Kohta se on

Vaikka kuinka mukamas aloittaa aikaisin, joulun valmistelun siis, kuitenkin yllättää se, kuinka nopeasti se tulee.

Aloitan joulun valmistelun aikaisin siksi, että nautin joulusta.

On ihanaa miettiä lahjoja, askarella kortteja, suunnitella jouluateriaa. Ei niin, että tykkäisin niistä asioista itsestään suunnattomasti tai että tuotokset olisivat jotenkin erityisen hienoa, vaan siksi vain, että ne asiat liittyvät jouluun. Pidän siitä, että ajatukset keskittyvät muihin.

Joka vuosi yritän keksiä keinoja suunnata joulun huomion siihen, mitä minä ja perheeni voimme antaa muille. Miten voimme tehdä jotakin merkityksellistä jollekulle toiselle. Siihen kuuluu tuttujen yksinäisten muistamista , pelastusarmeijan joulupadat ja muutamia muita jo tavoiksi vakiintuneita asioita. On hienoa kun yhteiskunta ja järjestöt välillä auttavat keksimään ideoita, kuten useampana vuotena toteutettu joulupuu -keräys, jonka kautta voi antaa joululahjoja lapsille, jotka varmasti niistä ilahtuvat. Silti tuntuu, että se ei riitä. Haluaisi tehdä enemmän. Jotakin suurempaa. Joskus on siinä onnistunutkin, joskus se jää vain toiveen asteelle.

Se jouluaatto, kun teininä olin aamupäivällä Veikko Hurstin järjestämässä tilaisuudessa Helsingin jäähallilla voitelemassa leipiä illan juhliin osallistuvia varten, on jättänyt jälkensä. Nälkä jäi, auttamisen nälkä.

Ja vaikka nälkä on ympäri vuoden, on joulun alla jotenkin helpompi toimia. Jos jollain on hyviä vinkkejä ja kokemuksia, niitä otetaan mielellään vastaan.

Vanhempien syytä!

Viime viikolla paikattiin yksi reikä hampaassa, koska vanha paikka oli irronnut. Tänään tarkistettiin hampaat ja ensi viikolla paikataan ne kolme uutta reikää.

Syytän rei'istäni vanhempiani. No en ihan tosissaan, mutta kuitenkin. Isällä on muutama oma hammas vielä jäljellä. Ensimmäisen hammasharjansa sai tai osti muistaakseni aikuisena. Hänen hampaansa ovat aikansa ja paikkansa tuote. Muistikuva maitohampaistani on se, että jokaisessa oli ainakin jonkin kokoinen reikä. Voi olla, että muistan väärin, mutta siltä tuntui. Hammaslääkärissä tuli käytyä usein. Lapsena sain itse huolehtia hammaspesusta. Ehkä kamalan kiukuttelun ja huutamisen jälkeen. En muista ikää, mutta muistan, että en pitänyt hammaspesusta. Sehän tapahtui vain iltaisin ja seuraavaan tapaan: kaadoin hammasmukiin vettä, seisoskelin lavuaarin äärellä, mietiskelin omiani, kastelin hammasharjan veteen, ehkä purskuttelin vettä suussa, ja huusin: "Valmis!" Joka ilta. Ei ihme, että reikiä oli. Isompana koululaisena jokin muuttui ja pesin kyllä hampaani. Ehkä reikiä oli ollut niin paljon, että vanhemmat olivat alkaneet vahtia hammaspesua, en muista.

Muistan yläasteen hammastarkastukset. Silloin mainittiin vetäytyneet ikenet, ja jos ei vetäytyminen pian pysähtyisi, voisi hampaat tippua suusta. Tai ainakin näyttää hevoselta. Silloin löydettiin monia pieniä reiän alkuja, joita tarkkailtaisiin. Nyt sitten vihdoinkin muutama alku oli kasvanut. Ja jäi niitä vanhoja alkuja vielä. Vai liekö uusia tarkkailtavia.

Lapsuuden huonoista hampaista voinkin ehkä "syyttää" vanhempiani. Mutta tämänhetkisestä tilanteesta en. Tieto tilanteesta, vaaroista ja riskeistä on ollut hallussani useita vuosia. Samoin tieto oikeanlaisesta hampaiden hoidosta.En voi syyttää kuin itseäni. Sitä, että joskus ihan oikeasti hälinän ja touhun keskellä unohdan pestä hampaat sen toisen kerran päivässä. Sitä, että hammaslangan käyttäminen on vaan jotenkin muka niin hankalaa. Sitä, että pahimmassa yskäkierteessä, kun ei saa ensin nukuttua lasten sairasteltua ja sitten ei nuku kun itse yskii, illalla laittaa stepsilsin suuhun, jotta ei yskisi hetkeen ja saisi nukahdettua.

Lapsuudessa jokainen meistä kokee asioita, joskus negatiivisiakin. Harvoin kuitenkaan voidaan suoraan syyttää vanhempiamme ja lapsuuttamme siitä, mitä nyt olemme. Sillä on toki vaikutuksensa, ne kerran saadut kariesbakteerit pysyy siellä suussa, mutta omilla valinnoillamme voimme valita elämämme suunnan ja hampaidemme tilan.

Todellinen uskon koetus

Tänään kuultiin monia hyviä puheita liittyen perheeseen. Monia hyviä periaatteita. Profeetan ja apostoleiden vuonna 1995 antamassa perhejulistuksessa sanotaan: " Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla."

Uskon tähän vakaasti. Usko, rukous, parannus, anteeksianto, kunnioitus, rakkaus, myötätunto, työ ja oikeanlainen mukava hauskanpito auttaa avioliittoa ja perhettä pysymään vahvana, yhdessä ja onnellisena. Kun kaikki osapuolet toimivat näiden periaatteiden mukaan.

Erään kaukana olevan ystäväni mies lähti opiskelemaan kotimaahansa. Ymmärrykseni mukaan perhe on elänyt näiden periaatteiden mukaan. Ainakin perheen äiti on. Mies palasi kotiin ensimmäiselle lomalleen noin kuukauden poissaolon jälkeen ja ilmoitti ottavansa avioeron.

Uskoa vaatii se, että kun toiset käyttävät vapauttaan valita itsensä puolesta, vapautta tehdä oman tahtonsa mukaan, mikä aiheuttaa meille suunnatonta tuskaa ja surua, silti jatkamme näiden periaatteiden mukaan elämistä ja näemme niiden tuomat siunaukset.

Suuria tunteita

Lapsiaan yrittää kasvattaa niin, että he olisivat hyvätapaisia. Heidän toivoisi osaavan ottaa toiset huomioon ja olevan empaattisia. Olisi kiva, jos heillä olisi monta hyvää ominaisuutta, joista voi vaivatta heitä kiitellä. Haluaisi, että he olisivat riittävän sosiaalisia nauttiakseen toisten seurasta ja ymmärtäisivät ihmisiin liittyviä suhteita niin, että saisivat hyviä ystäviä ja voisivat olla hyviä ystäviä. Lapsilleen haluaisi opettaa oikeanlaista vastuuntuntoa, kiitollisuutta, asioiden arvostusta ja lähimmäisten kunnioitusta. Haluaisi, että lapsi osaisi ja uskaltaisi ilmaista tunteitaan, mutta oppisi tekemään sen tavalla, joka ei terrorisoi lähimmäisiä.

Lapselleen haluaisi niin montaa hyvää.

Mutta yksinkertaisuudessaan, se syvin toive, se suurin halu on, että lapsi omana itsenään olisi onnellinen. Että hän tuntisi olevansa rakastettu, tärkeä ja onnellinen.

Se tunne raastaa niinä hetkinä, kun lapsi on onneton. Tulevaisuuden näkymiä varjostaa huoli siitä, osaako lapsi olla onnellinen. On valmis tekemään mitä vain, jotta rakas lapsi olisi oikeasti onnellinen. Ja kärsii, kun tietää, että vain vähään voi vaikuttaa, lapsi itse loppujen lopuksi päättää onko onnellinen vai ei.

Toinen lapsi on luonnostaan onnellinen. Elämä on ihanaa ja kaikki on aina hyvin, paitsi ihan hetkittäin harmitus saattaa tulla - ja myös nopeasti mennä. Toinen lapsi joutuu tekemään työtä onnen tunteensa eteen.

Voin vain kuvitella, kuinka taivaallinen Isämme tuntee. Hän haluaa meidän olevan onnellisia, tuntevan olevamme rakastettuja, tärkeitä. Hän voi auttaa meitä siinä vain tiettyyn pisteeseen asti, enemmän jos pyydämme, mutta Hänkin joutuu toivomaan, katsomaan, kärsimään.

Rakkaudesta, johon sydän pakahtuu.

Kaikista vaikeinta elämässä

Olimme tänään 6-vuotiaan tytön kanssa viettämässä aikaa kahdestaan. Meillä on ollut hieman tavallista hankalampia viimeiset pari viikkoa (taas vaihteeksi), tytön huuto, kitinä ja kiukuttelu saattaa alkaa aamusta jo ennen sängystä nousua eikä juurikaan lopu. Varsinkaan sänkyyn illalla mennessä. Kysäisin sitten, että mikä tuntuu olevan elämässä kivointa ja mikä vaikeinta. Ei äkkiseltään keksinyt mitään, mutta kun juteltiin siitä mikä on kivaa ja mikä on vaikeaa, hän totesi, että kaikkein vaikeinta elämässä on olla joku muu.

Hän tarkoitti sitä, että ihan oikeasti olisi joku muu, ei vain näyttelisi, mutta jäin miettimään asiaa. Aika usein itse kukin ehkä yrittää olla joku muu. Tai tuntuu olevan aika vaikeaa olla rehellisesti vain ja ainostaan minä, sellaisena kuin on. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että tässä tilanteessa oikeasti tunnen näin. Oikeasti ajattelen tästä asiasta noin. Oikeasti haluaisin, että tämä asia olisi näin.

On oikeasti vaikeaa yrittää olla toisenlainen kuin on. Ehkä todellakin kaikista vaikeinta elämässä. Miksiköhän sitä kuitenkin yritetään?

Saako kirkko olla jotain mieltä?

Uskonto tai kirkko määrittelee sen, mikä on kyseisen uskonnon tai kirkon oppi. Kirkkoon kuuluvat tai siihen liittyvät päättävät uskovatko siihen vai eivätkö. Jos eivät, he päättävät kuuluvatko siitä huolimatta kirkkoon vai eivätkö. Ja liittyvätkö kenties toiseen kirkkoon.

Luterilainen kirkko on nyt kokenut jäsenkatoa. Moni on pettynyt, koska kokee, että kirkon arvot ja opit eivät ole sellaisia, joihin itse uskoo. Moni on pettynyt, koska kokee, että tärkeässä asiassa kirkko ei vieläkään saa sanotuksi mitä mieltä se oikeastaan on.

Usein ihmiset kokevat, että meidän uskonnossamme, mormonismissa, on monia kieltoja, sääntöjä ja mielipiteitä vähän joka asiaan. Se on oikeastaan helpottavaa. Jäsen tietää, mitä kirkko opettaa. Sitä ei tarvitse spekuloida. Pitää vain ottaa selvää mitä mieltä itse on asioista ja toimia sen mukaan.

Ehkä jäsenkato tekee hyvää. Ehkä luterilaisesta kirkosta tulee tämän johdosta enemmän kirkko niille, jotka uskovat kirkon oppeihin. Jotain muuta kuin vain tapa tai yhteiskunnallisesti hyväksytty järjestö, johon kuulua.

Tosi tv

Musta olisi kiva osallistua.

Joihinkin tosi tv:n sarjoihin. Ilman, että ne olisivat tv:ssä. Olisi kiva joutua diilin haasteiden eteen ja katsoa kuinka omilla eväillään pärjäisi niissä tehtävissä. Aikoinaan oli vaimot vaihtoon -ohjelma. Olisi kiva kokeilla kuinka pärjäisi toisenlaisen, toisenlaisiin tapoihin tottununeen perheen ja huushollin pyörittämisessä. Tai kuinka korkealle pystyisi kiipeämään ja mitä pelottavia temppuja tekemään. Olisi mielenkiintoista jos kasvatuksen ammattilainen tulisi tarkoituksella meidän perhettä tarkkailemaan ja antamaan vihjeitä kuinka voisi toimia paremmin. Tai joku tulisi ja siivoaisi talon huippukuntoon sen jälkeen kun joku toinen on ensin tehnyt ja toteuttanut hienon sisustussuunnitelman. Taikka sitten toisinpäin. Joku huippukokki voisi vielä tulla kotiinkin kokkaamaan jotain.

Ikävä kyllä se tv on noissa pakollinen juttu. Ja sinne haluan vasta sitten kun olen tehnyt sen maailmalla mainetta niittäneen tieteellisen tutkimuksen, asiantuntijaksi sanomaan, että on se vaan kuulkas nyt näin niin kuin minä sanon.

Saako opettajalla olla mielipiteitä?

Pähkäilemme pienessä piirissä seuraavaa tapausta: luokassa on ongelmia. Yksi tai useampi oppilaista kiusaa muita. Yhtä oppilasta erityisesti kiusataan, vaatteista sanotaan ja niitä revitään, ei oteta mukaan leikkiin, haukutaan... Useampi äiti on opettajaan ollut tapauksista yhteydessä. Mitään ei tunnut tapahtuvan ja opettajan tapa reagoida asiaan tuntuu näin ulkopuolisena niin äidin kuin opettajan roolissa käsittämättömältä.

Kiusatun oppilaan uskonto on eri kuin muiden. Hänen isänsä on ulkomaalainen. Hänen äitinsä on ollut todella ystävällinen kanssakäymisessään. Hän ei ole saanut minkäänlaista palautetta tai kommunikaatiota opettajalta. Ei anteeksipyyntöä tai pahoittelua, ei vakuuttelua, että teemme parhaamme, että ongelma saadaan hoidettua, ei edes puolikasta sanaa. Ei mitään. Muut ovat saaneet edes jotain.

Saako opettajalla olla mielipiteitä ja tunteita tiettyä ihmisryhmään kohtaan, niin kuin tässä tapauksessa näyttäisi olevan? Tietenkin saa. Saako opettaja antaa niiden vaikuttaa työhönsä? Ei saa.

Eipä taideta kertoa opettajalle, että ollaan mormoneja :-). Meillä kun on tähän asti mennyt hyvin.

Vapaus

Viikon loma, kännykkä kiinni, ei nettiä. Kuin elämää ennen vanhaan. Keskittymistä siihen, mitä on juuri tässä juuri nyt. Ihanaa. Vähemmän huolia ja ajateltavaa, kun tietää, ettei voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Vapauttavaa.

Vain yksi huolestui, kun ei saanut kiinni.

Kännykkä ja netti ovat loistavia, mutta tuovat mukanaan uusia huolia. Ennen muinoin, kun isä oli viikon mökillä puita kaatamassa, alettiin huolestua sitten, jos sunnuntaina soitti kolikkopuhelimesta kaksi tuntia myöhemmin kuin yleensä. Nyt alkaa huoli hiipiä, jos soitan saman päivän aikana useamman kerran, eikä vastausta tule, vaikka tiedän, ettei isä kuule aina soittoa, unohtaa puhelimen äänettömälle tai on muuten vain paikassa, jossa ei halua tai voi puhua puhelimeen.

Kuinka moni teknologian saavutus on oikeasti vain ja ainoastaan myönteinen?

Vapaus jatkuu vielä hetken. Kännykkä hävisi. Mutta vain hetken, täytyyhän sitä taas normaalioloissa olla tavoitettavissa. Jos ei kuitenkaan ihan koko ajan?

Hallitsetko oikeasti?

Keskustelun jalon taidon nimittäin. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Joskus sitä miettii kuinka monta asiaa itsessä on vuosikymmenten kulttuuriperimää, kuinka moni asia lapsuudenperheestä mukana tullutta, kuinka moni ihan täysin omaa.

Suomalaisia usein suomitaan siitä, ettemme osaa jakaa tunteita. Myönnän syyllisyyteni saman tien. Tunteet on niin helppo padota sisään. Joskus onkin tarpeen omassa päässä saada asiat selvitettyä. Joskus se riittää. Joskus tarvitaan vuoropuhelua itsen ja Jumalan välillä. Joskus se riittää. Usein sekään ei riitä, vaan tarvitaan keskustelua yhden, kahden tai useammankin ihmisen kanssa. Usein mielummin aiemmin kuin myöhemmin.

Onko omien erityisesti kielteisten tunteiden ilmaiseminen vaikeaa siksi, että olen suomalainen, siksi, että olen vanhempieni tytär vai siksi, että olen minä. Koska olen huomannut vaikeuden huonoksi asiaksi, on ollut helppo pyrkiä opettamaan lapsia ilmaisemaan tunteitaan. Antaa lupa ilmaista, pyytää heitä ilmaisemaan, sekä luonnollisesti opettaa tapoja, joilla kannattaa ilmaista, jotta tulee oikeasti kuulluksi.

Toivottavasti he osaavat paremmin.

Nyt lähtee

Taisin Meidän Perhe -lehdessä törmätä tietoon sotkuholistin blogista. Sieltä löytyi puolestaan linkki sadan tavaran haasteeseen. (Katsotaanpa sainko linkit kunnolla). Haasteena on poistaa kotoaan turhaksi käyneitä tavaroita sata kappaletta. Veikkaisin, että löytyy helposti. Katsotaan miten käy. Jos vaatekappaleet voi laskea jokaisen omakseen, niin kassissa on odottamassa jo poisvientiä useampikin.

Vaikka kaikenlaista tarvitseekin, paljon jää vain pyörimään nurkkiin. Meiltäkin löytyy laatikko, johon edellisen muuton yhteydessä heitettiin "loput" romut jostain kasasta ja se on ollut käymättä läpi nyt kuusi vuotta. Tiedän, että sieltä löytyy ainakin edelliseen asuntoon hankitun vaatekaapin ovien saranat, jotka tulivvat ovien mukana, vaikka olivatkin liukuovet. Kun voihan niitä joskus johonkin tarvita...

Nyt lähtee parempaan käyttöön toivottavasti.

Pieniä muutoksia

Koulu alkoi, esikoulu alkoi, kerho alkoi. Aamutoimien hoitaminen nopeammin alkoi. Kesän jälkeen aina vähän jännittää miten arki taas lähtee käyntiin.

Tänä syksynä otettiin käyttöön aamuihin vielä yksi lisäelementti. Kumma kyllä se on tuntunut lisäävän aikaa.

Aamun rutiinit: ylös, aamupala, hammaspesu, vaatteet päälle. Aamurukous jossakin näsitä väleistä riippuen milloin kaikille sopivin hetki. Ja sitten hetki pyhien kirjoitusten parissa. Se on se uusi juttu. Koululainen lukee itsekseen, nuoremmat katsovat kuvallisia tarinoita. Äitikin saa rauhassa lukea sen hetken.

Se on ollut loistava alku päivälle. Eroa ei voi määritellä, mutta sen tuntee.

Voi kuinka pieni asia ilahduttaa

On jännä huomata, kuinka jotkut asiat ovatkin itselle ehkä oikeasti suuria, vaikkei niitä sen kummemmin ajattelekaan. Ja kuinka niin pieneltä tuntuva asia voi ilahduttaa niin suuresti.

Tällä hetkellä se pieni seikka, että poikani tummaihoinen luokkatoveri on meillä leikkimässä, ilahduttaa.

Meillä ei ole koskaan puhuttu erityisesti mitään tummaihoisista. Ystäväpiiriimme ei kuulu tummaihoisia, lapset tietävät tämän luokkatoverin lisäksi ainoastaan yhden tummaihoisen lapsen, jonka ovat nähneet kaksi kertaa. Ulkomaalaisia tai Suomeen muualta muuttaneita muita ystäviä ja tuttuja sitten onkin runsaasti, ja lapset ovat tottuneet siihen, että he vierailevat meillä, me heillä ja osallistumme heidän kulttuureilleen tyypillisiin juttuihin aina silloin tällöin.

Asumme ympäristössä, jossa tummaihoisia ei paljon näy. Itse Itä-Helsingissä kasvaneena ja kouluissa työskennelleenä lähtökohtani olivat erilaiset kuin lapsillani.

On ollut niin mukavaa huomata, kuinka pojan luokalla ei ole kertaakaan ollut haukkumista tai syrjimistä - kansallisuuden takia siis. Ei tummaihoisia kohtaan, ei venäläisiä kohtaan, ei virolaisia kohtaan. Se ilahduttaa.

Menot ja tulot

Piti maksaa muutamia laskuja. Tilillä oli mukavasti rahaa, joten kaikki sai maksettua sen kummemmin miettimättä. Toisaalta eipä sinne juurikaan ylimääräistä jäänyt.

Nykyisin monella on vaikeuksia saada tulot ja menot täsmäämään. Menoja on enemmän kuin tuloja, ja olisi vielä enemmän, jos ei tietoisesti rajoittaisi itseään. Jotkut eivät sitä osaa tai siihen kykene, ja joutuvatkin todelliseen pulaan.

Ehkä ei sitä huomata, mutta monella on myös vaikea saada energiat ja vaatimukset täsmäämään. On niin paljon mitä pitäisi tehdä, vielä enemmän mitä haluaisi tehdä, eikä energiaa saatika aikaa ole kaikkeen. Jos ei tietoisesti hanki itselleen energiaa - joskus ihan vain sillä laiskottelulla - ja rajoita itseen kohdistuvia vaatimuksia, tuloksena saattaa olla loppuun palaminen tai jotain vielä pahempaa.

Burn out ei ole enää yritysjohtajien yksinoikeus. Sen voi saada vaatimusten alle uupuva kassa, kaikessa pärjäävä kotiäiti, toimeentulosta huolehtiva ja aktiivisesti harrastuksiin osallistuva isä, lastenhoitajana toimiva mummi tai lapsi, joka haluaa miellyttää vanhempiaan.

Toivottavasti lomat on antanut meille energiaa ja havahduttanut miettimään mitä elämästä voisi karsia ja mitä pitää tehdä, että jaksaisi paremmin.

Pimeä talvi on nimittäin kohta oveen koputtelemassa.

Uuden alku

Muistan vielä kuinka tässä vaiheessa kesää alkoi jo koulun alun odotus. Oli kiva päästä taas kouluun ja nähdä kavereita. Usein ilmassa oli uuden alkua. Paitsi että uusi lukuvuosi oli alkamassa, usein piti hankkia jotakin uutta. Uudet kengät, uusi reppu, uusi penaali tai jos ei mitään näistä, niin ainakin uusia kyniä.

Uuden lukuvuoden saattoi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei ollut vielä epäonnistuneita kokeita tai pulmallisia kaverisuhteita. Kaikki oli mahdollista, tulevaisuus näytti loistavalta. Oli kiva mennä kouluun, kun kaikkea ihanaa saattoi olla edessä.

Aina hetkittäin elämässä on näitä uusia alkuja. Joskus muutosta tapahtuu, joskus asiat vain jatkuvat samaa rataa.

Hienoa on, että Jeesuksen ansiosta ihan oikeasti jokainen päivä on uuden alku. Jokainen päivä voi olla parempi kuin edellinen. Jokaisena päivänä voi ottaa elämälleen uuden suunnan, jos siltä tuntuu. Jokaisena päivänä voi saada anteeksi ja mennä eteenpäin.

Haluaisin...

Sitä haluaisi montaa asiaa. Toisia enemmän ja toisia vähemmän. Sitä ajattelee, että tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Ehkä jopa kaikista tärkeimpiä.

Silti sitä jotenkin hukkuu tähän arkeen.

Jos perhe on se elämän tärkein asia, miksi ei löydy aikaa olla perheen kanssa? Jos haluaisi hyvän kunnon, miksi ei saa aikaiseksi lähteä lenkille? Jos haluaisi uran tutkijana, miksi ei saa luettua pääsykokeisiin riittävän ajoissa?

Onko kyse siitä, että oikeasti asiaa ei halua riittävän paljon? Haluaa jotain toista oikeasti enemmän juuri sillä hetkellä, kun valinta pitäisi tehdä, siinä arjessa. Väsyttää niin ettei jaksa lähteä lenkille. Kas kummaa niin väsyttää huomennakin. Ja ylihuomenna.

Vai onko kyse siitä, että nykyaikana elämässä on niin paljon, että on vaikea keskittyä niihin tärkeisiin asioihin? Pitäisi tehdä paljon. Kun jo ajatus kaiken tekemisestä väsyttää ei saakaan tehtyä paljon mitään.

Haluaisin paljon, mutta olen valmis tekemään aika vähän. Silloin saavutuksetkin ovat aika vähäiset. Mutta toivottavasti ne tärkeimmät.

Ristiriitaisia valintoja

Joskus on vaikea valita oikein.

Marja-aika alkaa olla parhaimmillaan. Mikäpä ihanampaa kuin tehdä omia mehuja talven varalle. Ai, mutta, eihän sellaisia mehuja sovi juoda, sokeria lisätään ja ovat happamia, täystuho hampaille.

Tarjouksesta löytyisi ihanat vaatekerrat, viikon kestävät, koko porukalle - ensi kesäksi, kun kasvavat. Voisi olla taloudellista - mutta minne ne mahtuu, kun jo ahdistaa tavaramäärä ja koti pitäisi saada pysymään siistinä.

Pitäisi liikkua säännöllisesti, lenkkeillä vaikka tunti kerrallaan joka päivä, mutta lastenkin kanssa pitäisi viettää aikaa töiden jälkeen, mahdollisimman paljon. (no, mulla vain tekosyyt estävät lenkkeilyn).

Pitäisi ansaita rahaa, jotta lapsilla on ruokaa pöydässä, mutta haluaisi hoitaa lapset kotona mahdollisimman pitkään...

Elämä on täynnä valintoja. Joskus hyvinkin ristiriitaisia. Aina ei voi voittaa, kaikkia ei voi miellyttää. Onneksi on mahdollisuus neuvotella asioista Jumalan kanssa, varsinkin niistä isommista, niin voi saada opastusta siihen mikä valinta on paras pitkällä tähtäimellä.

Voihan Pakistanin parlamentti

Pakistanin parlamentista on löytynyt tusinoittain korkea-arvoisia virkamiehiä, joiden yliopistotutkinnot ovat tekaistuja. Siellä kun vaaditaan yliopistotutkinto, jotta voi parlamentissa toimia. Ainakin yhdessä tapauksessa ystävä suoritti tutkinnon. Useammassa tutkinnot on "saatu" yliopistoista, joita ei ole olemassa. Esimerkiksi presidentin tutkinto laitoksesta nimeltä London School of Economics and Business, jota kukaan ei löydä.

Yhden valelääkärin nyt vielä jotensakin "ymmärtää". Aikoinaan tuli ohjelma, jossa ihmiset laitettiin pienen opastuksen jälkeen toimimaan itselleen täysin vieraissa ammateissa ja jotenkin katsottiin kuinka hyvin se menee läpi, epäileekö kukaan, ettei hän oikeasti ole kyseisessä ammatissa pätevä. Ihan hauska seurata.

En tiedä Pakistanin politiikasta mitään, ovatko valetodistuksilla toimineet yliopistotutkintoja suorittaneet henkilöt olleet käytännössä päteviä vai eivät. Jos ovat, olisiko tarpeen poistaa vaatimus moisesta tutkinnosta?

Olisiko tarpeen meilläkin katsoa oikeasti ihmisen pätevyyttä eikä todistusta. Aliarvioimatta koulutuksen merkitystä... Esimerkiksi opettajina toimii monia muodollisesti päteviä, mutta henkisesti epäpäteviä opettajia -pitäisikö jo opiskelun alkuvaiheissa antaa todellinen mahdollisuus vaihtaa alaa?. Samoin opettajina toimii monia henkisesti päteviä, mutta muodollisesti epäpäteviä -pitäisikö tarjolla olla oikeasti kohtuullinen, reilusti nopeutettu reitti saavuttaa muodollinen pätevyys?

Sama ilmiö esiintyy monella muulla alalla. Milloin ymmärretään, että ihminen on pätevä silloin kun osaa, ei silloin kun on opiskellut riittävän kauan.

Huh hellettä

Eikös elämässä usein käy näin. Toivoo ja haluaa jotain ja sitten kun sen saa, huomaa, ettei tämä nyt ihan sitä ollutkaan mitä halusin. Kuinkakohan moni suomalainen ei talvella toivonut, että tulisipa kunnon kesä. Ja nyt se sitten on, ei sadetta ja lämpöä piisaa. Ja kuinkahan moni on maltttanut olla edes kerran huokaisematta, että jos nyt kuitenkin pikkaisen viileämpää olisi... edes varjossa.

Rukouksissa tuntuu, että näin se aika usein menee. Pyytää vaikka voimaa haasteissa ja haasteet senkuin kovenevat - voimahan kasvaa vastuksen myötä. Pyytää vaikka apua uusien ystävien saamisessa ja pian niitä ystäviä onkin niin paljon, ettei aikaa riitä millään kaikille. Pyytää apua, että pääsee opiskelemaan tiettyä alaa, ja pääsee, muttei sitten haluakaan sitä. Pyytää ja anoo hartaasti, että voisi saada lapsen ja sitten kun saa, pää ei tunnukaan kestävän sitä alkuhetkien symbioosia, jos on paljon tarvitseva vauva..

Yleensä lopputulos on kuitenkin hyvä. On hyvä huomata, ettei haluakaan opiskella alaa, jota on aina kuvitellut haluavansa. On hyvä huomata, ettei vauva-arki olekaan pelkkää vaaleanpunaista unelmaa vaan ihan todellista elämää. On hyvä, että ne voimat kasvavat, vaikkakin sitten haasteiden kautta...

On hyvä saada hikoilla helteissä, niin on jotain mitä muistella kun syksyn sateet taas tulevat.

Oletko koskaan

rakastanut jotakuta todella paljon? Jotakuta, joka on tehnyt asioita, joiden tiedät aiheuttavan hänelle kärsimystä. Jotakuta, jonka eteen olisit ollut valmis tekemään mitä vain, että hän voisi olla onnellinen ja hänellä olisi hyvä elämä?

Luultavasti ja toivottavasti jokaisella on tällaisia perheenjäseniä ja ystäviä. Nuorena oli yksi tällainen ystävä, joka joutui todella huonoille teille. Ei siis mormonihuonoille vaan huonoille ihan jokaisen mittapuiden mukaan. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain...

Silloin ymmärsin jotakin Kristuksen sovituksesta. Siitä, kuinka taivaallinen Isä ja Jeesus rakastavat jokaista niin paljon, että ovat valmiita tekemään mitä vain, jotta meillä olisi mahdollisuus olla onnellisia nyt ja ikuisesti. Ja he pystyvät tekemään mitä vain.

Kuinka suuri ilo olikaan vuosien jälkeen löytää tieto, että tuo ystävä on vielä hengissä ja vaikuttaa elävän onnellista elämää, kovien polkujen jättämien jälkien haavoittamana, mutta elossa ja elämässä kiinni. Kuinka suuresti taivaassa iloitaankaan, kun käännämme polkumme parempaan.

Ihanaa!

Pehmeä sänky. Juokseva vesi. Suihku. Jääkaappi.

On kiva elää askeettista mökkielämää. Kantaa juomavesi kaivosta, pesuvesi sadevesitynnyristä, lämmittää vesi ja ruoka tulen voimalla, peseytyä kun on pakko...

Mutta on se vaan niin ihanaa palata kotiin mukavuuksien ääreen.

Luin juuri artikkelia Turun lähettyviltä löytyvästä ekokylästä. Varmasti mukava paikka asua, eikä niin askeettista kuin mökkeily. Joskus ekoilija itsessä nostaa päätään ja miettii olisipa kiva joskus kokeilla... mutta... ei oikeasti. Mökkeily riittää.

Jumala on innoittanut ihmisiä kaikenlaisiin elämää helpottaviin keksintöihin. Luonnollisesti kaikkea voi käyttää hyvään ja huonoon. Se on oma valinta. Mutta innoitettuina keksintöinä ne on tarkoitettu käytettäviksi.

Ihan niin kuin lääketiede. Rukouksessa on voimaa ja uskolla saa aikaan ihmeitä. Voisin rukoilla ja rukoilla, että 2 v oppii kunnolla kävelemään. Mutta en voisi jättää väliin käyntiä neurologilla sen vuoksi, että kuvittelen uskoni olevan riittävän vahva. Olemassa olevia keinoja on käytettävä, jotta uskolla olisi voimaa.

Siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen

Se vaan on joissain asioissa niin vaikeaa.

Kuten mökillä.

Mökki oli aina lempipaikkani. Sinne mentiin kesällä kerrostalosta moneksi viikoksi putkeen. Usein ensin olin toisen vanhemman kanssa pari viikkoa, sitten molempien kanssa pari viikkoa ja sitten taas toisen kanssa pari viikkoa. Kotiin tultiin muutama päivä ennen koulun alkua.

Joutuihan sitä mökillä jonkun verran töitäkin tekemään, kitkemään kasvimaata, perkaamaan marjoja, pesemään pulloja mehuja varten... Mutta silloin sai keskittyä siihen tunnelmaan, normaalista arjesta poikkeavaan olotilaan. Ja muun ajan sitten ui, luki, luki, luki ja luki. Monta maailmaa tuli nähtyä ja monta elämää elettyä niiden viikkojen aikana, ja usein vain istuttua laiturilla hiljaisuudessa, pohtien kaikenlaista.

Odotukset mökille menossa ovat siis kovat. Jotain elämästä irtaantumista.

Mutta kun on ollut pakko aikuistua. On vaihdettava ne vaipat, laitettava ruuat, vahdittava ja huollettava. Onhan se tietysti normaalista arjesta poikkeavaa - paljon rankempaa. Ehkä seuraavan puolentoista viikon aikana saa kuitenkin sen yhden kirjan luettua. Tai ainakin parisenkymmentä 50-luvun valittua palaa. Ehkä hetkeksi pääsee muihin maailmoihin, lapsuuden fiilikseen.

Katsotaan.

Onnen seppä

Mikä on yhtä ikävää kuin yskiä, köhiä ja kurjailla kun ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä?

No, yhtä ikäviä asioita löytyy tietysti paljon ja ikävämpiä asioita paljon enemmän ja ihan liikaa niitä sietämättömän kamalia asioita myös.

Joskus on ihana velloa siinä, kun on kurjaa. Mutta ihan vain pikkuriikkisen ajan - hyvin pian siitä tulee ihan vain pelkästään kurjaa.

Totuus on, että aina asiat voisivat olla paremmin. Ja aina asiat voisivat olla huonommin. Sille ei yleensä voi enää juuri nyt mitään, että asiat ovat huonosti. Mutta sille voi aina jotain, jos haluaa, että asiat olisivat paremmin. Jos ei voi olosuhteille mitään, jotain voi tehdä omalle mielentilalleen. Jos vain haluaa sitä riittävän paljon.

Sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää paikkansa. Muut voivat auttaa meitä olemaan onnellisempia tai tehdä asioita, jotka tuovat meille onnettomia tunnetiloja. Mutta me itse päätämme haluammeko olla onnellisia. Joskus se vaatii paljon, radikaalejakin toimenpiteitä, totutusta luopumista. Joskus se vaatii itsensä uhraamista, pois lähtemistä kaiken muuttamista. Joskus se vaatii vain hieman hienosäätöä. Ilman halua ei kuitenkaan yleensä mitään tapahdu.

Ensimmäiset viisi vuotta meni todella hyvin. Kaikki lapset leikkivät innokkaasti toistensa kanssa lähes kaikkea mahdollista. Sitten se alkoi. Esikoinen ei enää halunnut leikkiä ainakaan mitään tyttöjen juttuja. Esikoinen halusi leikkiä vain poikien kanssa. Esikoinen ei enää halunnut varsinaisesti leikkiä, pelata vain jalkapalloa tai tehdä muita urheilujuttuja.

Ja pikkusiskot itkee kun isoveli ei enää koskaan leiki heidän kanssaan. Missä se idylli perheestä, jossa kaikki viihtyvät kaikkien kanssa, on tilanne mikä tahansa? Korjautuuko asia koskaan? Teini-iässä? Tuskin, mutta isoveli saattaa haluta leikkiä siskojen kanssa silloin kun siskoilla on mukavia ystäviä kylässä :-).

No, kyllähän se korjautuu nopeamminkin. Puolentoista viikon päästä mökillä. Kun ei niitä poikakavereita ole lähellä, alkaa siskot kummasti kelvata. Ja varmasti leikkikin löytyy taas. Onhan se aina silloin tällöin vilahdellut vielä, onneksi.

Mihin on maailma menossa

meinaan taloudellisesti. Omassa lapsuudenperheessä koin, että meillä oli rahaa varsin riittävästi. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna sitä oli melkoisen vähän. Eikä nytkään rahassa uida.

Silloin oli itsestään selvää, että sunnuntaina tulleen lähikaupan ruokamainoksen mukaan äiti teki viikon ruokalistan. Mitä minäkin päivänä oli tarjouksessa. Tuoretta ostettiin paljon torilta sulkemisaikaan, kun myyjien piti päästä tuotteistaan eroon, sai paljon ja halvalla. Vaatteet ostettiin alennusmyynneistä tai tehtiin itse - silloin vielä oli paljon edullisempaa tehdä itse, nykyään ei.

Vaikka joskus äiti saattoikin tulla kotiin jonkun kivan jutun kanssa, sanoen, että ostin, kun ajattelin, että tykkäisit, niin aika harvinaista se oli. Kaupasta ei juurikaan mitään vain tarttunut mukaan. Toista se on nykyisin. Vaikka olenkin mielestäni pihi.

On jännä nähdä, miten lapset isona käsittelevät rahaa. Sitä toivoo, että voi opettaa esimerkillään kuluttamaan järkevästi. Taloudellisesti. Ekologisestikin.

Kuka kuuluu perheeseen?

Kaikki tietävät varmasti jonkin tilanteen, jossa joku vaatii erityistä kohtelua jollekulle oman perheensä jäsenelle, syystä tai toisesta. Moni on varmasti ollut tilanteessa, jossa joutuu vain pudistelemaan päätään ja toteamaan, ettei jokaiselle yksinkertaisesti voida suoda erivapauksia tai oikeuksia. Ja koska jokaiselle ei voida, juuri sille yhdelle ei voida.

Mutta on Suomen päättäjien - kuka siitä päätöksestä vastuun ottaakaan - käytös näiden muutamien turvapaikkaa hakevien isovanhempien käännyttämisestä ikäviä tunteita nostattavaa. Tietenkään Suomi ei voi avata oviaan niin, että kaikkialta maahan virtaa hoitoa ja huolenpitoa tarvitsevia vanhuksia, kun omista vanhuksistakaan ei osata eikä voida valtion puolesta pitää kunnolla huolta. Varmasti se vähäinenkin huolenpito täällä on enemmän kuin jossain muualla. Mutta...

Nyt on lainsäätäjien syytä miettiä kunnolla nämä asiat läpi. Löytää se oikeudenmukaisuuden ja armon, lain vaatimuksen ja inhimillisyyden tasapaino. Varmasti vaikea tehtävä. Mutta siihen olisi tarvetta pyrkiä. Kuin myös meidän omissa ihmissuhteissamme.

Kaistaraivoa

Tapanani on käydä uimassa kahdesti viikossa aamukuudelta. Ihan uimahallissa siis. Se aloittaa päivän mukavasti ja on sopivan leppoisaa liikuntaa siihen aikaan aamusta. Vuosien aikana on tullut huomioitua monia asioita.

Meidän uimahallissa yksi radoista on varattu vesijuoksijoille, yksi hitaille uimareille, yksi kuntouimareille, kaksi nopeille uimareille ja loput nuorille kilpauimareille, jotka harjoittelevat ennen koulua.

Itse kuuluun kastiin kuntouimarit. Määritelmä on aika väljä. Se tarkoittaa kaikkia, jotka eivät uskalla mennä nopeiden torpedoiden sekaan ollakseen se porukan hitain uimari, sekä kaikkia, jotka eivät voi hyväksyä kohdallaan termiä hidas. Ja kaikkea siltä väliltä. Uimanopeudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Kun siinä yrittää pitää omaa kuntoaan yllä tosi hitaan uimarin perään jumittuneena (aina ei voi kääntyä toiseenkaan suuntaan, jos radalla on jo se kymmenisen uimaria), välillä huomaa kaistaraivon nostavan päätään - tai rataraivon. Miksei ihminen oikeasti voi myöntää olevansa hidas, kun kaikki painelevat ohitse, ja siirtyä sinne hitaampien radalle - jossa usein jopa on enemmän tilaa.

Miksi on niin vaikeaa myöntää, että on jossain huonompi kuin haluaisi? Pojan jalkapallojoukkueessa alkaa olla niin monta poikaa, että pelien pelaamisessa ei ole mitään järkeä koko porukalla. Jos pelistä jokainen pelaa 1/6 ja on vaihdossa 5/6, ei se enää ole kenellekään mielekästä. Porukasta tehdään siis kaksi pelijoukkuetta, toiset pelaavat toisissa otteluissa ja toiset toisissa, kaikki kuitenkin yhtä paljon. Osa porukasta on sitä mieltä, että poikia ei saa jakaa sen mukaan, kuinka hyviä he ovat.

Miksi ei? Eikö ole mielekkäämpää, että ne, jotka osaavat syötellä, saavat pelata sellaisten kanssa, jotka osaavat syötellä ja ottaa pallon haltuun. Ja pelata joukkueita vastaan, jotka ovat saman tasoisia. Ja ne, jotka ovat vasta aloittaneet pelaamisen, eivätkä juuri muuta kuin juokse kentällä, saavat harjoitella samantasoisten kanssa niitä perusjuttuja sekä pelata omantasoisiaan joukkueita vastaan. Molempien joukkueiden pelit voisivat päättyä lukemiin 3-4, 2-3, eikä 10-1 tai 9-2.

Miksi se, että ei osaa jotain asiaa yhtä hyvin kuin joku toinen juuri tällä hetkellä, on niin iso asia, ettei voida suoda paremmalle mahdollisuutta kehittyä vielä paremmaksi?

Miksi koulussa joutuu lähes aina menemään sen heikoimman aineksen mukaan. Miksei jakotunteja virallisesti saa jakaa sen mukaan, että toisessa on matematiikassa lahjakkaat ja toisessa enemmän apua tarvitsevat?

Miksi vain "huonompien" annetaan olla erilaisia, ja pyritään ymmärtämään heidän tarpeitaan, mutta parempien pitäisi vain mukautua...

Ties mitä mustakin olisi tullut, jos olisin koulussa tehnyt jotain muuta kuin istunut takanurkassa ja kertonut takanurkan pojille aina missä mennään ja mitä pitää tehdä... Jos joku olisi haastanut kehittymään, ponnistelemaan, olemaan vielä parempi.

Kun ei uskalla

Viime keväänä, siis vuosi sitten, silloin kesän lopussa 5 v täyttävältä tytöltä otettiin apupyörät pois. Koko edellisen kesän oli ajanut apupyörillä niin, etteivät pyörät koskettaneet maahan, mutta ei vain saatu aikaseksi ottaa apupyöriä silloin pois. Viime kesänä tyttö yritti kerran, yritti kaksi, osasi hyvin, mutta lopetti aina kesken, kun ei uskaltanutkaan. Sanoi, ettei osaa eikä uskalla. Pitkin kesää yritti silloin tällöin ja luovutti usein jo ennen kuin kipusi satulan päälle.

Tänä keväänä sitten kaivettiin taas pyörä esiin. Ensimmäinen kerta meni samalla kaavalla. Paljon vakuuttelua ja rohkaisua ja pian jo uskalsikin. Nyt viilettää lujaa mutkitellen, pompuista ja kuopista. Ja hokee virnistäen "Kyllä mä osasin jo viime kesänä, mutta mä en vaan uskaltanut".

Jokaisella on haasteita elämässään. Kirkossa jokaista pyydetään toimimaan erilaisissa tehtävissä, ja joskus se tuntuu lähes mahdottomalta. Enhän minä osaa.

Joskus oppii kovalla työllä ja harjoittelulla. Joskus jo osaakin, jos vain uskaltaa yrittää.
Jos ei yritä, ei saa selville osaako vai eikö, oppiiko vai eikö. Kannattaa siis hypätä pyörän selkään. Jos se on ihan mahdotonta, aina sieltä pääsee pois.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Ilokseni olen katsonut, kuinka nämä sateet lämmön jälkeen ovat nostaneet pintaan retiisit, jotka kylvin. Parasta ennen päivä oli useampi vuosi sitten. Vähän epäillen laitoin ne maahan, ajatuksella, että katsotaan alkaako kasvaa.

Mutta niinhän se on. Ikinä ei ole liian myöhäistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda suhdetta Jumalaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa rakastavansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja - hei, jos isäni 76 v käyttää nettiä, niin kuka vaan voi oppia mitä vaan!

Toki monia asioita on voinut menettää, kun jotain ei ole tehnyt aiemmin. Niitä ei voi saada niihin menneisiin hetkiin. Mutta tulevaisuus on avoin, uuteen päivään voi saada paljon hyvää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Milloin on aikuinen?

Mikä tekee ihmisestä aikuisen? Ikä tekee lain silmissä aikuiseksi kun täyttää 18 vuotta. Joku kokee tuntevansa olevan aikuinen vasta, kun olosuhteet ovat tietyt: vakituinen työpaikka, oma koti, perhe tai jokin muu vastaava. Joku säilyttää innon leikkiä hautaansa saakka.

Voiko olla aikuinen, jos haluaa leikkiä? Joko lasten kanssa tai omilla (usein kalliilla ja teknisillä) leluillaan (ainakin kun miehistä on kyse) tai muiden samanmielisten kanssa askarrellessa (sitähän se skräppäys ja korttien väsääminen on).

Tässä mielestäni muutama aikuisen mitta: a) ottaa täyden vastuun itsestään ja omasta toiminnastaan, b) osaa ajatella muita ihmisiä eikä keskity vain itseensä, c) ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta (en nyt meinaa uskonnollisesti osa Jumalan perhettä vaan osa asuinyhteisöään, yhteiskuntaa jne.), d) käyttää aikaansa viisaasti (jos esim. perhettä niin perheellekin jää aikaa eikä kaikki aika hupene töissä tai omien harrastusten parissa)

Moni on aikuinen jo aika nuorena, jotkut eivät koskaan tunnu aikuistuvan. Mutta onneksi kaikki saavat leikkiä, vaikka sinne hautaan saakka.

Kuolemasta

Opintoja varten taas lukenut, tällä kertaa läheisen kuolemasta kriisinä. Se, mikä on noussut esille, varmasti omien kokemusten johdosta, on se, että jokainen ihminen käsittelee kuolemaa eri tavoin. Mutta jokainen sen joutuu käsittelemään.

Luonnollisesti asian käsittelyyn vaikuttaa ihmisen usko ja uskomukset siihen, mitä kuolema on, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta enemmän vaikuttaa ihmisen muut elämänkokemukset ja persoona. Jokainen joutuu käsittelemään kuolemantapausta mielessään. Yleensä siihen liittyy surua, jota joutuu käymään läpi, usein usean vuoden ajan. Joskus voi liittyä ainoastaan muita tunteita tai surun lisäksi muita tunteita: katkeruutta, helpotusta, huolta, vihaa...

Miksi nostan asian esille? Koska usein saman kokenut luulee tietävänsä mitä toinen kaipaa: kun itse olin tässä tilanteessa, olisin halunnut, että ihmiset toimivat näin. Toiselle juuri se tapa toimia kuitenkin saattaa olla hyvinkin haavoittavaa tai epämukavaa. Läheisenä toivottavasti tuntee surevan riittävän hyvin huomatakseen minkälaista tukea toinen tarvitsee ja kaipaa. Vähemmän läheisenä toivottavasti osaa pitäytyä riittävän etäällä. Itse arvostan suomenkielistä lausahdusta "Otan osaa." Minulle se riitti.