Kohta se on

Vaikka kuinka mukamas aloittaa aikaisin, joulun valmistelun siis, kuitenkin yllättää se, kuinka nopeasti se tulee.

Aloitan joulun valmistelun aikaisin siksi, että nautin joulusta.

On ihanaa miettiä lahjoja, askarella kortteja, suunnitella jouluateriaa. Ei niin, että tykkäisin niistä asioista itsestään suunnattomasti tai että tuotokset olisivat jotenkin erityisen hienoa, vaan siksi vain, että ne asiat liittyvät jouluun. Pidän siitä, että ajatukset keskittyvät muihin.

Joka vuosi yritän keksiä keinoja suunnata joulun huomion siihen, mitä minä ja perheeni voimme antaa muille. Miten voimme tehdä jotakin merkityksellistä jollekulle toiselle. Siihen kuuluu tuttujen yksinäisten muistamista , pelastusarmeijan joulupadat ja muutamia muita jo tavoiksi vakiintuneita asioita. On hienoa kun yhteiskunta ja järjestöt välillä auttavat keksimään ideoita, kuten useampana vuotena toteutettu joulupuu -keräys, jonka kautta voi antaa joululahjoja lapsille, jotka varmasti niistä ilahtuvat. Silti tuntuu, että se ei riitä. Haluaisi tehdä enemmän. Jotakin suurempaa. Joskus on siinä onnistunutkin, joskus se jää vain toiveen asteelle.

Se jouluaatto, kun teininä olin aamupäivällä Veikko Hurstin järjestämässä tilaisuudessa Helsingin jäähallilla voitelemassa leipiä illan juhliin osallistuvia varten, on jättänyt jälkensä. Nälkä jäi, auttamisen nälkä.

Ja vaikka nälkä on ympäri vuoden, on joulun alla jotenkin helpompi toimia. Jos jollain on hyviä vinkkejä ja kokemuksia, niitä otetaan mielellään vastaan.

Vanhempien syytä!

Viime viikolla paikattiin yksi reikä hampaassa, koska vanha paikka oli irronnut. Tänään tarkistettiin hampaat ja ensi viikolla paikataan ne kolme uutta reikää.

Syytän rei'istäni vanhempiani. No en ihan tosissaan, mutta kuitenkin. Isällä on muutama oma hammas vielä jäljellä. Ensimmäisen hammasharjansa sai tai osti muistaakseni aikuisena. Hänen hampaansa ovat aikansa ja paikkansa tuote. Muistikuva maitohampaistani on se, että jokaisessa oli ainakin jonkin kokoinen reikä. Voi olla, että muistan väärin, mutta siltä tuntui. Hammaslääkärissä tuli käytyä usein. Lapsena sain itse huolehtia hammaspesusta. Ehkä kamalan kiukuttelun ja huutamisen jälkeen. En muista ikää, mutta muistan, että en pitänyt hammaspesusta. Sehän tapahtui vain iltaisin ja seuraavaan tapaan: kaadoin hammasmukiin vettä, seisoskelin lavuaarin äärellä, mietiskelin omiani, kastelin hammasharjan veteen, ehkä purskuttelin vettä suussa, ja huusin: "Valmis!" Joka ilta. Ei ihme, että reikiä oli. Isompana koululaisena jokin muuttui ja pesin kyllä hampaani. Ehkä reikiä oli ollut niin paljon, että vanhemmat olivat alkaneet vahtia hammaspesua, en muista.

Muistan yläasteen hammastarkastukset. Silloin mainittiin vetäytyneet ikenet, ja jos ei vetäytyminen pian pysähtyisi, voisi hampaat tippua suusta. Tai ainakin näyttää hevoselta. Silloin löydettiin monia pieniä reiän alkuja, joita tarkkailtaisiin. Nyt sitten vihdoinkin muutama alku oli kasvanut. Ja jäi niitä vanhoja alkuja vielä. Vai liekö uusia tarkkailtavia.

Lapsuuden huonoista hampaista voinkin ehkä "syyttää" vanhempiani. Mutta tämänhetkisestä tilanteesta en. Tieto tilanteesta, vaaroista ja riskeistä on ollut hallussani useita vuosia. Samoin tieto oikeanlaisesta hampaiden hoidosta.En voi syyttää kuin itseäni. Sitä, että joskus ihan oikeasti hälinän ja touhun keskellä unohdan pestä hampaat sen toisen kerran päivässä. Sitä, että hammaslangan käyttäminen on vaan jotenkin muka niin hankalaa. Sitä, että pahimmassa yskäkierteessä, kun ei saa ensin nukuttua lasten sairasteltua ja sitten ei nuku kun itse yskii, illalla laittaa stepsilsin suuhun, jotta ei yskisi hetkeen ja saisi nukahdettua.

Lapsuudessa jokainen meistä kokee asioita, joskus negatiivisiakin. Harvoin kuitenkaan voidaan suoraan syyttää vanhempiamme ja lapsuuttamme siitä, mitä nyt olemme. Sillä on toki vaikutuksensa, ne kerran saadut kariesbakteerit pysyy siellä suussa, mutta omilla valinnoillamme voimme valita elämämme suunnan ja hampaidemme tilan.

Todellinen uskon koetus

Tänään kuultiin monia hyviä puheita liittyen perheeseen. Monia hyviä periaatteita. Profeetan ja apostoleiden vuonna 1995 antamassa perhejulistuksessa sanotaan: " Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla."

Uskon tähän vakaasti. Usko, rukous, parannus, anteeksianto, kunnioitus, rakkaus, myötätunto, työ ja oikeanlainen mukava hauskanpito auttaa avioliittoa ja perhettä pysymään vahvana, yhdessä ja onnellisena. Kun kaikki osapuolet toimivat näiden periaatteiden mukaan.

Erään kaukana olevan ystäväni mies lähti opiskelemaan kotimaahansa. Ymmärrykseni mukaan perhe on elänyt näiden periaatteiden mukaan. Ainakin perheen äiti on. Mies palasi kotiin ensimmäiselle lomalleen noin kuukauden poissaolon jälkeen ja ilmoitti ottavansa avioeron.

Uskoa vaatii se, että kun toiset käyttävät vapauttaan valita itsensä puolesta, vapautta tehdä oman tahtonsa mukaan, mikä aiheuttaa meille suunnatonta tuskaa ja surua, silti jatkamme näiden periaatteiden mukaan elämistä ja näemme niiden tuomat siunaukset.

Suuria tunteita

Lapsiaan yrittää kasvattaa niin, että he olisivat hyvätapaisia. Heidän toivoisi osaavan ottaa toiset huomioon ja olevan empaattisia. Olisi kiva, jos heillä olisi monta hyvää ominaisuutta, joista voi vaivatta heitä kiitellä. Haluaisi, että he olisivat riittävän sosiaalisia nauttiakseen toisten seurasta ja ymmärtäisivät ihmisiin liittyviä suhteita niin, että saisivat hyviä ystäviä ja voisivat olla hyviä ystäviä. Lapsilleen haluaisi opettaa oikeanlaista vastuuntuntoa, kiitollisuutta, asioiden arvostusta ja lähimmäisten kunnioitusta. Haluaisi, että lapsi osaisi ja uskaltaisi ilmaista tunteitaan, mutta oppisi tekemään sen tavalla, joka ei terrorisoi lähimmäisiä.

Lapselleen haluaisi niin montaa hyvää.

Mutta yksinkertaisuudessaan, se syvin toive, se suurin halu on, että lapsi omana itsenään olisi onnellinen. Että hän tuntisi olevansa rakastettu, tärkeä ja onnellinen.

Se tunne raastaa niinä hetkinä, kun lapsi on onneton. Tulevaisuuden näkymiä varjostaa huoli siitä, osaako lapsi olla onnellinen. On valmis tekemään mitä vain, jotta rakas lapsi olisi oikeasti onnellinen. Ja kärsii, kun tietää, että vain vähään voi vaikuttaa, lapsi itse loppujen lopuksi päättää onko onnellinen vai ei.

Toinen lapsi on luonnostaan onnellinen. Elämä on ihanaa ja kaikki on aina hyvin, paitsi ihan hetkittäin harmitus saattaa tulla - ja myös nopeasti mennä. Toinen lapsi joutuu tekemään työtä onnen tunteensa eteen.

Voin vain kuvitella, kuinka taivaallinen Isämme tuntee. Hän haluaa meidän olevan onnellisia, tuntevan olevamme rakastettuja, tärkeitä. Hän voi auttaa meitä siinä vain tiettyyn pisteeseen asti, enemmän jos pyydämme, mutta Hänkin joutuu toivomaan, katsomaan, kärsimään.

Rakkaudesta, johon sydän pakahtuu.