Olimme tänään 6-vuotiaan tytön kanssa viettämässä aikaa kahdestaan. Meillä on ollut hieman tavallista hankalampia viimeiset pari viikkoa (taas vaihteeksi), tytön huuto, kitinä ja kiukuttelu saattaa alkaa aamusta jo ennen sängystä nousua eikä juurikaan lopu. Varsinkaan sänkyyn illalla mennessä. Kysäisin sitten, että mikä tuntuu olevan elämässä kivointa ja mikä vaikeinta. Ei äkkiseltään keksinyt mitään, mutta kun juteltiin siitä mikä on kivaa ja mikä on vaikeaa, hän totesi, että kaikkein vaikeinta elämässä on olla joku muu.
Hän tarkoitti sitä, että ihan oikeasti olisi joku muu, ei vain näyttelisi, mutta jäin miettimään asiaa. Aika usein itse kukin ehkä yrittää olla joku muu. Tai tuntuu olevan aika vaikeaa olla rehellisesti vain ja ainostaan minä, sellaisena kuin on. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että tässä tilanteessa oikeasti tunnen näin. Oikeasti ajattelen tästä asiasta noin. Oikeasti haluaisin, että tämä asia olisi näin.
On oikeasti vaikeaa yrittää olla toisenlainen kuin on. Ehkä todellakin kaikista vaikeinta elämässä. Miksiköhän sitä kuitenkin yritetään?
Hän tarkoitti sitä, että ihan oikeasti olisi joku muu, ei vain näyttelisi, mutta jäin miettimään asiaa. Aika usein itse kukin ehkä yrittää olla joku muu. Tai tuntuu olevan aika vaikeaa olla rehellisesti vain ja ainostaan minä, sellaisena kuin on. Joskus on vaikea myöntää itselleen, että tässä tilanteessa oikeasti tunnen näin. Oikeasti ajattelen tästä asiasta noin. Oikeasti haluaisin, että tämä asia olisi näin.
On oikeasti vaikeaa yrittää olla toisenlainen kuin on. Ehkä todellakin kaikista vaikeinta elämässä. Miksiköhän sitä kuitenkin yritetään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti