Uuden vuoden lupauksia

En niitä perinteisesti ole antanut, mutta kyllähän sitä on aina vuoden vaihtuessa mielessä asioita, joita haluaisi seuraavana vuonna savuttaa tai parantaa. Ja yleensä niitä samoja asioita, ikävä kyllä.

Ensi vuonna siis haluan
laihtua
kirjoittaa
lähes aina hymyillä lapsille ja olla hyväntuulinen
opiskella
urheilla
askarrella kortteja urakalla
vahvistaa jokaisen lapsen itseluottamusta
pitää kodin paremmin järjestyksessä
käydä läpi kaapit ja heittää turhat pois - siis ne kaapit, joita ei ole käyty läpi vuoteen tai pariin
huolehtia vanhenevasta ihosta edes jotenkin
nauttia elämästä
uskaltaa enemmän
tehdä matkan
olla luomumpi
...

lista on loputon, aina on kaikenlaista mitä haluaa. Katsotaan mitä saadaan aikaan.

Suomen tulevaisuus on hyvissä käsissä

No, ainakin sellainen tunne tuli tänään esikoisen koulun joulujuhlissa. Kyynelehdin läpi koko ohjelman, tosin ehkä eri syistä kuin osa vanhemmista.

Koulu on ihan tavallinen suomalainen peruskoulu. Suuri sellainen alakouluksi, lähes (tai jopa yli 500 oppilasta. En tiedä onko koululla tehty joskus joitain periaatepäätöksiä, en ainakaan ole niistä kuullut. Enkä tiedä oliko koulun kaikissa kolmessa joulujuhlassa samanlaista ohjelmaa. Mutta näin oli meillä: yhteisistä joululauluista oli ehkä yksi, jossa ei ollut mitään uskonnollista sisältöä. Suuren osan esityksistä vei lasten loistava joulukuvaelma, jossa lapset lauluin kertoivat joulun tarinan (ja laulut latinaksi, suomeksi ja ruotsiksi), samalla kun osa lapsista näytteli sanattomina Mariaa, Joosefia, majatalojen pitäjiä, jotka kieltäytyivät antamasta sijaa, paimenia sekä enkeliä, joka tuli ilmoittamaan ilosanoman. Muut laulajat olivat valkoisine paitoineen, kynttilöineen ja sädekehineen myös enkeleitä.

Koulu on myös monikansallinen. Montaa uskontoa löytyy. Ja niitä, jotka eivät usko. Oli ihanaa, että joulun todellinen ydin oli pääosassa tavallisen koulun joulujuhlassa. Oli ihanaa, että neljäsluokkalaiset selän takana antaumuksella lauloivat Vapahtajasta. Ei leikkien, ei pilkaten, vaan todella kauniisti. Vaikkei opettaja ollut vieressä vahtimassa.

Jostain syystä se valoi uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikka yhteiskunnan puhutaan kovenevan koko ajan ja maalataan seinille tummia kuvia, valoa löytyy. Ehkä nouseva sukupolvi kuitenkin löytää pehmeät arvot, lähimmäisen rakkauden, toisten hyväksymisen - paremmin kuin me.

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Jouluun kuuluu lahjat. Lapsesta lähtien se näky, kun kuusen alla on kasa lahjoja, on vaan ollut niin ihana. Se tuntuu vatsanpohjassa asti. Siksi meillä lahjat ilmestyy kuusen alle jo aika aikaisin, ainakin osa.

Lapsena, jostain syystä, itse paketoin usein koko perheen lahjat. Nautin siitä. Paketoin siis myös omat lahjani. Halusin, ja äitini oli oppinut olemaan tappelematta kanssani ei-tärkeistä asioista. Vaikka siis tiesin omat lahjani etukäteen, ainakin suurimman osan, se ei mitenkään vähentänyt niistä saatua iloa.

Toisaalta en halua, että joulun merkitys on lahjat. Ja ahdistun siitä, että tavaraa tulee lisää paikkaan, jossa on jo mielestäni liian paljon tavaraa. Silti hankin perheelle lahjoja. Mielestäni liian paljon.

Meille tulee joulupukki, joka tuo pieniä lahjoja, lapsille lähinnä. Kolmesta neljään kappalta kullekin (ja lapsia siis 4). Pientä tai tarpeellista: nyt tulee esim. dvd, geelikynät ym. Sellaisia kuitenkin, joista tietää lasten ilahtuvan. Sitten tulee kuusen alle lahjoja vanhemmilta: kirjoja, vaatetta (meillä lapset rakastaa pehmeitä paketteja) ja yksi kategoriaan "lelu" kuuluva juttu. Tosin tyttöjen lelu on yhteinen ja vanhemman pojan ja isän lahja yhteinen. Pienin saa oman lelun. Näiden pakettien määrä nousee siis väkisinkin yli 5/ lapsi, mutta pysyy alle 10:ssä. Sitten tulee lahjoja sukulaisilta... Ja tänä vuonna olen innostunut enemmänkin hankkimaan lahjoja perheen isälle, kun on keksinyt sellaisia, mistä oikeasti ilahtuisi/ on tarpeellisia. Siihen lisäksi kuusen alle mummin ja vaarin ja jouluaattoa kanssamme viettävän pariskunnan lahjat sekä kaikki ne ihanat lasten askaretelemat lahjat... Voi mikä röykkiö! (No, suurin osa siis kooltaan kuitenkin pientä :-), ehkä sillä saa jotain anteeksi.)

Ollaan pyydetty aineettomia lahjoja osalta, ja ensi vuonna siirrytään enemmän niihin itsekin (leffalippuja, balettilippuja jne), mutta ongelma on se, että ne paketit vaan "kuuluu" jouluun. Mummikin hankki aineettoman lahjan lapsille. Mutta pitäähän ne oikeat paketitkin kuitenkin saada... Siis käytännössä enemmän lahjoja. Apua!

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Enää... vain...

Missäköhän vaiheessa se jouluun rauhoittuminen alkaa? Mukamas on niin monta asiaa, jotka pitää vielä hoitaa ja tehdä. Viimeistään ensi viikon torstai tulee pyhitettyä rauhoittumiselle, olemiselle. Toivottavasti ainakin.

Oli taas monia suunnitelmia, kuinka saisi joulusta merkityksellisemmän, koko perheelle. Jouluun kuuluu jouluaatto ja sen perinteet. Jouluun kuuluu joulun henki, joka mulle tarkoittaa palvelemisen henkeä, toisista välittämisen henkeä. Maalliset kiireet vaan tuppaa saamaan aikaan sen, ettei olevinaan ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan sitä, joka kenties kaipaisi kuuntelevaa korvaa. Tai tekemään jotain muuta. Tänä jouluna osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Lapset kyllä muistuttivat omasta suklaapurkistaan. Joulukuun ajan, aina kun on pyytämättä palvellut tai auttanut jotakuta, kotona tai muualla, saa laittaa suklaakonvehdin purkkiin. Jouluna lapset saavat syödä ne. Purkki on melkoisen täynnä :-).

Ensi vuonna sitten - palvelun henkeä paremmin, ympäri vuoden eikä vain jouluna. Toivottavasti.

Muistissa säilyy

Käytiin tänään muutaman seurakuntalaisen kanssa palvelutalossa laulattamassa joululauluja. Siis laulettiin yhdessä vanhusten kanssa. Ollaan käyty siellä aikaisemmin laulamassa ikivihreitä - siis niitä lauluja, joita ei oikein itse osaa.

Todella mukavaa. Mukavia vanhuksia, osa melkoisen höperöitä, osa ihan skarppeja, ikähaarukkakin taitaa olla jonkinlainen. Nuorimmat varmaan oman isän ikäisiä, jos ei nuorempiakin. Istuin erään herran vieressä, joka ei oikein järkeviä puhunut eikä muistikaan taida oikein pelata kunnolla. Vaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta joululaulut lauloi ulkomuistista, sanalleen oikein, nuotilleenkin joitain hauskoja kiekauksia lukuunottamatta. Selvästi ollut laulumiehiä.

Asiat, jotka on meille tärkeitä, usein pysyy meidän mukana, vuodesta toiseen.

Kuulin ensimmäistä kertaa viime viikolla jouluradiota kuunnellessa joululaulun Hei Mummo. Joku Suvi Teräsniska on ilmeisesti tekijä. Sanat menee näin:

Hei mummo mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. On pohjoisessa päivä yksinäinen, autioitui aikaa karu maa. Vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, jossa mummo yksin asustaa. Mies kuoli lapset lähti aikanaan, maailmalle kukin vuorollaan. Kun joulun aikaan hanki peittää maan, lapsenlapset muistaa mummoaan. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Nyt yksinäisen mökin kaamos saartaa, päivisin on pelkkää hämärää, vaan kesäaikaan pihaan auto kaartaa. Viikko vieriin mummo yksin jää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Lasten soitto mummon mieltä piristää. Muistot tulvii mieleen aika häviää. Kuusi tuoksuu tuikkii monta kynttilää. On pirtti täynnä hälinää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen...

Aivan hirveä ahdistus tuli, mummo parka yksin mökissään, vain pari kertaa vuodessa näkee perhettään ja ehkä muutama yhteydenotto ennen käyntejä. Ehkä tekijä ei ole tarkoittanut sitä niin, mutta itku silmään tuli laulua autossa kuunnellessa.

Sitä niin toivoisi, ettei yksikään suomalainen mummo tai vaari kärsisi moisesta yksinäisyydestä. Ikävä kyllä moni kärsii. Ihan liian moni. Ehkä jokainen meistä voi tehdä asialle jotain. Edes jotain pientä. Edes omien vanhusten iloksi.

Kohta se on

Vaikka kuinka mukamas aloittaa aikaisin, joulun valmistelun siis, kuitenkin yllättää se, kuinka nopeasti se tulee.

Aloitan joulun valmistelun aikaisin siksi, että nautin joulusta.

On ihanaa miettiä lahjoja, askarella kortteja, suunnitella jouluateriaa. Ei niin, että tykkäisin niistä asioista itsestään suunnattomasti tai että tuotokset olisivat jotenkin erityisen hienoa, vaan siksi vain, että ne asiat liittyvät jouluun. Pidän siitä, että ajatukset keskittyvät muihin.

Joka vuosi yritän keksiä keinoja suunnata joulun huomion siihen, mitä minä ja perheeni voimme antaa muille. Miten voimme tehdä jotakin merkityksellistä jollekulle toiselle. Siihen kuuluu tuttujen yksinäisten muistamista , pelastusarmeijan joulupadat ja muutamia muita jo tavoiksi vakiintuneita asioita. On hienoa kun yhteiskunta ja järjestöt välillä auttavat keksimään ideoita, kuten useampana vuotena toteutettu joulupuu -keräys, jonka kautta voi antaa joululahjoja lapsille, jotka varmasti niistä ilahtuvat. Silti tuntuu, että se ei riitä. Haluaisi tehdä enemmän. Jotakin suurempaa. Joskus on siinä onnistunutkin, joskus se jää vain toiveen asteelle.

Se jouluaatto, kun teininä olin aamupäivällä Veikko Hurstin järjestämässä tilaisuudessa Helsingin jäähallilla voitelemassa leipiä illan juhliin osallistuvia varten, on jättänyt jälkensä. Nälkä jäi, auttamisen nälkä.

Ja vaikka nälkä on ympäri vuoden, on joulun alla jotenkin helpompi toimia. Jos jollain on hyviä vinkkejä ja kokemuksia, niitä otetaan mielellään vastaan.

Vanhempien syytä!

Viime viikolla paikattiin yksi reikä hampaassa, koska vanha paikka oli irronnut. Tänään tarkistettiin hampaat ja ensi viikolla paikataan ne kolme uutta reikää.

Syytän rei'istäni vanhempiani. No en ihan tosissaan, mutta kuitenkin. Isällä on muutama oma hammas vielä jäljellä. Ensimmäisen hammasharjansa sai tai osti muistaakseni aikuisena. Hänen hampaansa ovat aikansa ja paikkansa tuote. Muistikuva maitohampaistani on se, että jokaisessa oli ainakin jonkin kokoinen reikä. Voi olla, että muistan väärin, mutta siltä tuntui. Hammaslääkärissä tuli käytyä usein. Lapsena sain itse huolehtia hammaspesusta. Ehkä kamalan kiukuttelun ja huutamisen jälkeen. En muista ikää, mutta muistan, että en pitänyt hammaspesusta. Sehän tapahtui vain iltaisin ja seuraavaan tapaan: kaadoin hammasmukiin vettä, seisoskelin lavuaarin äärellä, mietiskelin omiani, kastelin hammasharjan veteen, ehkä purskuttelin vettä suussa, ja huusin: "Valmis!" Joka ilta. Ei ihme, että reikiä oli. Isompana koululaisena jokin muuttui ja pesin kyllä hampaani. Ehkä reikiä oli ollut niin paljon, että vanhemmat olivat alkaneet vahtia hammaspesua, en muista.

Muistan yläasteen hammastarkastukset. Silloin mainittiin vetäytyneet ikenet, ja jos ei vetäytyminen pian pysähtyisi, voisi hampaat tippua suusta. Tai ainakin näyttää hevoselta. Silloin löydettiin monia pieniä reiän alkuja, joita tarkkailtaisiin. Nyt sitten vihdoinkin muutama alku oli kasvanut. Ja jäi niitä vanhoja alkuja vielä. Vai liekö uusia tarkkailtavia.

Lapsuuden huonoista hampaista voinkin ehkä "syyttää" vanhempiani. Mutta tämänhetkisestä tilanteesta en. Tieto tilanteesta, vaaroista ja riskeistä on ollut hallussani useita vuosia. Samoin tieto oikeanlaisesta hampaiden hoidosta.En voi syyttää kuin itseäni. Sitä, että joskus ihan oikeasti hälinän ja touhun keskellä unohdan pestä hampaat sen toisen kerran päivässä. Sitä, että hammaslangan käyttäminen on vaan jotenkin muka niin hankalaa. Sitä, että pahimmassa yskäkierteessä, kun ei saa ensin nukuttua lasten sairasteltua ja sitten ei nuku kun itse yskii, illalla laittaa stepsilsin suuhun, jotta ei yskisi hetkeen ja saisi nukahdettua.

Lapsuudessa jokainen meistä kokee asioita, joskus negatiivisiakin. Harvoin kuitenkaan voidaan suoraan syyttää vanhempiamme ja lapsuuttamme siitä, mitä nyt olemme. Sillä on toki vaikutuksensa, ne kerran saadut kariesbakteerit pysyy siellä suussa, mutta omilla valinnoillamme voimme valita elämämme suunnan ja hampaidemme tilan.

Todellinen uskon koetus

Tänään kuultiin monia hyviä puheita liittyen perheeseen. Monia hyviä periaatteita. Profeetan ja apostoleiden vuonna 1995 antamassa perhejulistuksessa sanotaan: " Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. Onnistuneet avioliitot ja perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla."

Uskon tähän vakaasti. Usko, rukous, parannus, anteeksianto, kunnioitus, rakkaus, myötätunto, työ ja oikeanlainen mukava hauskanpito auttaa avioliittoa ja perhettä pysymään vahvana, yhdessä ja onnellisena. Kun kaikki osapuolet toimivat näiden periaatteiden mukaan.

Erään kaukana olevan ystäväni mies lähti opiskelemaan kotimaahansa. Ymmärrykseni mukaan perhe on elänyt näiden periaatteiden mukaan. Ainakin perheen äiti on. Mies palasi kotiin ensimmäiselle lomalleen noin kuukauden poissaolon jälkeen ja ilmoitti ottavansa avioeron.

Uskoa vaatii se, että kun toiset käyttävät vapauttaan valita itsensä puolesta, vapautta tehdä oman tahtonsa mukaan, mikä aiheuttaa meille suunnatonta tuskaa ja surua, silti jatkamme näiden periaatteiden mukaan elämistä ja näemme niiden tuomat siunaukset.

Suuria tunteita

Lapsiaan yrittää kasvattaa niin, että he olisivat hyvätapaisia. Heidän toivoisi osaavan ottaa toiset huomioon ja olevan empaattisia. Olisi kiva, jos heillä olisi monta hyvää ominaisuutta, joista voi vaivatta heitä kiitellä. Haluaisi, että he olisivat riittävän sosiaalisia nauttiakseen toisten seurasta ja ymmärtäisivät ihmisiin liittyviä suhteita niin, että saisivat hyviä ystäviä ja voisivat olla hyviä ystäviä. Lapsilleen haluaisi opettaa oikeanlaista vastuuntuntoa, kiitollisuutta, asioiden arvostusta ja lähimmäisten kunnioitusta. Haluaisi, että lapsi osaisi ja uskaltaisi ilmaista tunteitaan, mutta oppisi tekemään sen tavalla, joka ei terrorisoi lähimmäisiä.

Lapselleen haluaisi niin montaa hyvää.

Mutta yksinkertaisuudessaan, se syvin toive, se suurin halu on, että lapsi omana itsenään olisi onnellinen. Että hän tuntisi olevansa rakastettu, tärkeä ja onnellinen.

Se tunne raastaa niinä hetkinä, kun lapsi on onneton. Tulevaisuuden näkymiä varjostaa huoli siitä, osaako lapsi olla onnellinen. On valmis tekemään mitä vain, jotta rakas lapsi olisi oikeasti onnellinen. Ja kärsii, kun tietää, että vain vähään voi vaikuttaa, lapsi itse loppujen lopuksi päättää onko onnellinen vai ei.

Toinen lapsi on luonnostaan onnellinen. Elämä on ihanaa ja kaikki on aina hyvin, paitsi ihan hetkittäin harmitus saattaa tulla - ja myös nopeasti mennä. Toinen lapsi joutuu tekemään työtä onnen tunteensa eteen.

Voin vain kuvitella, kuinka taivaallinen Isämme tuntee. Hän haluaa meidän olevan onnellisia, tuntevan olevamme rakastettuja, tärkeitä. Hän voi auttaa meitä siinä vain tiettyyn pisteeseen asti, enemmän jos pyydämme, mutta Hänkin joutuu toivomaan, katsomaan, kärsimään.

Rakkaudesta, johon sydän pakahtuu.

Kaikista vaikeinta elämässä

Olimme tänään 6-vuotiaan tytön kanssa viettämässä aikaa kahdestaan. Meillä on ollut hieman tavallista hankalampia viimeiset pari viikkoa (taas vaihteeksi), tytön huuto, kitinä ja kiukuttelu saattaa alkaa aamusta jo ennen sängystä nousua eikä juurikaan lopu. Varsinkaan sänkyyn illalla mennessä. Kysäisin sitten, että mikä tuntuu olevan elämässä kivointa ja mikä vaikeinta. Ei äkkiseltään keksinyt mitään, mutta kun juteltiin siitä mikä on kivaa ja mikä on vaikeaa, hän totesi, että kaikkein vaikeinta elämässä on olla joku muu.

Hän tarkoitti sitä, että ihan oikeasti olisi joku muu, ei vain näyttelisi, mutta jäin miettimään asiaa. Aika usein itse kukin ehkä yrittää olla joku muu. Tai tuntuu olevan aika vaikeaa olla rehellisesti vain ja ainostaan minä, sellaisena kuin on. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että tässä tilanteessa oikeasti tunnen näin. Oikeasti ajattelen tästä asiasta noin. Oikeasti haluaisin, että tämä asia olisi näin.

On oikeasti vaikeaa yrittää olla toisenlainen kuin on. Ehkä todellakin kaikista vaikeinta elämässä. Miksiköhän sitä kuitenkin yritetään?

Saako kirkko olla jotain mieltä?

Uskonto tai kirkko määrittelee sen, mikä on kyseisen uskonnon tai kirkon oppi. Kirkkoon kuuluvat tai siihen liittyvät päättävät uskovatko siihen vai eivätkö. Jos eivät, he päättävät kuuluvatko siitä huolimatta kirkkoon vai eivätkö. Ja liittyvätkö kenties toiseen kirkkoon.

Luterilainen kirkko on nyt kokenut jäsenkatoa. Moni on pettynyt, koska kokee, että kirkon arvot ja opit eivät ole sellaisia, joihin itse uskoo. Moni on pettynyt, koska kokee, että tärkeässä asiassa kirkko ei vieläkään saa sanotuksi mitä mieltä se oikeastaan on.

Usein ihmiset kokevat, että meidän uskonnossamme, mormonismissa, on monia kieltoja, sääntöjä ja mielipiteitä vähän joka asiaan. Se on oikeastaan helpottavaa. Jäsen tietää, mitä kirkko opettaa. Sitä ei tarvitse spekuloida. Pitää vain ottaa selvää mitä mieltä itse on asioista ja toimia sen mukaan.

Ehkä jäsenkato tekee hyvää. Ehkä luterilaisesta kirkosta tulee tämän johdosta enemmän kirkko niille, jotka uskovat kirkon oppeihin. Jotain muuta kuin vain tapa tai yhteiskunnallisesti hyväksytty järjestö, johon kuulua.

Tosi tv

Musta olisi kiva osallistua.

Joihinkin tosi tv:n sarjoihin. Ilman, että ne olisivat tv:ssä. Olisi kiva joutua diilin haasteiden eteen ja katsoa kuinka omilla eväillään pärjäisi niissä tehtävissä. Aikoinaan oli vaimot vaihtoon -ohjelma. Olisi kiva kokeilla kuinka pärjäisi toisenlaisen, toisenlaisiin tapoihin tottununeen perheen ja huushollin pyörittämisessä. Tai kuinka korkealle pystyisi kiipeämään ja mitä pelottavia temppuja tekemään. Olisi mielenkiintoista jos kasvatuksen ammattilainen tulisi tarkoituksella meidän perhettä tarkkailemaan ja antamaan vihjeitä kuinka voisi toimia paremmin. Tai joku tulisi ja siivoaisi talon huippukuntoon sen jälkeen kun joku toinen on ensin tehnyt ja toteuttanut hienon sisustussuunnitelman. Taikka sitten toisinpäin. Joku huippukokki voisi vielä tulla kotiinkin kokkaamaan jotain.

Ikävä kyllä se tv on noissa pakollinen juttu. Ja sinne haluan vasta sitten kun olen tehnyt sen maailmalla mainetta niittäneen tieteellisen tutkimuksen, asiantuntijaksi sanomaan, että on se vaan kuulkas nyt näin niin kuin minä sanon.

Saako opettajalla olla mielipiteitä?

Pähkäilemme pienessä piirissä seuraavaa tapausta: luokassa on ongelmia. Yksi tai useampi oppilaista kiusaa muita. Yhtä oppilasta erityisesti kiusataan, vaatteista sanotaan ja niitä revitään, ei oteta mukaan leikkiin, haukutaan... Useampi äiti on opettajaan ollut tapauksista yhteydessä. Mitään ei tunnut tapahtuvan ja opettajan tapa reagoida asiaan tuntuu näin ulkopuolisena niin äidin kuin opettajan roolissa käsittämättömältä.

Kiusatun oppilaan uskonto on eri kuin muiden. Hänen isänsä on ulkomaalainen. Hänen äitinsä on ollut todella ystävällinen kanssakäymisessään. Hän ei ole saanut minkäänlaista palautetta tai kommunikaatiota opettajalta. Ei anteeksipyyntöä tai pahoittelua, ei vakuuttelua, että teemme parhaamme, että ongelma saadaan hoidettua, ei edes puolikasta sanaa. Ei mitään. Muut ovat saaneet edes jotain.

Saako opettajalla olla mielipiteitä ja tunteita tiettyä ihmisryhmään kohtaan, niin kuin tässä tapauksessa näyttäisi olevan? Tietenkin saa. Saako opettaja antaa niiden vaikuttaa työhönsä? Ei saa.

Eipä taideta kertoa opettajalle, että ollaan mormoneja :-). Meillä kun on tähän asti mennyt hyvin.

Vapaus

Viikon loma, kännykkä kiinni, ei nettiä. Kuin elämää ennen vanhaan. Keskittymistä siihen, mitä on juuri tässä juuri nyt. Ihanaa. Vähemmän huolia ja ajateltavaa, kun tietää, ettei voi juuri nyt tehdä asialle mitään. Vapauttavaa.

Vain yksi huolestui, kun ei saanut kiinni.

Kännykkä ja netti ovat loistavia, mutta tuovat mukanaan uusia huolia. Ennen muinoin, kun isä oli viikon mökillä puita kaatamassa, alettiin huolestua sitten, jos sunnuntaina soitti kolikkopuhelimesta kaksi tuntia myöhemmin kuin yleensä. Nyt alkaa huoli hiipiä, jos soitan saman päivän aikana useamman kerran, eikä vastausta tule, vaikka tiedän, ettei isä kuule aina soittoa, unohtaa puhelimen äänettömälle tai on muuten vain paikassa, jossa ei halua tai voi puhua puhelimeen.

Kuinka moni teknologian saavutus on oikeasti vain ja ainoastaan myönteinen?

Vapaus jatkuu vielä hetken. Kännykkä hävisi. Mutta vain hetken, täytyyhän sitä taas normaalioloissa olla tavoitettavissa. Jos ei kuitenkaan ihan koko ajan?

Hallitsetko oikeasti?

Keskustelun jalon taidon nimittäin. Tilanteessa kuin tilanteessa.

Joskus sitä miettii kuinka monta asiaa itsessä on vuosikymmenten kulttuuriperimää, kuinka moni asia lapsuudenperheestä mukana tullutta, kuinka moni ihan täysin omaa.

Suomalaisia usein suomitaan siitä, ettemme osaa jakaa tunteita. Myönnän syyllisyyteni saman tien. Tunteet on niin helppo padota sisään. Joskus onkin tarpeen omassa päässä saada asiat selvitettyä. Joskus se riittää. Joskus tarvitaan vuoropuhelua itsen ja Jumalan välillä. Joskus se riittää. Usein sekään ei riitä, vaan tarvitaan keskustelua yhden, kahden tai useammankin ihmisen kanssa. Usein mielummin aiemmin kuin myöhemmin.

Onko omien erityisesti kielteisten tunteiden ilmaiseminen vaikeaa siksi, että olen suomalainen, siksi, että olen vanhempieni tytär vai siksi, että olen minä. Koska olen huomannut vaikeuden huonoksi asiaksi, on ollut helppo pyrkiä opettamaan lapsia ilmaisemaan tunteitaan. Antaa lupa ilmaista, pyytää heitä ilmaisemaan, sekä luonnollisesti opettaa tapoja, joilla kannattaa ilmaista, jotta tulee oikeasti kuulluksi.

Toivottavasti he osaavat paremmin.

Nyt lähtee

Taisin Meidän Perhe -lehdessä törmätä tietoon sotkuholistin blogista. Sieltä löytyi puolestaan linkki sadan tavaran haasteeseen. (Katsotaanpa sainko linkit kunnolla). Haasteena on poistaa kotoaan turhaksi käyneitä tavaroita sata kappaletta. Veikkaisin, että löytyy helposti. Katsotaan miten käy. Jos vaatekappaleet voi laskea jokaisen omakseen, niin kassissa on odottamassa jo poisvientiä useampikin.

Vaikka kaikenlaista tarvitseekin, paljon jää vain pyörimään nurkkiin. Meiltäkin löytyy laatikko, johon edellisen muuton yhteydessä heitettiin "loput" romut jostain kasasta ja se on ollut käymättä läpi nyt kuusi vuotta. Tiedän, että sieltä löytyy ainakin edelliseen asuntoon hankitun vaatekaapin ovien saranat, jotka tulivvat ovien mukana, vaikka olivatkin liukuovet. Kun voihan niitä joskus johonkin tarvita...

Nyt lähtee parempaan käyttöön toivottavasti.

Pieniä muutoksia

Koulu alkoi, esikoulu alkoi, kerho alkoi. Aamutoimien hoitaminen nopeammin alkoi. Kesän jälkeen aina vähän jännittää miten arki taas lähtee käyntiin.

Tänä syksynä otettiin käyttöön aamuihin vielä yksi lisäelementti. Kumma kyllä se on tuntunut lisäävän aikaa.

Aamun rutiinit: ylös, aamupala, hammaspesu, vaatteet päälle. Aamurukous jossakin näsitä väleistä riippuen milloin kaikille sopivin hetki. Ja sitten hetki pyhien kirjoitusten parissa. Se on se uusi juttu. Koululainen lukee itsekseen, nuoremmat katsovat kuvallisia tarinoita. Äitikin saa rauhassa lukea sen hetken.

Se on ollut loistava alku päivälle. Eroa ei voi määritellä, mutta sen tuntee.

Voi kuinka pieni asia ilahduttaa

On jännä huomata, kuinka jotkut asiat ovatkin itselle ehkä oikeasti suuria, vaikkei niitä sen kummemmin ajattelekaan. Ja kuinka niin pieneltä tuntuva asia voi ilahduttaa niin suuresti.

Tällä hetkellä se pieni seikka, että poikani tummaihoinen luokkatoveri on meillä leikkimässä, ilahduttaa.

Meillä ei ole koskaan puhuttu erityisesti mitään tummaihoisista. Ystäväpiiriimme ei kuulu tummaihoisia, lapset tietävät tämän luokkatoverin lisäksi ainoastaan yhden tummaihoisen lapsen, jonka ovat nähneet kaksi kertaa. Ulkomaalaisia tai Suomeen muualta muuttaneita muita ystäviä ja tuttuja sitten onkin runsaasti, ja lapset ovat tottuneet siihen, että he vierailevat meillä, me heillä ja osallistumme heidän kulttuureilleen tyypillisiin juttuihin aina silloin tällöin.

Asumme ympäristössä, jossa tummaihoisia ei paljon näy. Itse Itä-Helsingissä kasvaneena ja kouluissa työskennelleenä lähtökohtani olivat erilaiset kuin lapsillani.

On ollut niin mukavaa huomata, kuinka pojan luokalla ei ole kertaakaan ollut haukkumista tai syrjimistä - kansallisuuden takia siis. Ei tummaihoisia kohtaan, ei venäläisiä kohtaan, ei virolaisia kohtaan. Se ilahduttaa.

Menot ja tulot

Piti maksaa muutamia laskuja. Tilillä oli mukavasti rahaa, joten kaikki sai maksettua sen kummemmin miettimättä. Toisaalta eipä sinne juurikaan ylimääräistä jäänyt.

Nykyisin monella on vaikeuksia saada tulot ja menot täsmäämään. Menoja on enemmän kuin tuloja, ja olisi vielä enemmän, jos ei tietoisesti rajoittaisi itseään. Jotkut eivät sitä osaa tai siihen kykene, ja joutuvatkin todelliseen pulaan.

Ehkä ei sitä huomata, mutta monella on myös vaikea saada energiat ja vaatimukset täsmäämään. On niin paljon mitä pitäisi tehdä, vielä enemmän mitä haluaisi tehdä, eikä energiaa saatika aikaa ole kaikkeen. Jos ei tietoisesti hanki itselleen energiaa - joskus ihan vain sillä laiskottelulla - ja rajoita itseen kohdistuvia vaatimuksia, tuloksena saattaa olla loppuun palaminen tai jotain vielä pahempaa.

Burn out ei ole enää yritysjohtajien yksinoikeus. Sen voi saada vaatimusten alle uupuva kassa, kaikessa pärjäävä kotiäiti, toimeentulosta huolehtiva ja aktiivisesti harrastuksiin osallistuva isä, lastenhoitajana toimiva mummi tai lapsi, joka haluaa miellyttää vanhempiaan.

Toivottavasti lomat on antanut meille energiaa ja havahduttanut miettimään mitä elämästä voisi karsia ja mitä pitää tehdä, että jaksaisi paremmin.

Pimeä talvi on nimittäin kohta oveen koputtelemassa.

Uuden alku

Muistan vielä kuinka tässä vaiheessa kesää alkoi jo koulun alun odotus. Oli kiva päästä taas kouluun ja nähdä kavereita. Usein ilmassa oli uuden alkua. Paitsi että uusi lukuvuosi oli alkamassa, usein piti hankkia jotakin uutta. Uudet kengät, uusi reppu, uusi penaali tai jos ei mitään näistä, niin ainakin uusia kyniä.

Uuden lukuvuoden saattoi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei ollut vielä epäonnistuneita kokeita tai pulmallisia kaverisuhteita. Kaikki oli mahdollista, tulevaisuus näytti loistavalta. Oli kiva mennä kouluun, kun kaikkea ihanaa saattoi olla edessä.

Aina hetkittäin elämässä on näitä uusia alkuja. Joskus muutosta tapahtuu, joskus asiat vain jatkuvat samaa rataa.

Hienoa on, että Jeesuksen ansiosta ihan oikeasti jokainen päivä on uuden alku. Jokainen päivä voi olla parempi kuin edellinen. Jokaisena päivänä voi ottaa elämälleen uuden suunnan, jos siltä tuntuu. Jokaisena päivänä voi saada anteeksi ja mennä eteenpäin.

Haluaisin...

Sitä haluaisi montaa asiaa. Toisia enemmän ja toisia vähemmän. Sitä ajattelee, että tietyt asiat ovat itselle tärkeitä. Ehkä jopa kaikista tärkeimpiä.

Silti sitä jotenkin hukkuu tähän arkeen.

Jos perhe on se elämän tärkein asia, miksi ei löydy aikaa olla perheen kanssa? Jos haluaisi hyvän kunnon, miksi ei saa aikaiseksi lähteä lenkille? Jos haluaisi uran tutkijana, miksi ei saa luettua pääsykokeisiin riittävän ajoissa?

Onko kyse siitä, että oikeasti asiaa ei halua riittävän paljon? Haluaa jotain toista oikeasti enemmän juuri sillä hetkellä, kun valinta pitäisi tehdä, siinä arjessa. Väsyttää niin ettei jaksa lähteä lenkille. Kas kummaa niin väsyttää huomennakin. Ja ylihuomenna.

Vai onko kyse siitä, että nykyaikana elämässä on niin paljon, että on vaikea keskittyä niihin tärkeisiin asioihin? Pitäisi tehdä paljon. Kun jo ajatus kaiken tekemisestä väsyttää ei saakaan tehtyä paljon mitään.

Haluaisin paljon, mutta olen valmis tekemään aika vähän. Silloin saavutuksetkin ovat aika vähäiset. Mutta toivottavasti ne tärkeimmät.

Ristiriitaisia valintoja

Joskus on vaikea valita oikein.

Marja-aika alkaa olla parhaimmillaan. Mikäpä ihanampaa kuin tehdä omia mehuja talven varalle. Ai, mutta, eihän sellaisia mehuja sovi juoda, sokeria lisätään ja ovat happamia, täystuho hampaille.

Tarjouksesta löytyisi ihanat vaatekerrat, viikon kestävät, koko porukalle - ensi kesäksi, kun kasvavat. Voisi olla taloudellista - mutta minne ne mahtuu, kun jo ahdistaa tavaramäärä ja koti pitäisi saada pysymään siistinä.

Pitäisi liikkua säännöllisesti, lenkkeillä vaikka tunti kerrallaan joka päivä, mutta lastenkin kanssa pitäisi viettää aikaa töiden jälkeen, mahdollisimman paljon. (no, mulla vain tekosyyt estävät lenkkeilyn).

Pitäisi ansaita rahaa, jotta lapsilla on ruokaa pöydässä, mutta haluaisi hoitaa lapset kotona mahdollisimman pitkään...

Elämä on täynnä valintoja. Joskus hyvinkin ristiriitaisia. Aina ei voi voittaa, kaikkia ei voi miellyttää. Onneksi on mahdollisuus neuvotella asioista Jumalan kanssa, varsinkin niistä isommista, niin voi saada opastusta siihen mikä valinta on paras pitkällä tähtäimellä.

Voihan Pakistanin parlamentti

Pakistanin parlamentista on löytynyt tusinoittain korkea-arvoisia virkamiehiä, joiden yliopistotutkinnot ovat tekaistuja. Siellä kun vaaditaan yliopistotutkinto, jotta voi parlamentissa toimia. Ainakin yhdessä tapauksessa ystävä suoritti tutkinnon. Useammassa tutkinnot on "saatu" yliopistoista, joita ei ole olemassa. Esimerkiksi presidentin tutkinto laitoksesta nimeltä London School of Economics and Business, jota kukaan ei löydä.

Yhden valelääkärin nyt vielä jotensakin "ymmärtää". Aikoinaan tuli ohjelma, jossa ihmiset laitettiin pienen opastuksen jälkeen toimimaan itselleen täysin vieraissa ammateissa ja jotenkin katsottiin kuinka hyvin se menee läpi, epäileekö kukaan, ettei hän oikeasti ole kyseisessä ammatissa pätevä. Ihan hauska seurata.

En tiedä Pakistanin politiikasta mitään, ovatko valetodistuksilla toimineet yliopistotutkintoja suorittaneet henkilöt olleet käytännössä päteviä vai eivät. Jos ovat, olisiko tarpeen poistaa vaatimus moisesta tutkinnosta?

Olisiko tarpeen meilläkin katsoa oikeasti ihmisen pätevyyttä eikä todistusta. Aliarvioimatta koulutuksen merkitystä... Esimerkiksi opettajina toimii monia muodollisesti päteviä, mutta henkisesti epäpäteviä opettajia -pitäisikö jo opiskelun alkuvaiheissa antaa todellinen mahdollisuus vaihtaa alaa?. Samoin opettajina toimii monia henkisesti päteviä, mutta muodollisesti epäpäteviä -pitäisikö tarjolla olla oikeasti kohtuullinen, reilusti nopeutettu reitti saavuttaa muodollinen pätevyys?

Sama ilmiö esiintyy monella muulla alalla. Milloin ymmärretään, että ihminen on pätevä silloin kun osaa, ei silloin kun on opiskellut riittävän kauan.

Huh hellettä

Eikös elämässä usein käy näin. Toivoo ja haluaa jotain ja sitten kun sen saa, huomaa, ettei tämä nyt ihan sitä ollutkaan mitä halusin. Kuinkakohan moni suomalainen ei talvella toivonut, että tulisipa kunnon kesä. Ja nyt se sitten on, ei sadetta ja lämpöä piisaa. Ja kuinkahan moni on maltttanut olla edes kerran huokaisematta, että jos nyt kuitenkin pikkaisen viileämpää olisi... edes varjossa.

Rukouksissa tuntuu, että näin se aika usein menee. Pyytää vaikka voimaa haasteissa ja haasteet senkuin kovenevat - voimahan kasvaa vastuksen myötä. Pyytää vaikka apua uusien ystävien saamisessa ja pian niitä ystäviä onkin niin paljon, ettei aikaa riitä millään kaikille. Pyytää apua, että pääsee opiskelemaan tiettyä alaa, ja pääsee, muttei sitten haluakaan sitä. Pyytää ja anoo hartaasti, että voisi saada lapsen ja sitten kun saa, pää ei tunnukaan kestävän sitä alkuhetkien symbioosia, jos on paljon tarvitseva vauva..

Yleensä lopputulos on kuitenkin hyvä. On hyvä huomata, ettei haluakaan opiskella alaa, jota on aina kuvitellut haluavansa. On hyvä huomata, ettei vauva-arki olekaan pelkkää vaaleanpunaista unelmaa vaan ihan todellista elämää. On hyvä, että ne voimat kasvavat, vaikkakin sitten haasteiden kautta...

On hyvä saada hikoilla helteissä, niin on jotain mitä muistella kun syksyn sateet taas tulevat.

Oletko koskaan

rakastanut jotakuta todella paljon? Jotakuta, joka on tehnyt asioita, joiden tiedät aiheuttavan hänelle kärsimystä. Jotakuta, jonka eteen olisit ollut valmis tekemään mitä vain, että hän voisi olla onnellinen ja hänellä olisi hyvä elämä?

Luultavasti ja toivottavasti jokaisella on tällaisia perheenjäseniä ja ystäviä. Nuorena oli yksi tällainen ystävä, joka joutui todella huonoille teille. Ei siis mormonihuonoille vaan huonoille ihan jokaisen mittapuiden mukaan. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain...

Silloin ymmärsin jotakin Kristuksen sovituksesta. Siitä, kuinka taivaallinen Isä ja Jeesus rakastavat jokaista niin paljon, että ovat valmiita tekemään mitä vain, jotta meillä olisi mahdollisuus olla onnellisia nyt ja ikuisesti. Ja he pystyvät tekemään mitä vain.

Kuinka suuri ilo olikaan vuosien jälkeen löytää tieto, että tuo ystävä on vielä hengissä ja vaikuttaa elävän onnellista elämää, kovien polkujen jättämien jälkien haavoittamana, mutta elossa ja elämässä kiinni. Kuinka suuresti taivaassa iloitaankaan, kun käännämme polkumme parempaan.

Ihanaa!

Pehmeä sänky. Juokseva vesi. Suihku. Jääkaappi.

On kiva elää askeettista mökkielämää. Kantaa juomavesi kaivosta, pesuvesi sadevesitynnyristä, lämmittää vesi ja ruoka tulen voimalla, peseytyä kun on pakko...

Mutta on se vaan niin ihanaa palata kotiin mukavuuksien ääreen.

Luin juuri artikkelia Turun lähettyviltä löytyvästä ekokylästä. Varmasti mukava paikka asua, eikä niin askeettista kuin mökkeily. Joskus ekoilija itsessä nostaa päätään ja miettii olisipa kiva joskus kokeilla... mutta... ei oikeasti. Mökkeily riittää.

Jumala on innoittanut ihmisiä kaikenlaisiin elämää helpottaviin keksintöihin. Luonnollisesti kaikkea voi käyttää hyvään ja huonoon. Se on oma valinta. Mutta innoitettuina keksintöinä ne on tarkoitettu käytettäviksi.

Ihan niin kuin lääketiede. Rukouksessa on voimaa ja uskolla saa aikaan ihmeitä. Voisin rukoilla ja rukoilla, että 2 v oppii kunnolla kävelemään. Mutta en voisi jättää väliin käyntiä neurologilla sen vuoksi, että kuvittelen uskoni olevan riittävän vahva. Olemassa olevia keinoja on käytettävä, jotta uskolla olisi voimaa.

Siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen

Se vaan on joissain asioissa niin vaikeaa.

Kuten mökillä.

Mökki oli aina lempipaikkani. Sinne mentiin kesällä kerrostalosta moneksi viikoksi putkeen. Usein ensin olin toisen vanhemman kanssa pari viikkoa, sitten molempien kanssa pari viikkoa ja sitten taas toisen kanssa pari viikkoa. Kotiin tultiin muutama päivä ennen koulun alkua.

Joutuihan sitä mökillä jonkun verran töitäkin tekemään, kitkemään kasvimaata, perkaamaan marjoja, pesemään pulloja mehuja varten... Mutta silloin sai keskittyä siihen tunnelmaan, normaalista arjesta poikkeavaan olotilaan. Ja muun ajan sitten ui, luki, luki, luki ja luki. Monta maailmaa tuli nähtyä ja monta elämää elettyä niiden viikkojen aikana, ja usein vain istuttua laiturilla hiljaisuudessa, pohtien kaikenlaista.

Odotukset mökille menossa ovat siis kovat. Jotain elämästä irtaantumista.

Mutta kun on ollut pakko aikuistua. On vaihdettava ne vaipat, laitettava ruuat, vahdittava ja huollettava. Onhan se tietysti normaalista arjesta poikkeavaa - paljon rankempaa. Ehkä seuraavan puolentoista viikon aikana saa kuitenkin sen yhden kirjan luettua. Tai ainakin parisenkymmentä 50-luvun valittua palaa. Ehkä hetkeksi pääsee muihin maailmoihin, lapsuuden fiilikseen.

Katsotaan.

Onnen seppä

Mikä on yhtä ikävää kuin yskiä, köhiä ja kurjailla kun ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä?

No, yhtä ikäviä asioita löytyy tietysti paljon ja ikävämpiä asioita paljon enemmän ja ihan liikaa niitä sietämättömän kamalia asioita myös.

Joskus on ihana velloa siinä, kun on kurjaa. Mutta ihan vain pikkuriikkisen ajan - hyvin pian siitä tulee ihan vain pelkästään kurjaa.

Totuus on, että aina asiat voisivat olla paremmin. Ja aina asiat voisivat olla huonommin. Sille ei yleensä voi enää juuri nyt mitään, että asiat ovat huonosti. Mutta sille voi aina jotain, jos haluaa, että asiat olisivat paremmin. Jos ei voi olosuhteille mitään, jotain voi tehdä omalle mielentilalleen. Jos vain haluaa sitä riittävän paljon.

Sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää paikkansa. Muut voivat auttaa meitä olemaan onnellisempia tai tehdä asioita, jotka tuovat meille onnettomia tunnetiloja. Mutta me itse päätämme haluammeko olla onnellisia. Joskus se vaatii paljon, radikaalejakin toimenpiteitä, totutusta luopumista. Joskus se vaatii itsensä uhraamista, pois lähtemistä kaiken muuttamista. Joskus se vaatii vain hieman hienosäätöä. Ilman halua ei kuitenkaan yleensä mitään tapahdu.

Ensimmäiset viisi vuotta meni todella hyvin. Kaikki lapset leikkivät innokkaasti toistensa kanssa lähes kaikkea mahdollista. Sitten se alkoi. Esikoinen ei enää halunnut leikkiä ainakaan mitään tyttöjen juttuja. Esikoinen halusi leikkiä vain poikien kanssa. Esikoinen ei enää halunnut varsinaisesti leikkiä, pelata vain jalkapalloa tai tehdä muita urheilujuttuja.

Ja pikkusiskot itkee kun isoveli ei enää koskaan leiki heidän kanssaan. Missä se idylli perheestä, jossa kaikki viihtyvät kaikkien kanssa, on tilanne mikä tahansa? Korjautuuko asia koskaan? Teini-iässä? Tuskin, mutta isoveli saattaa haluta leikkiä siskojen kanssa silloin kun siskoilla on mukavia ystäviä kylässä :-).

No, kyllähän se korjautuu nopeamminkin. Puolentoista viikon päästä mökillä. Kun ei niitä poikakavereita ole lähellä, alkaa siskot kummasti kelvata. Ja varmasti leikkikin löytyy taas. Onhan se aina silloin tällöin vilahdellut vielä, onneksi.

Mihin on maailma menossa

meinaan taloudellisesti. Omassa lapsuudenperheessä koin, että meillä oli rahaa varsin riittävästi. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna sitä oli melkoisen vähän. Eikä nytkään rahassa uida.

Silloin oli itsestään selvää, että sunnuntaina tulleen lähikaupan ruokamainoksen mukaan äiti teki viikon ruokalistan. Mitä minäkin päivänä oli tarjouksessa. Tuoretta ostettiin paljon torilta sulkemisaikaan, kun myyjien piti päästä tuotteistaan eroon, sai paljon ja halvalla. Vaatteet ostettiin alennusmyynneistä tai tehtiin itse - silloin vielä oli paljon edullisempaa tehdä itse, nykyään ei.

Vaikka joskus äiti saattoikin tulla kotiin jonkun kivan jutun kanssa, sanoen, että ostin, kun ajattelin, että tykkäisit, niin aika harvinaista se oli. Kaupasta ei juurikaan mitään vain tarttunut mukaan. Toista se on nykyisin. Vaikka olenkin mielestäni pihi.

On jännä nähdä, miten lapset isona käsittelevät rahaa. Sitä toivoo, että voi opettaa esimerkillään kuluttamaan järkevästi. Taloudellisesti. Ekologisestikin.

Kuka kuuluu perheeseen?

Kaikki tietävät varmasti jonkin tilanteen, jossa joku vaatii erityistä kohtelua jollekulle oman perheensä jäsenelle, syystä tai toisesta. Moni on varmasti ollut tilanteessa, jossa joutuu vain pudistelemaan päätään ja toteamaan, ettei jokaiselle yksinkertaisesti voida suoda erivapauksia tai oikeuksia. Ja koska jokaiselle ei voida, juuri sille yhdelle ei voida.

Mutta on Suomen päättäjien - kuka siitä päätöksestä vastuun ottaakaan - käytös näiden muutamien turvapaikkaa hakevien isovanhempien käännyttämisestä ikäviä tunteita nostattavaa. Tietenkään Suomi ei voi avata oviaan niin, että kaikkialta maahan virtaa hoitoa ja huolenpitoa tarvitsevia vanhuksia, kun omista vanhuksistakaan ei osata eikä voida valtion puolesta pitää kunnolla huolta. Varmasti se vähäinenkin huolenpito täällä on enemmän kuin jossain muualla. Mutta...

Nyt on lainsäätäjien syytä miettiä kunnolla nämä asiat läpi. Löytää se oikeudenmukaisuuden ja armon, lain vaatimuksen ja inhimillisyyden tasapaino. Varmasti vaikea tehtävä. Mutta siihen olisi tarvetta pyrkiä. Kuin myös meidän omissa ihmissuhteissamme.

Kaistaraivoa

Tapanani on käydä uimassa kahdesti viikossa aamukuudelta. Ihan uimahallissa siis. Se aloittaa päivän mukavasti ja on sopivan leppoisaa liikuntaa siihen aikaan aamusta. Vuosien aikana on tullut huomioitua monia asioita.

Meidän uimahallissa yksi radoista on varattu vesijuoksijoille, yksi hitaille uimareille, yksi kuntouimareille, kaksi nopeille uimareille ja loput nuorille kilpauimareille, jotka harjoittelevat ennen koulua.

Itse kuuluun kastiin kuntouimarit. Määritelmä on aika väljä. Se tarkoittaa kaikkia, jotka eivät uskalla mennä nopeiden torpedoiden sekaan ollakseen se porukan hitain uimari, sekä kaikkia, jotka eivät voi hyväksyä kohdallaan termiä hidas. Ja kaikkea siltä väliltä. Uimanopeudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Kun siinä yrittää pitää omaa kuntoaan yllä tosi hitaan uimarin perään jumittuneena (aina ei voi kääntyä toiseenkaan suuntaan, jos radalla on jo se kymmenisen uimaria), välillä huomaa kaistaraivon nostavan päätään - tai rataraivon. Miksei ihminen oikeasti voi myöntää olevansa hidas, kun kaikki painelevat ohitse, ja siirtyä sinne hitaampien radalle - jossa usein jopa on enemmän tilaa.

Miksi on niin vaikeaa myöntää, että on jossain huonompi kuin haluaisi? Pojan jalkapallojoukkueessa alkaa olla niin monta poikaa, että pelien pelaamisessa ei ole mitään järkeä koko porukalla. Jos pelistä jokainen pelaa 1/6 ja on vaihdossa 5/6, ei se enää ole kenellekään mielekästä. Porukasta tehdään siis kaksi pelijoukkuetta, toiset pelaavat toisissa otteluissa ja toiset toisissa, kaikki kuitenkin yhtä paljon. Osa porukasta on sitä mieltä, että poikia ei saa jakaa sen mukaan, kuinka hyviä he ovat.

Miksi ei? Eikö ole mielekkäämpää, että ne, jotka osaavat syötellä, saavat pelata sellaisten kanssa, jotka osaavat syötellä ja ottaa pallon haltuun. Ja pelata joukkueita vastaan, jotka ovat saman tasoisia. Ja ne, jotka ovat vasta aloittaneet pelaamisen, eivätkä juuri muuta kuin juokse kentällä, saavat harjoitella samantasoisten kanssa niitä perusjuttuja sekä pelata omantasoisiaan joukkueita vastaan. Molempien joukkueiden pelit voisivat päättyä lukemiin 3-4, 2-3, eikä 10-1 tai 9-2.

Miksi se, että ei osaa jotain asiaa yhtä hyvin kuin joku toinen juuri tällä hetkellä, on niin iso asia, ettei voida suoda paremmalle mahdollisuutta kehittyä vielä paremmaksi?

Miksi koulussa joutuu lähes aina menemään sen heikoimman aineksen mukaan. Miksei jakotunteja virallisesti saa jakaa sen mukaan, että toisessa on matematiikassa lahjakkaat ja toisessa enemmän apua tarvitsevat?

Miksi vain "huonompien" annetaan olla erilaisia, ja pyritään ymmärtämään heidän tarpeitaan, mutta parempien pitäisi vain mukautua...

Ties mitä mustakin olisi tullut, jos olisin koulussa tehnyt jotain muuta kuin istunut takanurkassa ja kertonut takanurkan pojille aina missä mennään ja mitä pitää tehdä... Jos joku olisi haastanut kehittymään, ponnistelemaan, olemaan vielä parempi.

Kun ei uskalla

Viime keväänä, siis vuosi sitten, silloin kesän lopussa 5 v täyttävältä tytöltä otettiin apupyörät pois. Koko edellisen kesän oli ajanut apupyörillä niin, etteivät pyörät koskettaneet maahan, mutta ei vain saatu aikaseksi ottaa apupyöriä silloin pois. Viime kesänä tyttö yritti kerran, yritti kaksi, osasi hyvin, mutta lopetti aina kesken, kun ei uskaltanutkaan. Sanoi, ettei osaa eikä uskalla. Pitkin kesää yritti silloin tällöin ja luovutti usein jo ennen kuin kipusi satulan päälle.

Tänä keväänä sitten kaivettiin taas pyörä esiin. Ensimmäinen kerta meni samalla kaavalla. Paljon vakuuttelua ja rohkaisua ja pian jo uskalsikin. Nyt viilettää lujaa mutkitellen, pompuista ja kuopista. Ja hokee virnistäen "Kyllä mä osasin jo viime kesänä, mutta mä en vaan uskaltanut".

Jokaisella on haasteita elämässään. Kirkossa jokaista pyydetään toimimaan erilaisissa tehtävissä, ja joskus se tuntuu lähes mahdottomalta. Enhän minä osaa.

Joskus oppii kovalla työllä ja harjoittelulla. Joskus jo osaakin, jos vain uskaltaa yrittää.
Jos ei yritä, ei saa selville osaako vai eikö, oppiiko vai eikö. Kannattaa siis hypätä pyörän selkään. Jos se on ihan mahdotonta, aina sieltä pääsee pois.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Ilokseni olen katsonut, kuinka nämä sateet lämmön jälkeen ovat nostaneet pintaan retiisit, jotka kylvin. Parasta ennen päivä oli useampi vuosi sitten. Vähän epäillen laitoin ne maahan, ajatuksella, että katsotaan alkaako kasvaa.

Mutta niinhän se on. Ikinä ei ole liian myöhäistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda suhdetta Jumalaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa rakastavansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja - hei, jos isäni 76 v käyttää nettiä, niin kuka vaan voi oppia mitä vaan!

Toki monia asioita on voinut menettää, kun jotain ei ole tehnyt aiemmin. Niitä ei voi saada niihin menneisiin hetkiin. Mutta tulevaisuus on avoin, uuteen päivään voi saada paljon hyvää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Milloin on aikuinen?

Mikä tekee ihmisestä aikuisen? Ikä tekee lain silmissä aikuiseksi kun täyttää 18 vuotta. Joku kokee tuntevansa olevan aikuinen vasta, kun olosuhteet ovat tietyt: vakituinen työpaikka, oma koti, perhe tai jokin muu vastaava. Joku säilyttää innon leikkiä hautaansa saakka.

Voiko olla aikuinen, jos haluaa leikkiä? Joko lasten kanssa tai omilla (usein kalliilla ja teknisillä) leluillaan (ainakin kun miehistä on kyse) tai muiden samanmielisten kanssa askarrellessa (sitähän se skräppäys ja korttien väsääminen on).

Tässä mielestäni muutama aikuisen mitta: a) ottaa täyden vastuun itsestään ja omasta toiminnastaan, b) osaa ajatella muita ihmisiä eikä keskity vain itseensä, c) ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta (en nyt meinaa uskonnollisesti osa Jumalan perhettä vaan osa asuinyhteisöään, yhteiskuntaa jne.), d) käyttää aikaansa viisaasti (jos esim. perhettä niin perheellekin jää aikaa eikä kaikki aika hupene töissä tai omien harrastusten parissa)

Moni on aikuinen jo aika nuorena, jotkut eivät koskaan tunnu aikuistuvan. Mutta onneksi kaikki saavat leikkiä, vaikka sinne hautaan saakka.

Kuolemasta

Opintoja varten taas lukenut, tällä kertaa läheisen kuolemasta kriisinä. Se, mikä on noussut esille, varmasti omien kokemusten johdosta, on se, että jokainen ihminen käsittelee kuolemaa eri tavoin. Mutta jokainen sen joutuu käsittelemään.

Luonnollisesti asian käsittelyyn vaikuttaa ihmisen usko ja uskomukset siihen, mitä kuolema on, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta enemmän vaikuttaa ihmisen muut elämänkokemukset ja persoona. Jokainen joutuu käsittelemään kuolemantapausta mielessään. Yleensä siihen liittyy surua, jota joutuu käymään läpi, usein usean vuoden ajan. Joskus voi liittyä ainoastaan muita tunteita tai surun lisäksi muita tunteita: katkeruutta, helpotusta, huolta, vihaa...

Miksi nostan asian esille? Koska usein saman kokenut luulee tietävänsä mitä toinen kaipaa: kun itse olin tässä tilanteessa, olisin halunnut, että ihmiset toimivat näin. Toiselle juuri se tapa toimia kuitenkin saattaa olla hyvinkin haavoittavaa tai epämukavaa. Läheisenä toivottavasti tuntee surevan riittävän hyvin huomatakseen minkälaista tukea toinen tarvitsee ja kaipaa. Vähemmän läheisenä toivottavasti osaa pitäytyä riittävän etäällä. Itse arvostan suomenkielistä lausahdusta "Otan osaa." Minulle se riitti.

Inkluusiosta

MOT:lta tulee juuri ohjelma väkivallasta koulussa ja erityisoppilaiden sijoittamisesta normaaliluokkiin.

Kun aikoinaan opiskelin, puhuttiin inkluusiosta paljon -eli siitä, että kaikenlaiset oppilaat opiskelisivat samassa ryhmässä. Toki eriyttäen oman tason mukaan. Ensin taisin kauhistella muiden mukana, että miten se muka onnistuu, parempi varmasti erilaisten oppijoiden olla omissa ryhmissään niin saavat paremmin onnistumisen kokemuksia, itsetunto voi olla vahvempi, kiusaamista ei tapahdu niin paljon jne.

Ei kestänyt kuitenkaan kovin montaa hetkeä, ennen kuin tajusin, että onnistuuhan se, jos vain tahtoa on. Luonnollisesti kirkossa ei opiskella perustaitoja kuten kirjoittamista, lukemista, laskemista. Mutta kirkossa opiskellaan monenlaisia asioita, pohditaan paljon ja ennen kaikkea ollaan sosiaalisesti toistemme kanssa tekemisissä. Ja lapsena ja nuorena ihan samalla tavalla mukana oli kaikki, hyvinkin erilaisilla älyllisillä, motorisilla, verbaalisilla ja muihin aisteihin liittyvillä taidoilla varustettuja henkilöitä. Kaikki otettiin mukaan sellaisina kuin olivat.

Toki ns. tavallisilla lapsilla ja nuorilla oli varmasti kokemuksia, jolloin ei tuntenut kuuluvansa joukkoon tai tuntui siltä, ettei hyväksytä joukkoon. Niitä on varmasti aina, kun on tarpeeksi iso ryhmä ihmisiä. Mutta erityiset lapset ja nuoret hyväksyttiin.

Muutenkin asiaa enemmän tutkittuani olen sitä mieltä, että jos resurssit olisivat kunnossa, kaikki lapset voisivat opiskella samoissa ryhmissä. Ikävä kyllä resurssit eivät ole lähelläkään sitä.

Mutta jos

Kuuntelin radio deitä taas. Siellä keskusteltiin aiheesta onko Raamattu erehtymätön. Yksi keskustelija esitti näkemyksen, että on vaikea ymmärtää seuraavaa asiaa: Jos kerran Raamattu on kirjoitettu Pyhän Hengen vaikutuksesta, miten siinä voi olla ristiriitoja ja virheitä.

Ehkä se on vaikea ymmärtää. Pyhä Henki kertoo totuuden. Luonnollisesti voi siis ajatella, että jos sanoo tai kirjoittaa jotakin Pyhän Hengen alaisuudessa, se mitä sanoo tai kirjoittaa, on totta. Mutta...

Henkilö, joka asian sanoo tai kirjoittaa, on kuitenkin ihminen. Tiedän omasta elämästäni, että voin tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain. Jos en kirjoita sitä heti ylös, saatan unohtaa asian. Tai jos kirjoitan asian ylös, saatan myöhemmin asiaan palatessani huomata, että olen muistanut asian väärin ja kenties kertonut siitä väärästä muistikuvastani muille ihmisille. Voin myös tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain, mikä on totta. Kun kerron siitä muille, voin kuitenkin lisätä siihen omia ajatuksiani mukaan, ja kuulija saattaa saada mielikuvan, että se kaikki, mitä sanon, on sitä, minkä sanon Pyhän Hengen kertoneen minulle.

Uskomme Raamatun olevan Jumalan sanaa, sikäli kuin se on oikein käännetty. Yleisessä tiedossa - historiaa tutkimalla - on, että Raamattu ei ole alunperin ollut nykyisessä muodossaan, vaan verrattain hiljattain kirkollisessa kokouksessa erinäiset miehet ovat päättäneet, mitä Raamattuun otetaan mukaan ja mitä ei. Monista kohdista on ollut kiistoja ja niin ikään niistä on päätetty otetaanko ne mukaan vai ei sekä miten ne käännetään alkuperäisestä kielestään. Raamatussa on monia kohtia, jotka ovat suoraan sitä, mitä Jumala on sanonut kansalleen. Raamatussa on myös monia kohtia, jotka ovat kansan historiaa. Ehkä Jumala on innoittanut kirjoittamaan tiettyjä historian asioita, ehkä kirjoittaja on itse valinnut, mitä kirjoittaa. Silloin on hyvä muistaa, että historia on aina jonkun tulkinta tapahtumasta (Opetus Jukka Rantalalta Helsingin Yliopistosta).

Vaikka uskon Raamattuun Jumalan sanana ja vaikka uskon, että se sisältää virheitä, se ei vähennä kirjan arvoa. Raamattua lukemalla voin oppia tuntemaan Jeesusta ja Jumalaa, ennen kaikkea siten, että lukiessani Pyhä Henki voi opettaa minulle juuri niitä asioita, joita sillä hetkellä tarvitsen.

Loukkaantua vaiko eikö?

Aina välillä, eli aika usein, naisten keskuudessa erityisesti, tulee puhetta loukkaantumisesta ja loukkaamisesta. Joko parisuhteessa tai muiden ihmisten parissa. Tai oman lapsen loukkaamana.

Yleensä nainen tiedostaa, että ei kannata loukkaantua siitä, että mies ei huomaa uutta meikkiä/kampausta/vaatetta/sisustusta... Mutta saattaa se silti tuntua ikävältä. Yleensä äiti tietää, että lapsen suutuspäissään sanotut sanat eivät tarkoita, että äiti on epäonnistunut tai lapsi ei rakasta äitiään. Mutta saattaa se silti sattua pitkään.

Kerran vanha nainen, jonka kanssa keskustelin kirkostamme, sanoi: "Minua ei voi kukaan loukata. Voin vain valita loukkaantua. " Näinhän se on. Ihminen voi loukkaantua turhasta omien ajatustensa takia. Ihminen voi estää itseään loukkaantumasta, vaikka syytä olisikin. Jopa kun joku tarkoituksella loukkaa. Mutta vaikka ihmisellä periaatteessa on valta, se ei ole useinkaan helppoa. Ja vaikka jokainen voi olla loukkaantumatta, ei se poista vastuuta meiltä olla tietoisesti loukkaamatta toisia.

Olkaamme siis kilttejä toisillemme :-)

Kesää odotellessa

Kesä(loma) alkaa olla lähellä. Sana kesäloma tuo heti mieleen muistoja. Ei tapahtumia, ei asioita, joita tuli tehtyä vaan kaikenlaisia tuntemuksia: kevyt tuuli paljaissa käsivarsissa, jotka kantavat todistusta kotiin samaan aikaan kun päässä on tunne "ihanaa, nyt se alkoi". Auringonpaisteen tuoksu. Ruoho paljaiden jalkojen alla. Auringon kuumotus paljaassa selässä. Kaupungin tuoksu mökkiviikkojen jälkeen. Kesäillan lämmin viileys. Kiirettömyys, rauhallisuus, aikaa tehdä mitä vaan. Kirja kädessä ja mieli kirjan maailmassa, ruoho sääriä kutittaen. Se on kesää.

Perheellisenä lasten kanssa kesä on touhua ja tohinaa. Ihan samalla tavalla ei voi kirjoihin uppotua tai ihan vaan olla yhtä paljon. Mutta samoista asioista se onnellinen kesä vieläkin koostuu. Kun ensimmäisen niistä kokee, tuntee, että nyt on kesä. Ja toivottavasti kokee kaikki, ennen kuin kesä loppuu.

Aina ei onnellisuus synny suorittamisesta. Joskus onnellisuus on vain olemista.

Nykyajan profeetta

Eilen kirkossa puhuttiin profeetoista. Aika erottava tekijä meidän uskonnossa muihin uskontoihin verrattuna on usko elävään profeettaan. Eikä vain se, että uskotaan, että Jumala on kutsunut nykyaikana profeetan, jolla on samanlainen tehtävä Jumalan tahdon ilmaisijana kuin muinaisilla profeetoilla, vaan myös se, että oikeasti kuunnellaan profeettaa ja yritetään toimia niiden ohjeiden mukaan, joita hän antaa.

Välillä siksi syytetäänkin profeetan sokeasta tottelemisesta, oman ajattelun unohtamisesta. Voisi kenties sanoa, että onneksi asiat, joita profeetat kulloinkin meitä pyytävät tekemään, ovat usein sen verran hankalia, että kyllä sitä joutuu itse ottamaan selvää onko se todella Jumalan tahto. Toisille se tieto ja tunne tulee jo profeettaa kuunnellessa, toiset tutkii asiaa mielessään perin pohjin ja muita lähteitä käyttäen ja päätyy johonkin tulokseen, toiset rukoilevat ja kysyvät Jumalalta, että näinkö todella haluat meidän toimivan ja toiset, koska tietävät hänen olevan Jumalan kutsuma, vain alkavat tehdä, ja saavat sitten Jumalalta vahvistuksen, että niin on oikein. Jokaiselle on siis oma tapansa. Harva tekee tuntematta sydämessään, että todellakin Jumala haluaa niin tehtävän. Jotkut eivät tee ollenkaan tai ole samaa mieltä asioista profeetan kanssa. Joten ihan sokeasta tottelemisesta ei ole kyse.

Eikä yleensä tottelemattomuudesta siunaa rangaistuksia - luonnollisesti riippuen asiasta, jos profeetta kehoittaa kunnioittamaan ja elämään maan lakien mukaan ja sitä ei tee, niin lainmukaiset rangaistuksethan siitä seuraa - mutta tottelevaisuudesta seuraa siunauksia. ´

Ja kukapa ei ottaisi niitä vastaan, kun tarjotaan?

Lasten kasvatuksesta

Osallistuin torstaina tapahtumaan, jossa puhuttiin lastenkasvatuksesta. Luennoitsijana oli äiti, joka on työskennellyt lastenpsykiatrina neljännesvuosisadan. Yksi helmi tuolta:

"Lasten ongelmakäyttäytyminen on useinmiten ongelmanratkaisuyritys."

Näinhän se menee. Ei lapsi huvikseen huuda turhautumistaan kun se asia (taas kerran) ei onnistukaan. Yrittää vain jollain tavalla a) saada epäonnistumisen tunnettaan ulos ja b) saada homman toimimaan (joo, ei logiikkaa, ei huutaminen auta, mutta kuitenkin...) Pitää antaa lapselle eväitä, miten ratkaista ongelma tällaisessa tilanteessa, eikä vain kieltää ei-toivottua käytöstä.

Toinen helmi: "Lapset käyttäytyvät hyvin, jos suinkin kykenevät. Jos eivät kykene, pitää selvittää miksi."

Useimmille se kykeneminen tapahtuu tietoisen opettelun ja oppimisen kautta. Nätisti paikallaan esim. ruokapöydässä istumista voi harjoitella, jotta lapsi siihen kykenee. Joskus kykeneminen tapahtuu iän ja kehittymisen myötä, kuin itsestään. Joskus lapsi ei näytä kykenevän, vaikka on opeteltu ja ikääkin on ja kehitystaso antaisi myöten... Silloin on hyvä syvemmin alkaa selvitellä mikä syy voisi olla taustalla.

Ihan niin kuin aikuistenkin kanssa. Jonkun kylmäkiskoinen käyttäytyminen saattaa olla vain yritys ratkaista jonkin oma ongelma, kuten vaikka sietämätön ujous. Jonkun loukkaava kommentti saattaa olla vain yritys saada oma loukattu olo paremmaksi. Ei tietenkään hyvä tai oikein, loukatuksi tuleminen ei anna lupaa loukata toisia. Mutta jos jompikumpi osapuoli näkee pintaa syvemmmälle ja osaa ottaa asian oikein, ehkä loukkausten kierre saadaan pysäytettyä.

Vielä yksi helmi: "Huonon käytöksen selvittäminen ei ole tuomioiden langettamista vaan pyrkimys yhteiseen ymmmärrykseen".

Ruvetaanko lakkoon?

Taas lakko. Tuntuu, että lakkoja on vähän väliä. Ymmärrän logiikan niiden takana ja joskus ne ovatkin varsin tarpeellisia, mutta nykyaikana, tässä maailmassa... tuntuu enemmän siltä, että halutaan muiden elämän hankaloittamisella saada itselle jotain. Tietenkään siitä ei ole kyse. Tuskin koskaan tulee palkan ja työn suhde olemaan kaikilla aloilla kohdallaan, eikä varsinkaan kaikkien alojen kesken tule olemaan "tasa-arvoa" - tilannnetta, että tunnin työstä saa saman palkan, tekee sitten sitä tai tätä. Tai edes jonkun keinotekoisesti luodun rasittavuusmittarin mukaan.

Toisilla aloilla vaan on niin paljon helpompi jäädä lakkoon. Opettajana olisi tietysti kiva, jos opettajien palkka olisi parempi, varsinkin suhteessa siihen työn rankkuuteen - josta tietysti on montaa mieltä varsinkin ne, jotka eivät sitä työtä ole tehneet. Mutta jättäisinkö kesken lukuvuoden lapset oman onnen nojaan pidemmäksi aikaa? En kyllä haluaisi.

Ala-asteaikoina oli opettajien lakko. Meidän opettaja ei kuulunut liittoon, joten oli töissä. Meidän luokka oli ainoa koulun 15 luokasta, joka kävi koulua sen viikon vai kaksi kun lakko kesti. Kummallista kyllä, meistä lapsista se oli ihanaa - tai ainakin minusta. Saatiin olla isossa koulussa ihan yksin. Voitiin pitää liikuntatuntia ihan milloin vain, sali oli aina vapaa. Tehtiin monenlaista asiaa, mitä normaalisti ei tehty.

Voisiko äiti jäädä joskus lakkoon? Toki on päiviä, jolloin voi ottaa löysemmin ja jättää "äidin asioita tekemättä", hetkiä, jolloin haluaa paeta hyvän kirjan pariin, unohtaa arjen ja sen mukanaan tuomat velvoitteet... Mutta voiko sitä kokonaan kieltäytyä olemasta äiti hetkeksi? Olla pyyhkimättä vuotavaa nenää, puhaltamatta pipiin ja vastaamatta halaukseen?

En kyllä haluaisi!

Olisinpa peruna

Eilen tuli istutettua perunat, tänään piti jatkaa sipuleilla, mutta ei sitten sateessa jaksanutkaan. Muita kasvatettavia ei ole vielä tullutkaan päätettyä. Peruna on ihana kasvatettava - se kasvaa ja tuottaa missä vain, vaikkapa tekemättä sille mitään istuttamisen jälkeen.

Toiset kasvit vaativat jatkuvaa kitkemistä, hoitamista, huoltamista, lannoittamista. Puhumattakaan aurongonpaisteesta ja riittävästä, mutta ei liiasta kosteudesta. Ja vaikka olosuhteet tuntuvat olevan juuri oikeat, ei silti tulosta välttämättä synny.

Toivon olevani kuin peruna - kasvan ja saan aikaan jotain hyvää olosuhteista riippumatta. Ilman, että jonkun tarvitsee koko ajan kehua ja hoivata. Toivon, että voin kasvattaa lapsista niin hyvän itsetunnon omaavia, että he voivat kasvaa ja saada aikaan hyvää olosuhteista riippumatta.

Mutta miten?

Missä vaiheessa se alkaa?

Meillä ei lapset vielä ole kovinkaan paljon musiikista kiinnostuneita. Kuuntelee sitä, mitä vanhemmat sattuu laittamaan päälle tai sitten pyytävät lastenmusiikkia tai tytöt "belettimusiikkia". Mietityttää missä vaiheessa tulee se aika, että lapset haluavat kuunnella "omaa" musiikkia. Jotain muuta kuin mitä vanhemmat haluavat.

Itsellä on kovat kriteerit musiikin suhteen. Kasvoin kuunnellen isonveljen Pink Floydia, Miles Davisia ja 22 pistepirkkoa, muun muassa. Ja mökillä vanhempien kanssa kunnon iskelmiä. Joskus kotona klassistakin. Siis ennen kuin itse aloin valita oman musiikkini.

Kriteerit menee seuraavasti: musiikin sanojen tulee olla hyviä - en siedä kiroilua laulussa, enkä muutenkaan turhan ronskia kieltä. Ihan puhtaasti tyhmätkään sanoitukset eivät oikein iske, mutta ne eivät varsinaisesti ole poissuljettavan musiikin listalla. Kielenkäyttö karsiikin jo varsin monta c:tä.

Musiikin tulisi olla myös mukavaa kuultavaa - kovin raskassävyinen musiikki ei yleensä pahemmin piristä. Ja vaikka musiikilla ei olekaan tekemistä itse ihmisen kanssa, jos artisti on mielestäni kaikinpuolin kammottava, en edes halua kuunnella hänen musiikkiaan. Kuten vaikka lady gaga. Ennakkoluuloista kyllä, mutta sen ennakkoluulon kanssa voin elää.

Kyseinen artisti on kuulemma monen alakoululaisen suosiossa, ilmeisesti pinnalla nyt muutenkin. Toivon, että kovin moni lapsi ei saa katsoa hänen tai muiden vastaavien artistien musiikkivideoita. Voin olla vanhanaikainen, voin olla tiukkapipoinen, voin olla vaikka mitä millä nimitellä keksii.

Mutta olen sitä ilomielin lasteni tähden.

Perinteitä ja tapoja

Jouluun on ollut helppo muodostaa oman perheen tapoja. Joitain tullut äidin perheestä, joitain isän perheestä, joitain ihan omia juttuja. On ollut paljon, mistä valita ne parhaat. Pääsiäisenä on ollut helppo ja kiva kutsua naapurin lapset mukaan etsimään pääsiäismunia pihalta.

Vappu on ollut aina vaikeampi juttu. Aikoinaan käveltiin vappuaattona keskellä päivää äidin kanssa torilla ja sain ostaa jonkin vappuhärvelin. Yleensä sellaisen vappuhyrrän. Näin ainakin muistan. Isoa foliopalloa en kovin montaa kertaa saanut, mutta enpä tainnut sellaista kovin intensiivisesti mankua.

Koulussa oli aina vappujuhlat, joko koko koulun naamiaiset tai sipsin ja karkin syöntiä oman luokan kesken. Teini-iässä piti mennä Helsingin keskustaan, ihan vain kävelemään ja istuskelemaan, joskus Mantan lakitusta katsomaan. Muutaman vuoden jälkeen se kävi tavattoman tylsäksi. Sitten vissiin oltiin enemmän vaan kaveriporukalla jossain - ja tehtiin jotain.

Ei oikein ole, mistä ammentaa tapoja omalle perheelle. Tähän asti kerhossa ja koulussa on ollut vappujuhlat, lapsille siinä jonkin verran vappumeininkiä. Ja foliopallot hankitaan ja herkkuja syödään. Kuten monet kyselyyn vastaajista, mielekkäimmältä tuntuu viettää vappua ystäväperheen/perheiden kanssa. Jotenkin vaan vappu aina tulee niin nopeasti ja juuri viikkoa aiemmin on ollut yhdet synttärijuhlat, joten suunnittelu ja kutsuminen jää.

Ehkä ensi vuonna.

Surullisia päiviä

Joskus tulee tehtyä ja päästettyä suusta asioita, joita jo suunsa avatessaan tietää, ettei todellakaan pitäisi. Mutta siinä vaiheessa on liian myöhäistä. En tiedä mikä on kamalampi tunne kuin satuttaa toista, tietäen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Anteeksi voi pyytää ja anteeksi voi saada. Vaikeampi on antaa itselle anteeksi. Ja vaikka kaikinpuolinen anteeksianto tapahtuisikin, haavat pysyy helposti auki jonkin aikaa.

Kristuksen sovitus parantaa kaikki haavat. On helppo uskoa siihen muiden kohdalta. Vaikeampi on käyttää sovituksen voimaa omien haavojen parantamiseen.

Suomalainenhan nimittäin pärjää ihan yksin eikä apua kaipaa.

Olispa aina

"Mä haluaisin, että joka päivä olisi mun synttärit". Niin ymmärrettävä halu. Onhan se ihanaa, kun saa lahjoja ja olla huomion keskipisteenä. Mutta olisiko se kivaa aina, joka päivä. (No ei ainakaan äidille!)

Mormonin kirjassa on kohta, jota usein lainataan. Sanoma menee näin: Kaikessa on oltava vastakohtaisuutta. Jos ei olisi tuskaa ja surua, ei voisi kokea iloa... Jos kaikki olisi sitä yhtä ja samaa ihanaa, se ei enää olisi ihanaa, koska ei olisi kokemusta mistään muusta.

Jos joka päivä söisi herkkuja, maistuisiko ne enää suussa hyvältä? (Puhumattakaan siitä pahasta olosta ja ähkystä mikä siitä tulisi? Jos töissä olisi aina kivaa, olisiko se tylsää? Jos elämä menee aina ilman minkäänlaisia vastoinkäymisiä, onko se mielekästä? No, se lienee aika hypoteettinen kysymys, eiköhän kaikki koe vastoinkäymisiä, moni jo ihan pienenä kun äiti sanoo EI!

Moneen asiaan se varmasti pätee. Mutta ehkä ei ihan kaikkeen. Kyllä mä uskon, että olisin ollut ihan yhtä iloinen jokaisesta lapsesta ilman sitä synnytyksen kipua. :-)

Väsyttää

Kun odotin esikoista erään 13-vuotiaan tytön äiti onnitteli ja sanoi: "Nuku nyt hyvin. Ensin et nuku, kun pieni vauva valvottaa. Sitten et nuku, kun taapero valvottaa. Sitten et nuku, kun aina välillä on sairauksia, jonka takia isommat lapset valvottaa. Ja sitten ne lapset alkavat valvoa niin myöhään, ettet nuku, kun haluat varmistaa, että ne edes jossain vaiheessa menevät nukkumaan. Sen jälkeen valvot öitä, koska lapsi on yöllä pois kotoa, valvomassa jossain muualla. Nukut sitten ehkä taas, kun lapsi muuttaa pois kotoa."

Tähän asti lausunto on pitänyt paikkansa. Ne yöt, jolloin on viimeisen 8 vuoden aikana tullut nukuttua heräämättä kertaakaan voi laskea yhden käden sormilla. Enkä ole niistäkään ihan varma, ehkä en vain muista heränneeni.

Mutta on se vaan sen arvoista.

Unelmia

Pojasta tulee huippupelaaja Arsenaliin. Isona siis. Pelaamista harjoitellaan ahkerasti, tosin ei juuri niitä juttuja, joita äiti tai isä sanoo, että erityisesti kannattaisi harjoitella. Eikä suostuta lähtemään juoksulenkille. Vatsalihaksia sentään tekee päivittäin, punnerrukset tuppaa olemaan teknisesti vielä hieman koomillisia.

Olihan niitä unelmia itselläkin. Perhe -se on. Tohtorin väitöskirja - ehkä vielä jonain päivänä. Kirjan julkaiseminen - jos jaksaisi keskittyä ja vielä sattuisi hyvään saumaan ottamaan yhteytttä kustantajaan, joka olisi myötämielinen. Saksofonin soittaminen - no, olinkin ajatellut, että sitten eläkkeellä. Kumma kyllä, uusia unelmia ei ole tullut. Tai no, tietysti se hervottoman iso itse suunniteltu kivitalo isolla tontilla, loistavalla sijainnilla ja sinne lapset, jotka eivät koskaan sotke. Mutta se onkin ihan vain kuviteltu unelma. Muiden unelmien eteen saattaa vielä joskus tehdäkin jotain.

Pitänee unelmoida lisää.

Nuukuutta

Tällä viikolla vietetään nuukuusviikkoa. Viikon teemana on tänä vuonna "Vähemmän kulutusta -enemmän elämää".

Monessa mielessä koen olevani nuuka, säästäväisyys ja kaiken mahdollisimman hyvin käyttäminen on tullut kotoa opittua. Toisaalta olen myös ottanut järjen käteen ja päättänyt olla säästämättä kaikkea. Tyhjiä muovirasioita, joita elintarvikkeiden mukana väkisinkin (tai laiskuudesta ja valinnoista johtuen) tulee, ei tule säästettyä varmuudenvuoksi pakasterasioiksi vuosikausia. Vaatteet käytetään mahdollisimman loppuun ja hyväkuntoiset kierrätetään, mutta ei niistä jämistä tule leikattua kangaspaloja tiskiräteiksi. Itselle ei tule ostettua vaatteita kuin pakon edessä, mutta se johtuu ihan vain tästä isosta koosta, kun on vaikeaa löytää sopivaa sekä siitä, että neljän lapsen kanssa shoppailu ei ole aina niin mukavaa (ei kyllä ilmankaan).

Mutta nuukuusviikonkaan kunniaksi ei voi kaikesta luopua. 4 v synttäreiden lahjatulva on tulossa ja pakolliset ongintasysteemit laitettuna. Eihän se pakollista ole, mutta lapsista niin kivaa. Onneksi voi yrittää saada pussiin laitettua edes lähes hyödyllisiä asioita.

Kaipaisiko kukaan äitiyspakkausten keltaisia muistaakseni vaipanvaihtoalustoiksi tarkoitettuja vaahtomuovi(?)levyjä? Yksi tai kaksi niitä vielä on, kun en ole keksinyt käyttöä enkä ole raaskinut heittää pois, kun voihan niistä vaikka askarrella... mutta kun en halua sellaista isoa ihanaa keltaista askarteluaarretta olohuoneen pöydälle...

Nuukuus kunniaan, mutta vain silloin, jos se ei tarkoita kaikenlaisen kummallisen varastointia vuosikausiksi.

Tehokkuutta

Joskus saa paljon aikaan yhden päivän aikana. Se tuntuu hyvältä. Silloin tulee ihmeteltyä miksi monen asian tekemistä on lykännyt, kun sen tekemiseen menee kuitenkin vain hetki.

Pienessä hetkessä saa hyvin paljon aikaan. Kuinka usein yrittäkään tehdä jotain, on se sitten tiskejä, opiskelua, työhommia, jotain enemmän tai vähemmän tärkeää ja joku tai useampi lapsista haluaa, että äiti tekee sitä tai tätä, leikkii, lukee, auttaa jossain. Toki lasten on hyvä oppia odottamaan eikä aina voi vastata lapsen pyyntöihin heti.

Usein kuitenkin pääsee helpommalla kun pienen hetken antaaa huomiota lapselle. Pienen hetken voimalla lapsi usein jaksaa taas tovin omissa puuhissaan ja se oman homman loppuun saattaminen on helpompaa.

Pienessä hetkessä on voimaa.

Laittaahan tuo miettimään

nuo Islannin purkaukset--- jossain jo verrattu aikoinaan tapahtuneisiin tulivuorenpurkauksiin, jotka aiheuttivat Euroopassa pitkäaikaisia tuhoja, mm. katovuodet Suomessa. On niin tottunut ajatukseen, että Suomessa ei paljon tarvitse pelätä luonnonmullistuksia, pitkää talvea ja sateista kesää vain. Eikä toki nytkään pelätä tarvitse, mutta varautua voi.

Jos purkaukset jatkuvat ja jos tulee uudet "katovuodet", sillä on vaikutusta jokaisen elämään. Kirkossa kautta aikojen profeetat ovat kehottaneet ihmisiä olemaan valmistautuneita yllätyksiin, tulevat ne millä tasolla tahansa. Valmistautua voi hankkimalla riittävästi koulutusta, kehittämälle stressinsietokykyä ym. taitoja, muttta myös ihan konkreettisella tavalla, keräämällä ruokavarastoa. Kehotetaan aloittamaan pienestä ja kartuttamaan varastoa varojen ja tilojen mukaan. Eli varastoida säilyvää ruokaa - kuiva-aineita, säilykkeitä, vettä, tarvittavia lääkkeitä jne.

Mielenkiintoista on, että muutamia vuosia sitten postilaatikkoon tippui Uudenmaan pelastuslaitoksen ohjelappunen, jossa oli ihan samat ohjeet. Siinä kehotettiin jokaista perhettä varastoimaan kolmen kuukauden annos ruokaa. Ehkä nyt on ihan hyvä aika varmistaa, että ruokaa on varastossa.

Jos ei itse tarvitse sitä, ehkä joku lähimmäinen tulee tarvitsemaan.

Draamakuningatar

Meillä asuu sellainen, pieni vielä, mutta suurta draamaa. Jokin (taas) keitti tänään yli ja huutoa sai osakseen kaikki tielle osuvat. Äiti hermostui ja uhkasi: "Vielä jos kerran huudat rumasti jollekin, jää huomiset karkkipäivän karkit saamatta." Muisti sen vähän aikaa, (puoli minuuttia ehkä, kolme rappusta ylöspäin) ja sitten tuli taas jotain huutoa. "Selvä, et syö huomenna yhtään karkkia."

En tiedä miten ilta meni, tässä vaiheessa piti lähteä ja kun palasin, olivat kaikki jo sängyissä, hereillä vielä. Epätoivoinen pyyntö: "Äiti, enkö mä oikeasti saa yhtään karkkia huomenna?". Juteltiin. Kerroin taivaan Isän suunnitelmasta: Hän antaa käskyjä ja kieltoja. Koska me jokainen kuitenkin tehdään virheitä, Hän antoi Kristuksen sovittaa syntimme. Virheistämme ja synneistämme huolimatta voimme päästä taivaan Isän luo, kun hyväksymme sovituksen ja teemme parannuksen synneistämme. Niinpä tyttö pyysi anteeksi niiltä keille oli huutanut, pyysi anteeksi Jumalalta, että oli tehnyt väärin ja lupasi ruveta nukkumaan nätisti. Saa huomenna karkkinsa.

Miksi mun pitäisi olla armottomampi kuin Jumala? Jumalan asioissa kun on kaiken lisäksi kyse suuremmista asioista. Jos hänelle kelpaa katumus ja parannus, saa luvan kelvata minullekin.

Nykyajan nuoret

Aina silloin tällöin törmää voivotteluihin nykyajan nuorista. Kun ei ne sitä ja tätä ja aina ne sitä ja tätä. Ja kyllä vaan ennen...

Niin, nykyäänhän yhä useampi nuori ilman mitään uskonnollista taustaa on totaalikieltäytyjä alkoholin, tupakan ja huumeiden suhteen. Nykyään aika moni nuori huolehtii siitä millaisen maailman jättää jälkeensä ja kierrättää, välttää tuhlaamista ja valmistaa itse mahdollisimman paljon esimerkiksi vaatteistaan. Nykyään moni nuori suhtautuu opiskeluun vakavasti ja kunnianhimoisesti, suorittaa lukion kahdessa vuodessa ja valmistuu maisteriksi hyvissä ajoin ennen aikarajoja. Aika moni nuori syö luomua tai on kasvisyöjä, eettisistä ja terveydellisistä syistä. Moni nuori on löytänyt vapaaehtoisjärjestöt ja yrittää rakentaa parempaa yhteiskuntaa. Moni nuori vastaa kohteliaasti kun puhutaan kohteliaasti, avaa ovia ja tarjoaa vanhuksille istummapaikkaa julkisissa liikennevälineissä.

Aika kamalia nuoria.

Usein ulkonäkö hämää, sen perusteella pinnalliseksi ja toivottomaksi tapaukseksi luokiteltu saattaa yllättää. Jos vain on mieli avoinna. Toki on monia, joilla on oikeita, isoja ongelmia. Heitä ei kuitenkaan voivottelu ja paheksunta auta. Parempi siis kehua ja kannustaa.

Olisipa rikas

Tuli katsottua televisiosta ohjelmaa salainen miljonääri. Siinä rikkaat englantilaiset menee tiettyyn kaupunkiin, tutustuu vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan ja lopuksi lahjoittaa isoja summia rahaa järjestöille, jotta he voivat jatkaa ja kehittää toimintaansa.

Varmasti hyvä kokemus näille miljonääreille ja varmasti suuri apu näille järjestöjen vetäjille. Ohjelman suurin anti on kuitenkin sen näkeminen, että maailmassa on ihmisiä, jotka pyyteettömästi käyttävät elämäänsä muiden ihmisten auttamiseksi. Usein vuosikausia, itsestään uhraten.

Olisipa minustakin siihen. Näkisi tarpeen, tarttuisi toimeen ja saisi aikaan jotain hyvää jonkun toisen ihmisen elämässä. Täytyy tyytyä vain pieniin tekoihin. Joskus nekin ovat turhan vaikeita.

Tasapuolisesti maailman uskontoja

Suurin osa teistä äänestäjistä oli sitä mieltä, että koulussa pitäisi tunnustuksellisen uskonnon sijaan opettaa tasapuolisesti kaikkia maailman uskontoja.

Koulun tehtävänä on opettaa asioita niin, että on tietoa mahdollisimman monesta mahdollisimman syvällä tasolla: Matematiikassa ei keskitytä vain geometriaan, äidinkielessä käydään kieliopin lisäksi läpi kirjallisuutta ja kirjoittamisen jaloa taitoa, historiassa pitäisi yrittää opettaa syy- ja seuraussuhteita eikä vain vuosilukuja jne. Uskonnossa sen sijaan vielä keskitytään yhteen osa-alueeseen. Toki etiikka on osana uskonnonopetusta kuten usein osana muutakin opetusta.

Tunnustuksellinen uskonnon opetus kuuluu kodeille ja kirkoille. Koulun tehtävänä olisi auttaa oppilaita ymmärtämään erilaisista uskonnollisista tauostoista tulevia ihmisiä. Sen voisi saada aikaa opettamalla tasapuolisesti kaikkia, ainakin suurimpia maailman uskontoja, keskustellen, leimaamatta. Ehkä se edistäisi myös kasvua suvaitsevaisuuteen. Jos oppii miten muslimi kokee uskontonsa ja mitä se todellisuudessa pitää sisällään, samoin kuin Jehovan Todistaja, katolinen, hindu tai juutalainen, ehkä epätietoisuudesta ja tuntemattoman pelosta johtuva tuomitseminen vähenisi.

Tunnustuksellisuudesta huolimatta, meidän perheen lapset osallistuu ev.lut uskonnon tunneille. Ainakin oppivat mihin suuri osa omasta kansasta uskoo, ja miksi moni asia on Suomessa niin kuin on.

Klik

Jokainen on varmaan joskus kokenut olevansa joukkoon kuulumaton. Koulussa, töissä, puistossa, kirkossa, marttakerhossa, jumpparyhmässä, vanhempaintoimikunnassa, missä tahansa... Erinäisissä yhteyksissä kuulee usein puhuttavan klikeistä, joita ihmisten kesken on syntynyt ja joihin ei muita oteta mukaan. Ulkopuolelle jäänyt usein kuvittelee, että on joku syy, miksi juuri häntä ei hyväksytä joukkoon.

Toki näitä todellisia klikkejä onkin, sellaisia, joissa ihan tarkoituksellisesti pidetään muut ulkopuolella. On ollut mielenkiintoista huomata, että usein ne klikit ovat kuitenkin vain omassa päässämme. On luonnollista, että ihmiset, jotka asuvat lähekkäin, ovat kiinnostuneita samoista asioista tai joilla on samanikäisiä lapsia, ovat tavallista enemmän tekemisissä toistensa kanssa. Harvoin se kuitenkaan tarkoittaa, että muut eivät siihen joukkoon mahdu.

Eräs äiti valitti, kuinka puistossa oli pahoja klikkejä, kukaan ei moikkaillut, kukaan ei jutellut, kaikki katsoivat nenää pitkin. Kävin säännöllisesti samassa puistossa enkä huomannut moista. Huomasin kyllä, että tämä ystäväni ei moikannut ketään, ei aloittanut juttelua kenenkään kanssa eikä osoittanut hymyllä tai muilla eleillä haluavansa olla missään tekemisissä toisten kanssa.

Joskus auttaa, kun ottaa itse sen ensimmäisen askeleen.

Jonain päivänä

Nyt näkyy jo monta pihaa lumettomana tai ainakin lähes lumettomana, kukkiakin jo kukkimassa. Tällaisena aurinkoisena päivänä näyttää todella piristävältä ja ihanalta. Sitten tulee omalle pihalle, joka on varjoinen ja vielä ihan lumessa, vähän Tuijan latvat pilkistelee lumikasan alta. Sitä melkein masentuu.

Varsinkin naiset usein vertaa itseään toisiin. Tuolla on onnelliselta vaikuttava perhe, varallisuutta, kaunis koti, tavattomasti lahjoja ja kykyjä, kauniit lapset ja itsekin on aina huoliteltu ja kaunis. Tai loistava ammatti, mielenkiintoisia harrastuksia ... Joskus tuntuu siltä, että "kaikilla muilla" on kaikki ainakin lähes täydellistä. Ja itsellä se varjoinen piha vielä puolenmetrin lumipeitteellä.

Silloin on hyvä yrittää muistaa, että kyllä se kevät vielä omallekin pihalle saapuu. Joskus asiat vaan vievät enemmän aikaa. Ja jos ei omin voimin pysty sitä kevättä pihallaan näkemään, voi aina jutella Jumalalle ja kysyä "Millaisena Sinä näet minut?". Varmasti Hänen silmissään kuva meistä ja elämästämme on paljon myönteisempi kuin omissa silmissämme tällaisina vertailun hetkinä.

Rehellisyys maan perii

On se vaan niin helppoa olla rehellinen. Siis niissä isoissa asioissa. Maksaa verot, antaa väärin annetut vaihtorahat takaisin, olla keksimättä valheita ihmisistä, olla varastamatta jne.

Mutta on se vaan välillä niin vaikeaa. "Äiti, mä haistan suklaata, mitä sulla on suussa?" nielaus "Vaan jotain syötävää..." "Äiti, se haisee suklaalta, onko sulla suklaata suussa?" "Ei ole, mä vaan söin..." No niin ei ole, kun se tuli jo tuossa aiemmin nielaistua...

Sitä haluaa opettaa lapsilleen rehellisyyttä ja kristittynä erityisesti tuntuu että paitsi että haluaa olla rehellinen, myös pitäisi olla rehellinen. Joskus se(kin) on vaan hiukka hankalaa. On vielä aika helppo olla suoraan valehtelematta, mutta tällaisesta totuuden kertomatta jättämisestä usein yllättää itsensä.

Joskus taipuu ja sanoo: "Joo, otin suklaata, tekin saatte sitten välipalalla."

Aivojumppaa

Ilahduin, tänään tuli postiluukusta Scientific American Mind (lehti). Nyt se(kin) on tieteellisesti todistettu: miehet pystyvät hillitsemään syömisviettiään, naiset eivät. Ryhmä paastoavia miehiä ja naisia asetettiin lempiruokansa tuoksulle ja näköhavainnolle alttiiksi. Osaa miehiä ja osaa naisia käskettiin yrittää olla huomioimatta haluaan syödä. Tietoinen yritys jättää huomiotta sai miehillä aikaan muutoksia aivoissa ja heidän halunsa syödä pieneni. Naisilla ei ollut eroa yritti olla haluamatta syödä tai ei. Sen lisäksi naisten aivoissa näkyi se, että heidän halunsa syödä lempiruokaansa oli ylipäänsä suurempi kuin miesten.

Emme me naiset siis olekaan heikkoja itsehillinnässämme vaan aivot eivät tottele itsehillintäyrityksistä huolimatta... No, vastuu on silti meidän. Jos ei voi hillitä itseään suklaansyönnissä, sitten vaan pitää juosta pidempiä matkoja. Tai juosta. Tai kävellä. Tai ainakin nousta tästä sohvalta.

En voi olla oma itseni

"Äiti, mä en voi olla oma itseni, jos mä en saa määrätä, että mulla on uimapuku päällä!" Kohta 4 v. alkoi murisemaan, kun puolenpäivän jälkeen käskin riisua uimapuvun pois ja pukea vaatteet päälle. Aamulla oli leikitty retkeilyä uimarannalle ja hän oli halunnut edelleen olla uimapuvussa.

Samanlaista perustelua olen kuullut moneen muuhunkin asiaan: En voi toteuttaa itseäni tarpeeksi, jos minulla on lapsia. En voi olla oma itseni , jos kuulun johonkin uskontoon, joka asettaa minkäänlaisia rajoituksia tai antaa minkäänlaisia ohjeita. En voi olla oma itseni tässä parisuhteessa, jos en saa ihan vapaasti tehdä ihan mitä huvittaa ihan milloin huvittaa. Lapset eivät voi olla oma itsensä, aito persoonallisuutensa, jos heiltä vaaditaan missään tilanteessa tietynlaista käyttäytymistä.

Tilanteesta riippuen ihmisen elämän yksi vaativa tehtävä on löytää tasapaino kaiken tämän välillä. Kuinka olla täysin oma itsensä ottamalla kuitenkin muut ihmiset ja olosuhteet huomioon? Aika moni voi toteuttaa riittävästi itseään perhe-elämän ohessa. Aika moni pystyy olemaan oma itsensä mielipiteineen ja tekoineen uskonnolliseen järjestöön kuuluvana. Aika moni on onnellisesti parisuhteessa toteuttaen itseään ja tehden itselle tärkeitä asioita sekä antaen puolison myös tehdä näin ja silti sovittaa se kaikki siihen yhteiseen elämään. Ja aika moni lapsi on ihan oma persoonansa , vaikka käyttäytyvätkin hyvin yhteiskunnallisten normien mukaan.

Omana itsenä oleminen ei tarkoita sitä, että kaiken täytyy tapahtua aina juuri niin kuin minä haluan. Se on ihan vain itsekeskeisyyttä.

Vastuu perheestä

Viikonloppuna meillä oli yleiskonferenssi. Se tarkoittaa maailmanlaajuista konferenssia, johon osallistutaan joko paikanpäällä Salt Lake Cityssä, eri puolilla maailmaa seurakuntakeskuksissa satelliitin välityksellä tai kotona tai muualla internetin kautta. Konferenssin aikana on 5 kahden tunnin kokousta. Käytännössä täällä Suomessa kuunnellaan/ katsellaan neljä, viimeisin tulee yöaikaan. Tältä sivulta voi kuunnella kokouksen puheita, kielen voi valita itse: http://www.lds.org/conference/languages/0,6353,310-1,00.html

Konferenssin kussakin kokouksessa kuorojen musiikkiesitysten lisäksi kuullaan n. 6 puhetta. Puhujina on mm. profeetta (Thomas S. Monson tällä hetkellä), apostoleita, naisten, lasten ja nuorten järjestöjen johtajia ja muita johtajia. He saavat itse valita puheidensa aiheet ja tekevät sen rukoillen ja etsien innoitusta mitä Herra haluaa heidän puhuvan juuri nyt kirkon jäsenille ympäri maailmaa.

Joskus kokouksissa tuntuu olevan selkeä teema. Luonnollisesti pääsiäisen aikaan puhutaan jonkin verran pääsiäiseen liittyvistä asioista. Tällä kertaa tuntui, että puhuttiin enemmän perheestä ja erityisesti vanhempien roolista lastensa opettajina ja kasvattajina. Ei mitään uutta. Paljon samaa, mistä keskustellaan usein mielipidepalstoillakin: vanhempien velvollisuus on kasvattaa lapsiaan, ei minkään muun instituution. Vanhemmat ovat siitä vastuussa. Useinhan puhutaan täällä Suomessakin kuinka kasvatusvastuuta yritetään siirtää enemmän esimerkiksi kouluille.

Puheissa puhuttiin myös esimerkin periaatteesta: lapsi yleensä seuraa vanhempiensa esimerkkiä, ennemmin kuin niitä sanallisia opetuksia ja kehotuksia. Varsinkin jos opetukset ja teot ovat ristiriidassa. Ei mitään uutta.

Mutta asioista on syytä puhua niin kauan kun niissä on parantamisen varaa. Meillä ainakin on :-)

Miksei kiirastorstai?

Miksi kiirastorstai ei ole vapaapäivä, pyhäpäivä? Jeesuksen kuolemaa juhlitaan pyhäpäivänä ja Hänen ylösnousemustaan juhlitaan pyhäpäivänä, mutta miksi ei sitä sovituksen toista osaa, sitä osaa, joka koskee arkeamme enemmän?

Kiirastorstainahan Jeesus rukoili Getsemanen puutarhassa, yksin, kantaen päällään kaikkien maan päällä eläneiden ja elämään tulevien ihmisten syntien tuskan. Tuska oli niin suuri, että Hän toivoi, ettei Hänen tarvitsisi sitä kärsiä, mutta Hän sanoi "Isä sinun tahtosi" - Hän oli valmis tuskastaan huolimatta käymään läpi sen ihmeellisen teon, jonka ansioista meidän ei tarvitse kärsiä syntiemme vuoksi iankaikkisuuksissa, jos hyväksymme Hänen uhrinsa ja osoitamme hyväksymisemme ja kiitollisuutemme elämällä parhaamme mukaan. Tuon teon ansiosta voimme mennä elämässä eteenpäin jäämättä junnaamaan niihin kohtiin, joissa olemme tehneet huonoja valintoja.

Ansaitsi kyllä olla pyhäpäivä tämäkin. Eikä yksi lomapäivä lisää haittaa myöskään.

Hyvää pääsiäistä kaikille.

Ihmeitä enemmän kuin huomaamme

Kuuntelin taas radiota autossa. Siellä joku puhui oman elämänsä ihmeestä, kuinka oli huumekoukusta päässyt irti ja löytänyt uskon. Nämä ihmeet, pienet ja suuret, kun ihminen saa totaalisesti muutettua elämänsä parempaan, on varmasti niitä kallisarvoisimpia.

Mutta kyllä niitä muunkinlaisia ihmeitä tapahtuu. Joku voi selittää ne sattumalla, tieteellä, taidolla, monella eri asialla. Mutta joskus asioita ei voi selittää.

Muistui kuunnellessa yksi omista ihmeistä. Seurusteluaikana olin jonkinlaisen sähköpostiviestin lähettänyt miehelleni, johon palavasti halusin saada vastauksen, mahdollisimman pian, ettei tarvitse kärvistellä pitkään itseä kiduttaen, miettien, että mitähän se nyt oikein siitä ajatteli. Olin kotiin kävelemässä bussipysäkiltä, kun rukoilin ja sanoin taivaan Isälle, että olisin todella kiitollinen, jos kotiin päästyäni mua odottaisi sähköpostiviesti. Menin kotiin, avasin sähköpostin ja viestihän siellä oli. Hienoa, vastaus rukoukseen, sattuuma sanoisi joku, en sitä sen kummemmin enää ajatellut. Kunnes muutaman päivän kuluttua tuli puheeksi veljeni kanssa se, että olin sinä päivänä siihen aikaan ollut sähköpostiani lukemassa. Miten lie puheeksi tullut. Veljeni, joka työskenteli firmassa, jossa sähköpostini oli, vakuutti minun olevan väärässä, sekoittanut päivät tai jotain. Sanoi, että oli mahdotonta, että olisin sinä päivänä lukenut postejani, ja varsinkaan sinä aikana. Firman kaikki työntekijät olivat juuri silloin tekemässä jotain koko systeemille ja kaikki siihen liittyvät toiminnot olivat kiinni, kukaan ei voinut päästä lukemaan sähköpostejaan. Mulle se oli ihme.

Ihmeitä tapahtuu. Joskus me vain luullaan niiden olevan ihan tavallisia arkisia tapahtumia, joissa ei ole mitään ihmeellistä.

Taivaallista musiikkia

Kuuntelin autossa radio deitä tänään. Suomessa tehdään paljonkin "hengellistä poppia", en tiedä mikä virallinen termi on. Meidän kirkossa moni erityisesti amerikkalainen tekee "hengellistä poppia". Miksi on niin vaikeaa tehdä oikeasti hyvänkuuloista hengellistä musiikkia?

On aika hymneille ja klassisille teoksille, taiteellisemmalle musiikille ja musikaalisille teoksille, joita kaikkia löytyy hengellisen sanoman sävyttäminä ja hyvinkin monentyyppisinä. Niistä on helppo löytää sellaisia, jotka itseä säväyttää, sellaisia, joista saa elämyksiä.

Kevyemmästä hengellisestä musiikista sellaisia kappaleita on vaikeampi löytää. Niitä on kiva kuunnella, kun ei tarvitse hätkähtää kiroilua tai karkeaa kielenkäyttöä kesken hyvän biitin. Mutta ikävä kyllä ne tuppaa olemaan sitä yhtä ja samaa. Tai ehkä olen vain liian laiska etsimään erilaista.

Onneksi löytyy paljon muuta hyvää musiikkia, jota ei ole pilattu huonoilla sanoituksilla. Olisi vain kiva useammin kuunnella loistavia ajatuksia loistavalla musiikilla säestettynä. Nyt tulee useimmin tyydyttyä vain loistavaan musiikkiin. Stephan Micus esimerkiksi antaa elämyksiä.

Onko äiti susi toiselle äidille?

Ennen ensimmäistä lasta en ollut kiinnittänyt mitään huomiota äitien suhteisiin. Ajattelin vain, että minusta tulee äiti, ajattelin minun ja lapsen ja isän suhdetta. Kun kärräilin esikoista rattaissa vauva-aikana ja aloin käydä avoimessa päiväkodissa ja puistoissa taaperoaikana, huomasin, että äitiys on yhdistävä ja erottava tekijä.

Äitejä yhdistää se, että kaksi tai useampi haluaa ehtiä siihen samaan bussiin rattaineen. Äitejä erottaa se, että toinen yrittää väkisin ehtiä bussin ovesta sisään ensin, vaikka toinen on odottanut bussipysäkillä kauemmin. Äitejä yhdistää se, että kaikki yrittävät hoitaa lastaan parhaansa mukaan. Äitejä erottaa se, että vain vuoden ikäiseksi imettävä tai vain ainakin puoleen vuoteen asti täysimettävä äiti on hyvä äiti oikeasti. Tai se kestovaippoja käyttävä kantoliinaileva äiti on oikeasti hörhö, joka ei ajattele lastaan vaan oman ideologiansa toteutusta.

Olin työskennellyt naisvaltaisella alalla ja nähnyt kuinka ilkeitä naiset voivat olla toisilleen. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, kuinka ilkeitä äidit saattoivat olla toisilleen. Hämmennyin.

Onneksi äitiys on myös tekijä, joka yhdistää ihmisiä yli ikärajojen, yli koulutustaustojen, yli sosiaalisen tai terveydellisen tilanteen, yli mantereiden...

On sitten kyse äitiydestä, isyydestä tai uskosta, meistä on kiinni onko se yhdistävä tekijä vai erottava. Toivottavasti yhdistävä

Missä joukossa seisoisin?

Palmusunnuntaita vietetään sen muistoksi, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja Häneen uskovat, tienvarrelle kerääntyneet ihmiset heiluttivat palmun oksia kunnianosoituksena.

Vaikka koenkin olevani vahva uskossani, sitä miettii välillä, että jos olisin ollut tuossa (tai monessa muussa vastaavassa) tapahtumassa mukana, missä joukossa olisin seisonut? Olisinko ollut eturivissä oksieni kanssa ylistystä huutamassa? Olisiko ollut ihmisjoukon takana ihmettelemässä mistä on kyse? Olisinko ollut jossain keskivaiheilla hiljaa ylistyksessä osallisena? Sitä ei tietenkään voi tietää.

Mutta on hyvä miettiä välillä omaa tilaansa tällä hetkellä. Näytänkö uskoni Kristukseen avoimesti? Piilottelenko jonkun selän takana, kun tulee puhe uskonnosta? Yritänkö vain elää omaa elämääni mahdollisimman hyvin pyrkimättä tuomaan esiin miksi niin teen?

Toivon, että ihmiset ympärilläni eivät tiedä ainoastaan, että olen mormoni.Toivon heidän tietävän, että uskon Kristukseen. Toivon, että he näkevät minun tekevän jotain hyvää siksi, että uskon Kristukseen.

Toivon, että he näkisivät minut seisomassa palmun oksat kädessäni.

Kiitos Elegia ja Itkupilli

heidän sivuiltaan löytyi enemmän mun näköinen blogimalli. Varmaan vaihtuu taas jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä tämän koen omakseni niistä, mitä kerkesin katsella.

Ihana pääsiäinen

On ollut kiva valmistella pääsiäistä. Ohra kasvaa, narsissit ruukussa avaavat nuppujaan, pajunkissaoksat on polvia myöten lumessa kahlaten haettu ja pääsiäismunia hankittu.

Pääsiäinen on itselle aika ristiriitaisia ajatuksia herättävä aika. Tykkään kovasti yllämainituista pääsiäisen "oheistuotteista". Sitä kuitenkin haluaisi, että pääsiäisenä itse pääsiäisen sanoma tulisi myös esille. Jouluna on jotenkin helpompaa yhdistää joulun todellinen sanoma ja merkitys ja joulupukki lahjoineen. Pääsiäisen sanoma on niin erilainen. Pääsiäisen sanoma on koko evankeliumin ja uskon ydin. Jeesuksen kärsimys Getseman puutarhassa jokaisen maailmaan syntyneen ja syntyvän ihmisen syntien puolesta, Hänen kuolemansa ristillä, henkensä vapaaehtoinen luovuttaminen kuoleman käsiin ja Hänen ylösnousemuksensa ja paluunsa takaisin Taivaallisen Isän luo näyttäen meille kaikille tien, jota kulkea, on kaiken ydin. Ilman niitä ei ole meidän uskoamme.

Koska asia on niin olennainen ja tärkeä, siihen haluaisi keskittyä paremmin. Mutta... koska siinä on evankeliumin ydin, siitä tulee keskusteltua niin usein. Käsitellään kirkossa tai kotona lähes mitä tahansa uskoon liittyvää asiaa, aina nämä asiat tulee esiin. Aina niistä puhutaan. Kuva Mariasta, joka tapaa ylösnousseen Jeesuksen, on tyttöjen huoneen seinällä. Sen näkee joka päivä.

Ehkä jonain päivänä löydän tasapainon pääsiäismunien ja pääsiäisen todellisen sanoman välillä. Mutta mielummin pääsiäisen sanoma on läsnä jokapäiväisessä elämässä, kuin että sitä ajattelisi suuremmin ja ainoastaan siihen keskittyen kerran vuodessa.

Kaikenlaisia muutoksia...

...yritetään taas saada aikaan isyyslomiin ja vanhempainvapaisiin, jotta isät viettäisivät enemmän aikaa vauvojensa kanssa, saisivat luotua syvemmän suhteen ja jotta ylipäänsä "vauvan hoitaminen" jakautuisi tasaisemmin naisten ja miesten kesken.

Onhan se muutama viikko lisää siellä alussa varmaan ihan kiva juttu, mutta ei kai se nyt isän ja lapsen suhteeseen paljoa vaikuta. Mitäpä jos muutettaisiin yhteiskuntaa niin, että kaikki passitettaisiin töistä kotiin viimeistään klo 5. Niin että kaikki saisivat töistään riittävästi palkkaa, että ei tarvitse rahan takia tehdä ylitöitä tai toista työtä. Mitä jos jokaisella isällä olisi oikeasti mahdollisuus viettää aikaa lastensa kanssa joka päivä useamman tunnin ajan?

Jokaisen valinnoista riippuu käytettäisiinkö mahdollisuudet perheen hyväksi vai muihin asioihin. Vaikka pääsisi lähtemään töistä kello 4, mutta käy ensin salilla, sen jälkeen saunassa ja hieronnassa ja kotiin gigantin kautta, niin johan kello on niin paljon, ettei sitä yhteistä aikaa jää.

Keinot hyvien suhteiden luomiseen lapsiin löytyy kyllä jo nyt, jos niitä haluaa. Niin miehille kuin naisille. Joskus se vain tarkoittaa omien halujen ja toiveiden uhraamista tai ainakin siirtämistä.

Rakkaus ja laki

Äitinä yrittää opettaa lapsilleen tiettyjä asioita, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Samalla sitä yrittää saada lapsen tajuamaan, että vaikka lapsi ei tee sitä, mitä pitäisi tai tekee sitä, mitä ei saisi, äiti rakastaa silti. Vaikka tekisi kuinka kamalaa tahansa. Äidin rakkaus ei lopu ikinä. Toki siihen sekoittuu surua, murhetta ja tuskaa, jos lapsi tekee asioita, jotka ovat huonoja tai väärin. Pienempää surua pienemmistä asioista ja suurempaa surua suuremmista asioista. Mutta rakkaus ei koskaan häviä. Eikä lasta rakasta vähemmän kuin toista lasta sen takia, että toinen tottelee paremmin kuin toinen. Useinhan tuppaa menemään niin päin, että siihen hankalaan lapseen syntyy vielä kiinteämpi suhde.

Jumala rakastaa jokaista luotuaan ihan yhtä paljon. Riippumatta siitä, mitä kukin meistä tekee. Toki toinen ihminen tuottaa Jumalalle iloa enemmän kuin toinen ja toinen surua enemmän kuin toinen, mutta Hän rakastaa ihan yhtä paljon jokaista.

Hän on kuitenkin antanut käskyjä ja kieltoja. Vastauksena aiempaan kommenttiin, Jumalan silmissä homoseksuaalisuus ei ole Hänen suunnitelmansa mukaista. Hänen luonaan henkinä asuessamme olimme kaikki joko miehiä tai naisia ja tarkoitus on, että miehinä ja naisina muodostamme perheitä, joissa on mies ja nainen ja lapsia. Joillain on haasteena kiinnostus samaa sukupuolta kohtaan. Joillain on haasteena kehityksellisiä ongelmia. Joillain on haasteena se, ettei löydä puolisoa tässä elämässä. Joillain on haasteena se, että ei saa lapsia halustaan huolimatta. Joillain on haasteena huono parisuhde, joka vain tuhoaa yksilöä. Haasteita on monenlaisia ja ne johtuvat monenlaisista syistä. Toisilla haasteet saa aikaan biologia, toisilla olosuhteet, toisilla toisten ihmisten teot. Jokaisella on kuitenkin haasteita. Jokaisella on myös mahdollisuus voittaa tai elää haasteidensa kanssa niin, että kaikki, mikä Jumalalla on meille tarjottavaa on mahdollisuus iankaikkisuudessa saavuttaa. Vaikka tässä elämässä haasteet estävät kokemasta monia asioita, iankaikkisuudessa jokainen parhaansa mukaan elänyt tulee saamaan samat siunaukset. Jos on siis valinnoillaan osoittanut niitä haluavansa.

Jumalaa rakastaa jokaista ihmistä. Ei Hänen silti tarvitse hyväksyä kaikkia tekojamme.

Jumalan arkipäiväinen apu

Mulla on ajokortti usein hukassa. En jaksa kantaa aina koko lompakkoa mukana vaan otan pelkän ajokortin lähtiessäni autolla liikenteeseen ja kortti saattaa jäädä sinne minne sen lähtiessä laitan. Joskus jopa vasta viikon kuluttua sitä alan kaipaamaan, ja vaikka kuinka käyn kaikki mahdolliset ja luonnolliset paikat läpi, en sitä löydä. Lapset ovat jo hyvin oppineet, että kun pihisen ja puhisen korttia - tai jotain muuta yhtä lailla kadonnutta esinettä - etsiessäni ja alan turhautua, he huikkaavat omista puuhistaan: "Äiti oletko sä jo kysynyt taivaan Isältä missä se on?".

Se vaan toimii niin hyvin, Jumalan käyttäminen apuna kadonneitten esineitten löytämisessä. Kun tosiaan on itse kaikki mahdolliset paikat etsinyt ja vielä ne mahdottomatkin, mulla on tapana pitää rukous ja kertoa, että kaikkeni olen tehnyt löytääkseni sen, nyt tarvitaan apua, kerro missä se on. Ihanaa on, että aina se toimii. Joka ikinen kerta hetken päästä tulee mieleen ajatus, katso sieltä ja sieltähän se löytyy. Näin on ollut jo lapsesta saakka ja näköjään omatkin lapset ovat sen jo oppineet, vaikka minä se niitä tavaroita vielä kadottelenkin.

Jos Jumala on valmis vastaamaan niinkin pieneen, arkipäiväiseen ja vähäpätöiseen asiaan kuin kadonneen tavaran löytyminen, niin entäpä sitten ne suuret asiat? Ihan yhtä lailla on varmasti valmis vastaamaan ja auttamaan. Vastaukset eivät vaan välttämättä ole yhtä yksinkertaisia, yhtä helppoja toteuttaa tai yhtä mielekkäitä. Mutta ihan varmasti vastaukset tulevat.

Jos vain kysymme, uskomme ja odotamme kärsivällisesti.

Mä en halua ikinä naimisiin!

Autossa tänään kohta neljävuotias alkoi itkemään: "Mä en halua ikinä mennä naimisiin." Muutamassa sekunnissa ehti käydä mielessä monta asiaa, jossa itse on mennyt vanhempana metsään, monta asiaa, jota parisuhteessa olisi voinut hoitaa paremmin. Iski jo syyllisyys: "Olemmeko me antaneet lapsillemme niin kamalan kuvan naimisissa olemisesta ja perhe-elämästä, että lapsi ei sitä suurin surminkaan halua, vaan ajatuskin siitä saa itkemään.

No, syy selvisi. Hän ei halua mennä ikinä naimisiin, koska hän haluaa aina asua äidin ja isin kanssa yhdessä. Isosisko sitten diplomaattina ehdotti, että voithan sinä mennä naimisiin ja sitten voitte yhdessä miehen kanssa asua äidin ja isin kanssa samassa talossa.

Näin tänään. Yleensä meillä kyllä suunnitellaan sitä, että "sitten kun mulla on lapsia niin sitten mä tuon ne sulle hoitoon kun sitten sä olet mummi".

Sopii. Perhe on ihana.

Mä olen semmoinen...

Meidän ensi kuussa 4 vuotta täyttävä tyttö kuvaili itseään ruokapöydässä näin: "Mä olen sellainen tyttö, joka ei jaksa kunnon ruokaa, mutta jaksaa kyllä jälkiruokaa." Jotenkin selitys ei mennyt perille: "Jos ei oikeasti jaksa yhtä ruokaa ei kyllä jaksa toistakaan ruokaa, vaikka se olisi kuinka hyvää." Mutta onko se oikeasti näin? Kuinka moni on ollut jo todella täynnä, mutta sitä tarjolla olevaa herkkua on silti pitänyt ottaa, kun se on niin hyvää? Ja kyllä se on vatsaan mahtunut.

Ruuan kanssa se toimii, mutta entä asenteessa? Mä en jaksa tehdä töitä, mutta kyllä mä jaksan pitää hauskaa. Mä en jaksa opiskella, mutta kyllä mä jaksan harrastaa. Kun asuin Englannissa tapasin monia kolmannen tai useamman polven työttömiä. Lapsilta kun kysyi mitä he haluavat tehdä isona, millaisia olla, vastauksena ei ollutkaan tyypilliset poliisit, palomiehet ja balettitanssijat. Moni vastasi "I will be on the dole" - siis halusivat olla sossun asiakkaita, elää tekemättä mitään. Jos se on toive ja tavoite, ei ihme jos ei muuta saavuta. Ja mitä käy jos oikeasti syö vain sitä jälkiruokaa, joka niin hyvin vatsaan mahtuu? Tulee jollain aikavälillä sairaaksi tai ainakin huonokuntoiseksi.

Luonnollisesti en ole sosiaalitukea vastaan. Apua tarvitaan. Onko vaan niin mahdoton ajatus, että avun saajille annettaisiin mahdollisuus tehdä jotain osoittaakseen kiitollisuutensa avusta (jota kuitenkin olisi hyvä tuntea) ja siten säilyttää itsekunnioituksensa? Tästä saat tämän kuukauden summan, kun olet käynyt kerran vanhainkodissa pitämässä vanhuksia kädestä...

Hmm.