Meidän ensi kuussa 4 vuotta täyttävä tyttö kuvaili itseään ruokapöydässä näin: "Mä olen sellainen tyttö, joka ei jaksa kunnon ruokaa, mutta jaksaa kyllä jälkiruokaa." Jotenkin selitys ei mennyt perille: "Jos ei oikeasti jaksa yhtä ruokaa ei kyllä jaksa toistakaan ruokaa, vaikka se olisi kuinka hyvää." Mutta onko se oikeasti näin? Kuinka moni on ollut jo todella täynnä, mutta sitä tarjolla olevaa herkkua on silti pitänyt ottaa, kun se on niin hyvää? Ja kyllä se on vatsaan mahtunut.
Ruuan kanssa se toimii, mutta entä asenteessa? Mä en jaksa tehdä töitä, mutta kyllä mä jaksan pitää hauskaa. Mä en jaksa opiskella, mutta kyllä mä jaksan harrastaa. Kun asuin Englannissa tapasin monia kolmannen tai useamman polven työttömiä. Lapsilta kun kysyi mitä he haluavat tehdä isona, millaisia olla, vastauksena ei ollutkaan tyypilliset poliisit, palomiehet ja balettitanssijat. Moni vastasi "I will be on the dole" - siis halusivat olla sossun asiakkaita, elää tekemättä mitään. Jos se on toive ja tavoite, ei ihme jos ei muuta saavuta. Ja mitä käy jos oikeasti syö vain sitä jälkiruokaa, joka niin hyvin vatsaan mahtuu? Tulee jollain aikavälillä sairaaksi tai ainakin huonokuntoiseksi.
Luonnollisesti en ole sosiaalitukea vastaan. Apua tarvitaan. Onko vaan niin mahdoton ajatus, että avun saajille annettaisiin mahdollisuus tehdä jotain osoittaakseen kiitollisuutensa avusta (jota kuitenkin olisi hyvä tuntea) ja siten säilyttää itsekunnioituksensa? Tästä saat tämän kuukauden summan, kun olet käynyt kerran vanhainkodissa pitämässä vanhuksia kädestä...
Hmm.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti