Now I understand

I've always kind of wondered what the fuss is about not being invited to a birthday party. You know, some in the class get invited and some dont. We like to invite all when the kids are younger, but we don't mind the house full. Our kids have learnt to understand that sometimes they get invites, sometimes they don't and they haven't been bothered about it. It's been even surprisingly easy when they've been invited but haven't been able to go due to other appointments.

But now I understand. It's not about the party. At least not with our kids. It's about feeling that you've been rejected. It is a strong emotion and hard to cope with, even for an adult who has been thorougly educated in the matter. It's about "I thought we were friends, perhaps even good ones, and now your actions tell me different". Feeling rejected one easily starts questioning - have I done something wrong? Am I a bad person? Doesn't anybody really like me - I though she did but looks like she doesn't, so what about all the others I thought like me?

Luckily in our case dear 6 year old only overheard a discussion about a party and who would be invited. She didn't hear all, and thinks there's hope she might be in the list. And she thinks the birthday is perhaps in the fall. So hopefully she wont remember it in the fall. Or hear that the party actully is now and invitations have been delivered. The prospect of it was already a cause of some confusion.

I am so glad I was able to dig it out of her and that she said how it made her feel better that she talked about it. Next time it might be a bit easier. Because next time will come, sooner or later.

There often is something you think you really would like to do. Either for work, for pleasure or as an adventure. Something which is not available for you right now.

What happens when the chance comes that you actually might be able to do it. Either to just go and do it or send an application and hope and pray for the best. What kind of decision would you make? Would you have the courage to actually leave the everyday life, the permanent steady job, or other nice and comfortable things? Even if it's something you've always wanted to do.

Certainly it helps out in many cases to pray and ask if it's something that is good for you. Most likely you wont do it, if the answer is no. But how many times we actually could do the things we want or wish for if we just had the courage to act on those moments of opportunity when they arise.

Ihanaa hehkutusta

On loistavaa, kuinka Suomen kansa iloitsee ja riemuitsee Leijonien menestyksestä. Kollektiivisesti kansan itsetunto on pilvissä, me näytettiin niille taas, koko maailmalle, ja erityisesti Ruotsille. Kuin olisi taas pieni valkopukuinen sotajoukko lyönyt suuren ja mahtavan Venäjän. Samaa fiilistä.

Menestys on toki hieno juttu. Mutta pistää miettimään, miksei samalla tavalla juhlita, kun joku kirjailija niittää mainetta maailmalla. Tai joku pieni bändi, joka on tuntematon koko Suomen kansalle, vaikka on täältä lähtöisin. Tai joku muotoilija, vaatesuunnittelija, puuseppä, mikä lie. Joku suomalainen saattaa heistä tietää, mutta ei koko kansa, saati, että juhlisi. Eipä ollut kansanjuhlaa Helsingin keskustassa kun Martti Ahtisaari saapui Nobelin rauhanpalkinnon kanssa.

Olisiko rauhassa ollut kuitenkin enemmän syytä juhlia?

Sometimes

you have days when the only goal is to get through the day. It may include doing many things you've promised to do that day, even good and fun things. Just some days it's more of a chore than pleasure. Or it can be getting through the day even without really "doing anything". It may be caused by many different things - just the simple lack of sleep, sickness, depression, stress and many other things.

It's a worthy goal those days. To get through it. One should be merciful enough to accept it. And not do more than getting through requires. What ever it is in each case. There's always a new day for doing more. Sometimes less is better. For the whole family.

Time for forgiveness

The 5 year-old birthday girl explained today that she likes this certain boy and they'll get married when they're older if they still like each other. I asked "you mean the boy who hit you hard many times with the stick". She said "yes, he said he was sorry and he will never do it again."

I wish it would be always so easy to forgive and forget. (And not talking about domestic violence here, the attitude of "forgive and forget" is not healthy in such a relationship).

I think Easter is a great time to ponder if there's anyone or anything I haven't been able to forgive and then work with that. That's what Easter is about. Christ suffered and died so that we all can be forgiven.

What a great blessing for an imperfect person such as me.

Yhteinen sävel?

Suomi on kuohuksissa vaalien tuloksen takia. Ehkä olen naivi, mutta en edelleenkään usko, että Suomessa poliitikot saavat juurikaan mitään aikaan. Niin hyvää kuin huonoa. Joten "turvassa ollaan".

Mutta ihan tosissaan. Perussuomalaiset eivät ole hallituksessa yksin. He eivät pysty ajamaan omaa agendaansa läpi vain koska haluavat.

Muutama ajatus: kuinka moni poliitikko viime vuosina on ollut sellainen, jonka ihan tosissaan haluaisi antaa päättää kaikista asioista? Mä en ainakaan löydä ketään. En yhtä ainotta. En myöskään yhtään puoluetta, jonka kanssa olisin samaa mieltä kaikista asioista. Miksi tilanteen pitäisi nyt olla erilainen?

Maan politiikka on kaivannut ravistelua. Nyt sitä voisi odottaa. Katsotaan saadaanko edes ravistelua aikaiseksi, todellisuudessa.

Ollaan monesta asiasta mitä mieltä tahansa, ja vaikka todellisuus ei koskaan kohtaakaan teoriaa, perussuomalaisten aateperustasta pidän: "Perussuomalaisten toiminnan perustana ovat rehellisyys, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, tasa-arvo, työn ja yrittämisen kunnioittaminen sekä henkinen kasvu. Sukupolvet ylittävänä tavoitteenammeon kestävä kehitys kaikilla hyvinvoinnin mittareilla tarkasteltuna: Maamme tulee jättää uusille sukupolville sosiaalisesti, taloudellisesti, sivistyksellisesti ja ekologisesti sekä moraaliselta tasoltaan paremmassa kunnossa kuin se on tänä päivänä."

Jos tämä on se, mitä aikovat saada aikaan, sellaisena kuin itse sen ymmärrän, niin toivotan onnea.

Kuinkahan paljon ihmisten mielikuva perussuomalaisista, niin kannattajien kuin vastustajien, todella vastaa todellisuutta ja kuinka paljon on median luomia illuusioita?

My heart ached

Sometimes it's just those small things. I was picking up daughter from pre-school (she's 6, the age for pre-school here). Overheard a few girls tell another mum that there's a new girl coming to the class on Monday. Desiree. And she's black.

I'm excited.

I was amazed and saddened though the way some of the kids handled it. One boy invented - at the time or had before - to call her desilitre... One girl kept saying she's a nigger (the word in Finnish isn't as bad here as in some other places, but has the same root). The way she was spoken about by that particular group of kids sounded like she wont have it that easy.

I was so happy to hear daughter speak about the matter as a normal thing. Luckily we have friends who don't look exactly like us in many different ways. She started practising her English so that she can play with Desiree - the teacher had spoken with the mother in English, so it is unclear what language the girl speaks. It warmed my heart. Perhaps it wont be so hard for the new little girl after all.

Uskosta

Eilen crosstrainerilla ahertaessani salilla katsoin samalla sarjaa pieni talo preerialla. Perheen poika oli jollain tavalla halvaantunut tms, aika lailla vihannes. Perheen isä oli kokenut jotain ja uskoi vahvasti, että ihme tapahtuisi ja lapsi paranisi täysin. (en nähnyt ihan alusta). Uskoi siis Jumalan saavan aikaan ihmeen. Lapsen tila oli sellainen, että niin perhe, ystävät kuin pappikin epäilivät hänen uskoaan ja yrittivät saada hänet tajuamaan todellisuus ja luopumaan haihattelustaan. Kun hän alkoi toimia uskonsa, tuntemustensa mukaan, lähipiiri leimasi hänet järkensä menettäneeksi. Luonnollisesti tässä fiktiossa lapsi lopulta parani isän uskon ansiosta.

Jäin miettimään. Joskus tosiaan on melkein vaikeampi uskoa uskovien joukossa. Mistä johtuu, että on niin helppo epäillä toisten uskoa? Ajatella, että toinen on esimerkiksi liian naivi uskossaan. Että uskoa pitää, mutta pitää realiteetitkin säilyttää. Toki näin, mutta jos joku on varma, että Jumala on hänelle jotakin ilmoittanut, mikä minä tai joku muu olen sitä epäilemään? Jos joku jaksaa toivoa, miksi minun täytyisi mennä toivo murskaamaan tai edes hieman nakertamaan? (Usein toki voi päätellä, että jos ihminen ilmoittaa, että Jumala esimerkiksi käski ryöstämään pankin, niin todennäköisesti näin ei ole. Jumala noudattaa lakejaan.)

Kun tapaa ihmisiä, jotka vaikuttavat todella hyviltä ihmisiltä, varsinkin jos kaikki muukin on kohdallaan, ulkonäkö, asunto, lapset, elämä kaikinpuolin, miksi helposti ajattelee, että se ei voi olla aitoa, että jossain on varmasti jotain vialla, kenties pahastikin.

Miksi ei voi vain iloita toisen uskosta ja toisen hyvyydestä?

ihanaa and horrible

Tulin juuri Itäkeskuksesta. Kauppakeskuksesta siis. Kun astelin siellä, ajattelin kuinka ihanaa oli nähdä sitä ihmisten monimuotoisuutta. Olen omituinen, mutta osaltaan on ikävä niitä vanhoja alkoholisteja, joiden kanssa aina bussissa juttelin, kun matkasin kotiin ja he asuntolaansa.

Vaikka koen, että mun olisi haasteellisempaa kasvattaa omia lapsiani siellä kuin täällä, niin haluaisin lasteni myös kohtaavan elämän monimuotoisuuden normaalina. Erityisesti kaipaisin seurakuntaamme monimuotoisuutta. Jotta selvästi näkyisi, että evankeliumi on ihan jokaiselle.

I read about a small town somewhere in US. It used to be one with many factories, lot of work, happy people. Now it's full of unemployed people, empty houses, poverty and drugs. I assume there are many such places today in different parts of US. The article made me so sad. It would need such a huge miracle to dig those people put of the deep hole they are. Of course in theory they have a chance to change their lives. In reality, not so. Somehow, don't know why, this one centence hurt me most: (a mother, who tried to take care of her 19 year old daughter's child, and tried to persuade her to try get a job) "I was a good mother. I was there, I was present for this daughter. I was a good mother. Pause. Though her father raped her when she was 8. Pause. But I was a good mother."

That was the story of so many of the people in the article. All kinds of abuse from the beginning of their lives, seen, felt and experienced in the worst forms. Who can save those children? Who can help them? How can things like this happen in today's "civilized" world, where not always too far away, others are enjoying wealth and making more and more money. What can we do?

That's life

Went to see an ophthalmologist, eye doctor with the youngest today. To a hospital, an area where you know that all those kids coming to see any doctor either really have something wrong or are in the process of finding a diagnosis.

When I think of the parents I know, I know so many with children with disabilities, medical conditions or just hard times for various reasons. It almost seems that it's more normal than having a family with nothing like that.

Each parent react differently than someone else and each parent react differently from time to time with new or old challenges. But I admire them all so much. As well as all those parents with no troubles of this kind. Their efforts are no less.

Traumoja

Kun oppii asioita ihmismielen toiminnasta, on joskus pelottavaa huomata kuinka paljon vaikutusta lapsuuden kokemuksilla omassa perheessä on niin moneen asiaan. Moni käytöstapa, toimintamalli, tunne, ja näkemys ja kokemus itsestä juontaa juurensa tavalla tai toisella lapsuuteen. Kun aikuinen ihminen tarkastelee itseään, sellaisena kuin on, ei vaan oikeasti pysty itse määrittelemään kuinka moni asia ihan oikeasti on "perusluonnetta" ja kuinka moni kokemuksen kautta opittua. Puhumattakaan niistä asioista, joissa molemmat ovat olleet vaikuttamassa toisiinsa.

Jossain määrin se saattaa aiheuttaa ahdistusta. Kuinka voin antaa lapselleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat? Niin monessa voi mennä pieleen. Kuinka voin välttää aiheuttamasta traumoja?

No, helpottavaa on, että mitenkään sitä ei voi välttää. Ei kukaan vanhempi. Se kuuluu elämään. Jokainen vanhempi aiheuttaa lapselleen traumoja, haluaa tai ei. Jokainen lapsi kokee asiat omalla tavallaan, tavalla, johon vanhempi ei voi vaikuttaa. Järki ei myöskään siihen pysty vaikuttamaan, ei lapsen oma järki lapsena eikä aikuisena. Vanhemman ohimenevä hyvää tarkoittava, myönteinenkin lausahdus, jota ei hetkeä myöhemmin muista ollenkaan, saattaa aiheuttaa lapsessa jotakin, josta jää traumat, jotka vaikuttavat toimintaan vielä keski-ikäisenä. Vaikka kuinka järki sanoo sen olevan naurettavaa.

Oleellista on, että kun törmää itsessään ongelmaan, joka siis usein juontuu jostakin lapsuuden kokemuksesta, vaikkei sitä tiedostakaan, ja haluaa siihen ratkaisun, löytää jonkun, jonka kanssa voi puhua asiasta. Hyvin monta asiaa voi jättää taakseen vain puhumalla, tulemalla kuulluksi.

Toivottavasti voi myöhemmin(kin) olla lapselleen sellainen, jolle tullaan puhumaan ja koetaan, että tullaan kuulluksi.

Do not judge

but I cannot but feel so sad... I know it's not my job to judge anyone. But when you see people do things that just doens't feel good, it makes me so sad. Especially when it's to do with children.

Swimming halls are great place of observation. I felt so much like talking to that little boy, who always came near his mum, talking, trying to play with... No interaction what so ever. She was capable of speaking or at least looking at and smiling to her son, but no reaction. I felt so sad for the 3-4 year old.

Another mother I've seen there every week... never a nice word to her daughter. Always something to critisize about. Always that tone of voice. Can't you do it right? For the first some weeks she kept almost yelling at her, don't swim like that, or you'll never learn, can't you even try, don't you understand, you need to... Angry looks at her didn't work so finally I asked her to stop doing that because the girl was swimming the way the teacher's teach and she was trying make her do the way she swims - which is not the correct way.

Which made me think: how many times as parents we stress about the child learning something or doing something we think is the right way... causing harm to the child while "trying" to help... And perhaps the thing we stress about is just plain wrong and harmful to the kid...

Stress is hardly ever good. Never the kind imposed by someone else. Not for the adult and never ever for the child.

Miksi vain tytölle?

Ystävälleni omistettu, tänään havaittua:

Poika ja tyttö vaatekuvauksessa. Pojalle annetaan vaatteet. Tytöllle annetaan vaatteet ja kasvot meikataan. Samat kuvat, sama valaistus, yhtä valkoiset naamat. Miksi ero?

A robber in the house

For some reason once in a while the kids say things like: "I'm glad we live in Finland because we don't have robbers here" (to which I of course tell that we do). Or "I don't want to ever go to this or that country, because there are robbers". Or "mum, what if the robbers come to our house".

Well, on Friday we had a "robber" in our house. Only she and me and dad know about it in the family.

I went to the store with two of the kids. Older of those two, 4 yrs, at one point had a huge bulge on the cheek. Me asking "what's in your mouth" and ,alas, I find three candies there. She had taken those without me noticing and tried to hide them.

Well, the matter as such was dealed by the book, apoligized and paid for the cany with her own money etc and I know she learned the lesson.

But it was intriguing to watch her when she thought and "realized" that now in her mind she was a robber. How horrible. Since you know, robbers are something really really horrible and scary and something you never ever want to meet. :-)

I think it would be at times good for all of us to "find our inner robber". Not to purposely do wrong of course, but to realize that we all do wrong things and thus we all human beings are on the same line, not one better than the other.

Kilpailua - competition

Matka eskariin sujui myrtynein mielin. Pikkusisko oppi aamulla täräyttämään r:n ihan kunnolla. Ei vielä puheessa muista, mutta teknisesti se onnistuu ja sitä sitten hokikin koko matkan: deppu - rrrreppu.

Voi harmitus. Pienempi oppi ensin. Miksi vertailu usein johtaa kilpailuun? Miksi vertaillessa usein unohtaa ne missä on parempi ja näkee vain sen, missä on huonompi? Sillä ei ollut mitään merkitystä, että tyttö oppi lukemaan nuorempana kuin isoveli. Tai että piirtää paremmin kuin isoveli. Tai ui paremmin kuin pikkusisko. Tai ajaa ilman apupyöriä, kun pikkusisko ei. Vain sillä yhdellä asialla juuri sillä hetkellä on merkitystä. Se määrittelee koko ihmisen. Minä en osaa, tuo osaa. Minä olen huonompi, kokonaisuudessaan, ihmisenä. Miksi siinä ei puheet auta?

Keeping up with the neighbours. I always thought it was something so American. Something so ridicilous. Untill I realized they do it. And they. And even they. People I know. Perhaps they don't know they compete. Perhaps they just want what's best for themselves and family. But the truth is, it's hard to avoid competing. It may be the house. If not size, then the looks. It may be income. If not how much you earn, then with how little can you survive and get all these womderful things. It may be the looks. If not how good you look, then how much you've lost weight. It may be the kids. If not how intelligent, spiritual or talented they are, then how many of them you have.

I hope I can see it when I compete. And think about my choices. Do I do this because I think and feel it's right and good or because I compete with someone about something?

Problem solved

A few days ago I thoroughly enjoyed a discussion about how to solve many of the world's problems. I think many of the solutions would work if people just would get to the point where they would be willing to do so.

But unfortunately, in real life, it seems it can never happen. It would require everyone in a personal level and national level to be quite a bit less selfish. It would mean that for a while I or my country will have to give up something for the greater good of everyone. I would require everyone thinking every human being has the same value, same rights and same responsibilities. It would require co-operation, good will and radical changes. I doubt it will never happen by us people.

But we can make those small changes in our families, in our neighbourhoods, on our communities, everywhere where we have an input. That way we can at least make the world a little bit better place to live for someone for a little while. I think that's a good start.

Katastrofi

Kun seuraa tapahtumia maailmalla, tällä hetkellä Japanissa, en voi olla pohtimatta, kuinka itse toimisin, jos joutuisin katastrofin keskelle.

Menisinkö paniikkiin? Toimisinko ohjeiden mukaan? Tuntuisiko kaikki "maailmanlopulta" vai pystyisinkö etsimään hyviä asioita siitä, mitä on jäljellä? Keskittyisinkö täysin itseni ja perheeni pelastamiseen ja heistä huolehtimiseen vai voisinko auttaa myös muita?

Katastrofi on aina katastrofi. Tilanne ei ole koskaan helppo. Katastrofit, niin pienet kuin suuret, tulevat usein yllättäen. Mutta niihin voi valmistautua. Joihinkin tilanteisiin voi valmistautua fyysisesti. Ruokaa voi olla kotona enemmän kuin se viikon annos. Rahaa voi olla säästössä tilillä hätätapauksia varten. Lääkkeitä voi olla lääkekaapissa sen verran, ettei ihan heti ensimmäiseen kuumeeseen lopu. Auton takakontissa voi olla hiekkaa, lapio ja peittoja.

Mutta henkisesti voi myös valmistautua. Voi kehittää omaa stressinsietokykyään. Voi rakentaa ystävyyssuhteita, jotka hädän tullen saattavat olla se tarvittava pelastusrengas. Voi opetella keinoja pysyä rauhallisena ahdistavassa tilanteessa. Voi opetella loogista ajattelua ja etsiä tietoa kuinka toimia erilaisissa hätätilanteissa. Voi luoda sellaisen suhteen Jumalaan, että tietää ja tuntee, että Hän kuuntelee ja vastaa.

Vaikka ei koskaan joutuisi suurta katastrofia kohtaamaan, niitä pieniä on elämä täynnä. Suureen valmistautuminen auttaa niissä pienissäkin.

Where did the time go ja politiikkaa

Attended a wedding yesterday. Beautiful young bride and a young groom. Lots of other beautiful young married couples. And by young I mean younger than 25. It was wonderful.

But it was horrible. I remember how I felt when I was 18. I felt I was ready to get married had the right guy appeared. (Well, he did, but it took 6 years). I felt so grown up, so adult. I'm sure things would have worked out well had I married young. But looking at those young couples, they were just so young. It almost made me worry about them. How will they survive. Will their happiness last. Have they been mature enough to make the right choice.

I felt so old.

And then I did some counting. I was almost 25 when I married. Not that old really. And still surviving. Still happy. I wasn't worried any longer.

Ja sitten politiikkaan

Kohta saa taas äänestää. Vuosia on tullut valiteltua, että kun ne kaikki on sitä samaa massaa. Ja sinänsä loppujen lopuksi sillä ketä äänestää ei ole niin kovin suurta merkitystä kuitenkaan. Tai riippuu siitä, ketä äänestää.

No, nyt alkaa olla hiukan erilaisia mielipiteitä. Sitä ei ehkä pidäkään niin hyvänä asiana enää. Esille on tullut myös selkeämmin asioihin mielipiteitä , joista on ihan samaa mieltä. Mutta ei välttämättä pidä mielipiteen antajasta tai hänen muista mielipiteistään yhtään.

Ei muuten väliä, mutta kun ne ihmiset siellä sitten kuitenkin loppupelissä ovat muokkaamassa tätä yhteiskuntaa. Olisi kiva, että yhteiskunta olisi mahdollisimman hyvä siinä vaiheessa, kun joutuu jättämään omat lapsensa taivaltamaan yhteiskunnassa ihan omin voimin. Kyllä vaan sillä äänestämisellä kuitenkin on merkitystä. Jos ei muuta, niin tietää, että ainakin jollain tavalla on itse yrittänyt vaikuttaa.

Silmät selässä / a reminder

"Äiti, miten sä voit aina nähdä mitä mä teen?"

Ei, 4 v tyttö ei ollut tekemässä pahojaan vaan ihan vaan riisumassa vaatteita iltapuuhia varten.
Eihän äiti näe kaikkea, silmillään, tietenkään. Mutta on kumma, kuinka aistit kehittyvät niin, että hahmottaa talon täysin, kuulee jokaisen rahinan ja tietää mistä se aiheutuu, ja jotenkin vain aistii ollaanko tekemässä sitä mitä on pyydetty vai jotain ihan muuta. Ja kummallista kyllä, se luo lapselle suurta turvallisuuden tunnetta. Äiti on jatkuvasti läsnä, vaikkei olekaan siinä vieressä. Äiti huomaa, jos yrittää huijata, äiti huomaa, jos on paha mieli, vaikka sitä yrittää peitellä, äiti tietää onko kyseessä ollut vahinko vai tahallinen teko. Mistä äiti sen tietää? Jostain syystä mä olen varma, että se johtuu rakkaudesta. Rakkaus valpastaa kaikki aistit, rakkaus auttaa näkemään pintaa syvemmälle.

Joskus ihmettelee miksi sitten on monen niin vaikea ymmärtää, että Jumala näkee kaiken, tietää mitä me puuhataan, tietää miltä meistä tuntuu ja huomaa mitä me halutaan ja toivotaan. Jos äiti siihen pystyy, miksi ei Jumala, täydellinen Isä?

Kids spent a night at Grandma's. The house was empty. The thought of being able to do what ever you want was appealing. It was nice to sleep with no one waking up in the middle of the night and sleeping as long as you want to (right, all the way untill 8.30 - you just don't know how to sleep in after some years of parenting). But as pathetic as it is, we talked about our kids in bed after waking up. And as nice as it was, to be without the kids, there was a feeling of something missing. The house felt empty - it didn't just look empty with no toys lying around, but it felt empty. I felt so blessed to have my wonderful children.

I wish I had more days when that is the feeling I have and not frustration.

Limaa

Ihan pakko mainostaa meidän tämän päivän suosikkipuuhaa: tehtiin limaa.

Kaksi kuppia/mukia perunajauhoja
kuppi/muki vettä, johon lorautettu elintarvikeväriä

sekoita tasaiseksi (aika tiivistä ja tästä satsista tulee paljon, kannattaa pitää suhde samana ja vähentää määriä)

Kun puristelet limaa palloksi tms, se on kiinteää, siitä voi muovailla. Pysäytä puristelu ja vaikka pidä kämmenellä hetki - se muuttuu lähes nestemäiseksi limaksi. Ja taas puristelemaan. Lapset olivat innoissaan.

Jos keksit mistä ilmiö johtuu, kerro. Kerron sitten oletko oikeassa :-).

News

I decided to write in English also for those friends to read who do not understand Finnish. The stuff will not be same in Finnish and English and sometimes the post will be just one or the other. We'll see how it goes.

I've entertained myself in past few weeks by watching BBC movies and series originally written by Brontë sisters and their contemporaries. It has made me wonder how much of me is affected by my circumstances. What kind of a person would I have been had I lived during those times. How much would that have been affected by my social status.

I feel I do not do anything great and big with my life. But my life is so good. Had I lived then and been a woman, would I have been one trying to get more power to women or just settled with what I was given? I like to think I would have been one making a difference. Never know. But what I do know through genealogy, that I've had ancestors with convictions who have worked hard to get what they've wanted or felt right. Like a peasant lancestor sending his son to school among the first ones during that century. Like my grandfather refusing to hold a weapon, even surrounded by the Russians. Like an ancestor building a school for the villagers and teaching there for a long time.

I wish I had been like them, making a difference. My only chance is to make a difference now.

Kun lapsi ei puhu

No, totta puhuen tämän lapsen kanssa sitä aika usein toivoisi, että olisi edes vähän hiljempaa.

Maanantaina käytiin uimassa. Jossain vaiheessa jotain tapahtui, huomasin, että lapsi nieleskeli itkua. Yritin lohduttaa ja selvittää missä syy. Lapsi vain vetäytyi pois eikä halunnut puhua. Tuntui kuitenkin olevan iso asia.

Mietin siinä sitten mahdollisia vaihtoehtoja. Löikö päänsä sukeltaessaan ja satutti itsensä? Tuliko pissat altaaseen ja häpesi sitä? Tekikö kuperkeikkaa ja se ei mennytkään ihan hyvin, pelkäsikö jäävänsä veden alle? Lapsi ei suostunut puhumaan. Asia vaivasi häntä, mutta sanoi, ettei halua puhua siitä. Ei halua kertoa. Kysyin tietysti satuttiko itsensä. Ei satuttanut. Sanoin, että jos tuli pissat vahingossa altaaseen, ei haittaa. Ihmetellen vastasi, ettei tietenkään tullut. Kerroin kuinka joskus olin tehnyt kuperkeikkaa vedessä ja tuntui etten pääse ylös ja pelästyin kamalasti. Ei ainakaan lapsi myöntänyt kokeneensa samaa.

Asia oli pakko jättää sikseen. Jankkaamisesta ei seuraa hyvää, varsinkaan tämän lapsen kohdalla. Seuraavana päivänä kysyin haluaisiko kertoa, mitä silloin tapahtui. Tänään sanoin, että en enää aio kysyä, mutta kun haluaa, voi kertoa, mielelläni kuulen, koska mä olen surullinen kun hän on surullinen ja haluaisin voida auttaa. Ehkä en koskaan kuule siitä, ehkä joskus kuulen.

Kyseessä ei ilmeisestikään ollut kuitenkaan iso asia. Mutta äidille kuitenkin paniikkitilanne - se että lapsi ei halua kertoa. Nyt ok. Entä kohta. Kun lapsi on isompi ja murheet ovat isompia?

Sitä toivoisi voivansa luoda sellaisen suhteen jokaiseen lapseensa, että lapsi voisi teini-iässäkin tulla aina kertomaan, jos on huolia. Olivat ne mitä vain. Tai voisi aina tulla kertomaan, jos on tapahtunut jotakin pelottavaa. Tai jotakin, mitä ei olisi halunnut.

Lapsella täytyy saada olla omia salaisuuksia. Vanhemmalla ei ole oikeutta mennä penkomaan lapsen tavaroita, lukemaan tekstiviestejä tai sähköposteja tai päiväkirjoja. Voi olla, että joskus on ihan todellisia pakkotilanteita, kun lapsen henki on kyseessä. Mutta silloinkin varmasti lapsen luottamua aikuiseen särkyy. Joissain tapauksissa se on se pienempi paha. Sitä niin toivoisi, ettei koskaan tarvitsisi mennä niin pitkälle. Että matkan varrella lapsi uskaltaisi puhua riittävästi.

Huono omatunto

Kaveri on hurahtanut luomuun. Hyvä hänelle. Juttuja kuunnellessa tulee vaan välillä huono omatunto. Vaikka meillä luomua ei varsinaisesti syödäkään siksi, että vältettäisiin kaikkia myrkkyjä elimistössä. Monessa asiassa ympäristöasiat on lähempänä sydäntä. Huonoa omaatuntoa lieventääkseni halusin listata ne asiat, joissa koen, että toimitaan ihan hyvin. Tässä siis lista, ihan vain itseä varten. Ja vain niitä positiivisia, varmasti negatiivista löytyy niin paljon, että kumoaa kaiken tämän. Mutta nyt ei ole sen aika.

-meillä syödään niitä tuotteita luomuna, joita lähikaupasta saa ja joita tykätään käyttää (maito, munat, jauheliha, salaattijuusto, mozzarella juusto, rusinat, jauhot, jotkut vihannekset/hedelmät jne)
-syödään oman maan perunoita ja sipuleita (koko vuosi) sekä joitain muita kasviksia kauden aikana. Mustikkaa ja puolukkaa metsästä sadon mukaan. Samoin sieniä. Isälle kiitos. Myös itsetehtyjä (isän) mehuja viinimarjoista ym. Omenoita pihasta syödään myös.
-lasten vaatteista suurin osa kierrätettyjä, siis meille käytettyinä tulleita, samoin vaatteet lähtee kiertoon
-kierrätetään paperit, pahvit, pullot & tölkit, metalli, lasi, patterit, joskus isompia satseja energiajätettä (rikkinäiset vaatteet, muovia). Biojätettä silloin kun kompostia on hoidettu niin hyvin, että se toimii. Ongelmajätteet ym omiin paikkoihinsa.
- jonkunverran käytetään luonnonmukaisia lääkitysjuttuja - mehiläsvahasta ym. (kiitos isän).
- käyttökelpoiset poistettavat tavarat viedään kierrätykseen
- toinen auto tuli käyttöön vasta, kun lapsia 4. Autossa lähes poikkeuksetta vähintään 3 ihmistä aina. Toinen autoista dieselmoottorilla.
- käytössä luontoystävällisemmät kertakäyttövaipat (nyt viimeisen lapsen viimeisillä vaippakuukausilla (toivottavasti) )
- Aina pestään täysiä koneellisia pyykkiä. Muut paitsi pyyhkeet ja liinavaatteet 40 tai 30 asteessa. Tiskikone samoin täynnä.
- Talossa patterit päällä vain olohuoneessa (kaksi kolmesta), keittiössä, kylpyhuoneessa, suihkuhuoneessa ja lasten makuuhuoneissa. Talvikaudella siis. Lämpimämmällä ei missään muualla kuin kylpy- & suihkuhuoneissa.
- väärin tulostetut ym. paperit, joissa toinen puoli tyhjänä päätyy lasten piirustuspaperiksi
- suuri osa lasten leluista käytettynä saatuja/hankittuja
- vanha sohva uudelleen päällystetty uuden hankkimisen sijaan
- paljon käytettynä saatuja/hankittuja huonekaluja

noh, olihan siinä jotain. Jo parempi omatunto :-)

Toisesta listasta, siitä ympäristöä kuormittavasta, tulisi paljon pidempi, mutta hyvä näinkin.

Entä jos

Jossittelu ei kannata, tietenkään.

Joskus on kuitenkin jännä miettiä mitä elämä olisi, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja, isoja tai pieniä.

Jos olisinkin ottanut viran Tampereen läheltä ja muuttanut sinne. Jos olisinkin opiskellut Englantia. Jos olisinkin saanut vain yhden lapsen. Jos olisinkin mennyt töihin lasten ollessa pieniä.

Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä samaan elämäntilanteeseen. Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä yhtä onnelliseksi. Joidenkin jossittelujen myötä elämä olisi voinut olla radikaalisti toisenlaista.

Kuten jos olisin valinnut elämän toisessa maassa toisenlaisen perheen kanssa. Ja nyt tietäisin, kuten tiedän, että mies tykkääkin miehistä.

Joskus on vaan niin onnellinen omista valinnoistaan.

todellisuuskuilu

Jonkinmoinen kriisi iskee aina, kun huomaa kuilun todellisuuden ja kuvitelman välillä.

Meidän koti on aina siisti - ai tämäkö muka siistiä?
Minä en ikinä puhu rumasti lapsilleni - miten voinkaan päästää suustani tuollaista/ jotain tuolla äänensävyllä?
Meillä syödään terveellisesti - taasko pinaattilettuja?

Kuilu voi kohdistua itseen. Tai puolisoon.

Mies on niin kätevä käsistään - taasko minä saan koota sen ikean kalusteen?

Tai lapsiin.

Meidän tyttö se hoitaan ihan itse kouluasiat niin hyvin - ai montako kertaa on ollut läksyt tekemättä?
Meillä rakastetaan toisiamme ja kaikilla on hyvä olla - miten noi lapset voi tapella koko ajan?

Tai muihin ihmisiin. Opettajiin, ystäviin, sukulaisiin.

Silloin kun todellisuus iskee, on aika todeta, että onneksi se on normaalia. Se todellisuus.

Aikuiset pilaa kaiken!

Miksi? Miksi me aikuiset usein ollaan ilon pilaajia? Ihan oikean ilon pilaajia.

Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).

Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.

Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.

Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.

Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.

Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.

Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.

Vaalit tulossa

Suomi on demokraattinen maa. Jokaisella on mahdollisuus sanoa mielipiteensä ja vaikuttaa.

No, ainakin teoriassa. Joskus miettii onko oikeasti. Mahdollisuus ehkä, mutta pystyykö oikeasti mihinkään vaikuttamaan.

Suomalainen hallitusjärjestelmä on ihan hyvä. Moneen verrattuna erinomainen. Siinä on kyllä yksi iso ongelma. Kaikki on sitä yhtä ja samaa. Onhan meillä eri puolueita. Ja onhan niillä erilaisia tavoitteita ja erilaisia painotuksia. Yksilötasolla ja päätöstentekovaiheessa eroja on kuitenkin vaikea huomata.

Kohta saadaan avuksi vaalikoneet. Tuntuu hienolta, että voit klikata, valita ja kone kertoo ketä sinun arvoillasi kannattaisi äänestää. Ongelma on se, että kysymykset ovat huonoja. Ne eivät erottele ehdokkaita. Tänään, huomenna ja ylihuomenna saatan saada ihan eri ehdokkaat, joita pitäisi äänestää.

Ehkä perussuomalaiset ja erityisesti Soini on saanut kannatusta siksi. Joku erottuu massasta. Joku sanoo suoraan mitä ajattelee - vaikka ei olisi samaa mieltä itse asian kanssa, montaa miellyttää se, että oikeasti sanotaan, edes jotain. Varsinkin jotain erilaista.

Missähän päin maailmaa on oikeasti paras hallitusjärjestelmä? Ja kenelle se silloin on paras? Voiko mikään hallitusmuoto oikeasti olla hyvä kaikille? Siis saada aikaan hyvää kaikille.

Uuden vuoden lupauksia

En niitä perinteisesti ole antanut, mutta kyllähän sitä on aina vuoden vaihtuessa mielessä asioita, joita haluaisi seuraavana vuonna savuttaa tai parantaa. Ja yleensä niitä samoja asioita, ikävä kyllä.

Ensi vuonna siis haluan
laihtua
kirjoittaa
lähes aina hymyillä lapsille ja olla hyväntuulinen
opiskella
urheilla
askarrella kortteja urakalla
vahvistaa jokaisen lapsen itseluottamusta
pitää kodin paremmin järjestyksessä
käydä läpi kaapit ja heittää turhat pois - siis ne kaapit, joita ei ole käyty läpi vuoteen tai pariin
huolehtia vanhenevasta ihosta edes jotenkin
nauttia elämästä
uskaltaa enemmän
tehdä matkan
olla luomumpi
...

lista on loputon, aina on kaikenlaista mitä haluaa. Katsotaan mitä saadaan aikaan.

Suomen tulevaisuus on hyvissä käsissä

No, ainakin sellainen tunne tuli tänään esikoisen koulun joulujuhlissa. Kyynelehdin läpi koko ohjelman, tosin ehkä eri syistä kuin osa vanhemmista.

Koulu on ihan tavallinen suomalainen peruskoulu. Suuri sellainen alakouluksi, lähes (tai jopa yli 500 oppilasta. En tiedä onko koululla tehty joskus joitain periaatepäätöksiä, en ainakaan ole niistä kuullut. Enkä tiedä oliko koulun kaikissa kolmessa joulujuhlassa samanlaista ohjelmaa. Mutta näin oli meillä: yhteisistä joululauluista oli ehkä yksi, jossa ei ollut mitään uskonnollista sisältöä. Suuren osan esityksistä vei lasten loistava joulukuvaelma, jossa lapset lauluin kertoivat joulun tarinan (ja laulut latinaksi, suomeksi ja ruotsiksi), samalla kun osa lapsista näytteli sanattomina Mariaa, Joosefia, majatalojen pitäjiä, jotka kieltäytyivät antamasta sijaa, paimenia sekä enkeliä, joka tuli ilmoittamaan ilosanoman. Muut laulajat olivat valkoisine paitoineen, kynttilöineen ja sädekehineen myös enkeleitä.

Koulu on myös monikansallinen. Montaa uskontoa löytyy. Ja niitä, jotka eivät usko. Oli ihanaa, että joulun todellinen ydin oli pääosassa tavallisen koulun joulujuhlassa. Oli ihanaa, että neljäsluokkalaiset selän takana antaumuksella lauloivat Vapahtajasta. Ei leikkien, ei pilkaten, vaan todella kauniisti. Vaikkei opettaja ollut vieressä vahtimassa.

Jostain syystä se valoi uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikka yhteiskunnan puhutaan kovenevan koko ajan ja maalataan seinille tummia kuvia, valoa löytyy. Ehkä nouseva sukupolvi kuitenkin löytää pehmeät arvot, lähimmäisen rakkauden, toisten hyväksymisen - paremmin kuin me.

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Jouluun kuuluu lahjat. Lapsesta lähtien se näky, kun kuusen alla on kasa lahjoja, on vaan ollut niin ihana. Se tuntuu vatsanpohjassa asti. Siksi meillä lahjat ilmestyy kuusen alle jo aika aikaisin, ainakin osa.

Lapsena, jostain syystä, itse paketoin usein koko perheen lahjat. Nautin siitä. Paketoin siis myös omat lahjani. Halusin, ja äitini oli oppinut olemaan tappelematta kanssani ei-tärkeistä asioista. Vaikka siis tiesin omat lahjani etukäteen, ainakin suurimman osan, se ei mitenkään vähentänyt niistä saatua iloa.

Toisaalta en halua, että joulun merkitys on lahjat. Ja ahdistun siitä, että tavaraa tulee lisää paikkaan, jossa on jo mielestäni liian paljon tavaraa. Silti hankin perheelle lahjoja. Mielestäni liian paljon.

Meille tulee joulupukki, joka tuo pieniä lahjoja, lapsille lähinnä. Kolmesta neljään kappalta kullekin (ja lapsia siis 4). Pientä tai tarpeellista: nyt tulee esim. dvd, geelikynät ym. Sellaisia kuitenkin, joista tietää lasten ilahtuvan. Sitten tulee kuusen alle lahjoja vanhemmilta: kirjoja, vaatetta (meillä lapset rakastaa pehmeitä paketteja) ja yksi kategoriaan "lelu" kuuluva juttu. Tosin tyttöjen lelu on yhteinen ja vanhemman pojan ja isän lahja yhteinen. Pienin saa oman lelun. Näiden pakettien määrä nousee siis väkisinkin yli 5/ lapsi, mutta pysyy alle 10:ssä. Sitten tulee lahjoja sukulaisilta... Ja tänä vuonna olen innostunut enemmänkin hankkimaan lahjoja perheen isälle, kun on keksinyt sellaisia, mistä oikeasti ilahtuisi/ on tarpeellisia. Siihen lisäksi kuusen alle mummin ja vaarin ja jouluaattoa kanssamme viettävän pariskunnan lahjat sekä kaikki ne ihanat lasten askaretelemat lahjat... Voi mikä röykkiö! (No, suurin osa siis kooltaan kuitenkin pientä :-), ehkä sillä saa jotain anteeksi.)

Ollaan pyydetty aineettomia lahjoja osalta, ja ensi vuonna siirrytään enemmän niihin itsekin (leffalippuja, balettilippuja jne), mutta ongelma on se, että ne paketit vaan "kuuluu" jouluun. Mummikin hankki aineettoman lahjan lapsille. Mutta pitäähän ne oikeat paketitkin kuitenkin saada... Siis käytännössä enemmän lahjoja. Apua!

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Enää... vain...

Missäköhän vaiheessa se jouluun rauhoittuminen alkaa? Mukamas on niin monta asiaa, jotka pitää vielä hoitaa ja tehdä. Viimeistään ensi viikon torstai tulee pyhitettyä rauhoittumiselle, olemiselle. Toivottavasti ainakin.

Oli taas monia suunnitelmia, kuinka saisi joulusta merkityksellisemmän, koko perheelle. Jouluun kuuluu jouluaatto ja sen perinteet. Jouluun kuuluu joulun henki, joka mulle tarkoittaa palvelemisen henkeä, toisista välittämisen henkeä. Maalliset kiireet vaan tuppaa saamaan aikaan sen, ettei olevinaan ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan sitä, joka kenties kaipaisi kuuntelevaa korvaa. Tai tekemään jotain muuta. Tänä jouluna osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Lapset kyllä muistuttivat omasta suklaapurkistaan. Joulukuun ajan, aina kun on pyytämättä palvellut tai auttanut jotakuta, kotona tai muualla, saa laittaa suklaakonvehdin purkkiin. Jouluna lapset saavat syödä ne. Purkki on melkoisen täynnä :-).

Ensi vuonna sitten - palvelun henkeä paremmin, ympäri vuoden eikä vain jouluna. Toivottavasti.

Muistissa säilyy

Käytiin tänään muutaman seurakuntalaisen kanssa palvelutalossa laulattamassa joululauluja. Siis laulettiin yhdessä vanhusten kanssa. Ollaan käyty siellä aikaisemmin laulamassa ikivihreitä - siis niitä lauluja, joita ei oikein itse osaa.

Todella mukavaa. Mukavia vanhuksia, osa melkoisen höperöitä, osa ihan skarppeja, ikähaarukkakin taitaa olla jonkinlainen. Nuorimmat varmaan oman isän ikäisiä, jos ei nuorempiakin. Istuin erään herran vieressä, joka ei oikein järkeviä puhunut eikä muistikaan taida oikein pelata kunnolla. Vaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta joululaulut lauloi ulkomuistista, sanalleen oikein, nuotilleenkin joitain hauskoja kiekauksia lukuunottamatta. Selvästi ollut laulumiehiä.

Asiat, jotka on meille tärkeitä, usein pysyy meidän mukana, vuodesta toiseen.

Kuulin ensimmäistä kertaa viime viikolla jouluradiota kuunnellessa joululaulun Hei Mummo. Joku Suvi Teräsniska on ilmeisesti tekijä. Sanat menee näin:

Hei mummo mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. On pohjoisessa päivä yksinäinen, autioitui aikaa karu maa. Vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, jossa mummo yksin asustaa. Mies kuoli lapset lähti aikanaan, maailmalle kukin vuorollaan. Kun joulun aikaan hanki peittää maan, lapsenlapset muistaa mummoaan. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Nyt yksinäisen mökin kaamos saartaa, päivisin on pelkkää hämärää, vaan kesäaikaan pihaan auto kaartaa. Viikko vieriin mummo yksin jää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Lasten soitto mummon mieltä piristää. Muistot tulvii mieleen aika häviää. Kuusi tuoksuu tuikkii monta kynttilää. On pirtti täynnä hälinää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen...

Aivan hirveä ahdistus tuli, mummo parka yksin mökissään, vain pari kertaa vuodessa näkee perhettään ja ehkä muutama yhteydenotto ennen käyntejä. Ehkä tekijä ei ole tarkoittanut sitä niin, mutta itku silmään tuli laulua autossa kuunnellessa.

Sitä niin toivoisi, ettei yksikään suomalainen mummo tai vaari kärsisi moisesta yksinäisyydestä. Ikävä kyllä moni kärsii. Ihan liian moni. Ehkä jokainen meistä voi tehdä asialle jotain. Edes jotain pientä. Edes omien vanhusten iloksi.