen ja tilojen mukaan. Eli varastoida säilyvää ruokaa - kuiva-aineita, säilykkeitä, vettä, tarvittavia lääkkeitä jne.

Mielenkiintoista on, että muutamia vuosia sitten postilaatikkoon tippui Uudenmaan pelastuslaitoksen ohjelappunen, jossa oli ihan samat ohjeet. Siinä kehotettiin jokaista perhettä varastoimaan kolmen kuukauden annos ruokaa. Ehkä nyt on ihan hyvä aika varmistaa, että ruokaa on varastossa.

Jos ei itse tarvitse sitä, ehkä joku lähimmäinen tulee tarvitsemaan.

Draamakuningatar

Meillä asuu sellainen, pieni vielä, mutta suurta draamaa. Jokin (taas) keitti tänään yli ja huutoa sai osakseen kaikki tielle osuvat. Äiti hermostui ja uhkasi: "Vielä jos kerran huudat rumasti jollekin, jää huomiset karkkipäivän karkit saamatta." Muisti sen vähän aikaa, (puoli minuuttia ehkä, kolme rappusta ylöspäin) ja sitten tuli taas jotain huutoa. "Selvä, et syö huomenna yhtään karkkia."

En tiedä miten ilta meni, tässä vaiheessa piti lähteä ja kun palasin, olivat kaikki jo sängyissä, hereillä vielä. Epätoivoinen pyyntö: "Äiti, enkö mä oikeasti saa yhtään karkkia huomenna?". Juteltiin. Kerroin taivaan Isän suunnitelmasta: Hän antaa käskyjä ja kieltoja. Koska me jokainen kuitenkin tehdään virheitä, Hän antoi Kristuksen sovittaa syntimme. Virheistämme ja synneistämme huolimatta voimme päästä taivaan Isän luo, kun hyväksymme sovituksen ja teemme parannuksen synneistämme. Niinpä tyttö pyysi anteeksi niiltä keille oli huutanut, pyysi anteeksi Jumalalta, että oli tehnyt väärin ja lupasi ruveta nukkumaan nätisti. Saa huomenna karkkinsa.

Miksi mun pitäisi olla armottomampi kuin Jumala? Jumalan asioissa kun on kaiken lisäksi kyse suuremmista asioista. Jos hänelle kelpaa katumus ja parannus, saa luvan kelvata minullekin.

Nykyajan nuoret

Aina silloin tällöin törmää voivotteluihin nykyajan nuorista. Kun ei ne sitä ja tätä ja aina ne sitä ja tätä. Ja kyllä vaan ennen...

Niin, nykyäänhän yhä useampi nuori ilman mitään uskonnollista taustaa on totaalikieltäytyjä alkoholin, tupakan ja huumeiden suhteen. Nykyään aika moni nuori huolehtii siitä millaisen maailman jättää jälkeensä ja kierrättää, välttää tuhlaamista ja valmistaa itse mahdollisimman paljon esimerkiksi vaatteistaan. Nykyään moni nuori suhtautuu opiskeluun vakavasti ja kunnianhimoisesti, suorittaa lukion kahdessa vuodessa ja valmistuu maisteriksi hyvissä ajoin ennen aikarajoja. Aika moni nuori syö luomua tai on kasvisyöjä, eettisistä ja terveydellisistä syistä. Moni nuori on löytänyt vapaaehtoisjärjestöt ja yrittää rakentaa parempaa yhteiskuntaa. Moni nuori vastaa kohteliaasti kun puhutaan kohteliaasti, avaa ovia ja tarjoaa vanhuksille istummapaikkaa julkisissa liikennevälineissä.

Aika kamalia nuoria.

Usein ulkonäkö hämää, sen perusteella pinnalliseksi ja toivottomaksi tapaukseksi luokiteltu saattaa yllättää. Jos vain on mieli avoinna. Toki on monia, joilla on oikeita, isoja ongelmia. Heitä ei kuitenkaan voivottelu ja paheksunta auta. Parempi siis kehua ja kannustaa.

Olisipa rikas

Tuli katsottua televisiosta ohjelmaa salainen miljonääri. Siinä rikkaat englantilaiset menee tiettyyn kaupunkiin, tutustuu vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan ja lopuksi lahjoittaa isoja summia rahaa järjestöille, jotta he voivat jatkaa ja kehittää toimintaansa.

Varmasti hyvä kokemus näille miljonääreille ja varmasti suuri apu näille järjestöjen vetäjille. Ohjelman suurin anti on kuitenkin sen näkeminen, että maailmassa on ihmisiä, jotka pyyteettömästi käyttävät elämäänsä muiden ihmisten auttamiseksi. Usein vuosikausia, itsestään uhraten.

Olisipa minustakin siihen. Näkisi tarpeen, tarttuisi toimeen ja saisi aikaan jotain hyvää jonkun toisen ihmisen elämässä. Täytyy tyytyä vain pieniin tekoihin. Joskus nekin ovat turhan vaikeita.

Tasapuolisesti maailman uskontoja

Suurin osa teistä äänestäjistä oli sitä mieltä, että koulussa pitäisi tunnustuksellisen uskonnon sijaan opettaa tasapuolisesti kaikkia maailman uskontoja.

Koulun tehtävänä on opettaa asioita niin, että on tietoa mahdollisimman monesta mahdollisimman syvällä tasolla: Matematiikassa ei keskitytä vain geometriaan, äidinkielessä käydään kieliopin lisäksi läpi kirjallisuutta ja kirjoittamisen jaloa taitoa, historiassa pitäisi yrittää opettaa syy- ja seuraussuhteita eikä vain vuosilukuja jne. Uskonnossa sen sijaan vielä keskitytään yhteen osa-alueeseen. Toki etiikka on osana uskonnonopetusta kuten usein osana muutakin opetusta.

Tunnustuksellinen uskonnon opetus kuuluu kodeille ja kirkoille. Koulun tehtävänä olisi auttaa oppilaita ymmärtämään erilaisista uskonnollisista tauostoista tulevia ihmisiä. Sen voisi saada aikaa opettamalla tasapuolisesti kaikkia, ainakin suurimpia maailman uskontoja, keskustellen, leimaamatta. Ehkä se edistäisi myös kasvua suvaitsevaisuuteen. Jos oppii miten muslimi kokee uskontonsa ja mitä se todellisuudessa pitää sisällään, samoin kuin Jehovan Todistaja, katolinen, hindu tai juutalainen, ehkä epätietoisuudesta ja tuntemattoman pelosta johtuva tuomitseminen vähenisi.

Tunnustuksellisuudesta huolimatta, meidän perheen lapset osallistuu ev.lut uskonnon tunneille. Ainakin oppivat mihin suuri osa omasta kansasta uskoo, ja miksi moni asia on Suomessa niin kuin on.