vai mistä, mutta onnistuin jo tässä välissä satuttamaan itseni aika pahasti. Huulilta ei ole samanlaista valitusta ja vaikerrusta kivun edessä karannut kuin taukoamattomien synnytyssupistuksien edessä. Eihän toki tämä kipu ollut mitään siihen verrattuna, mutta sen verran kovaäänistä valitus oli kuitenkin, että lapset (4 kpl) kerääntyivät ympärille ja alkoivat kovasti heti hoitaa äitiä. Esikoinen alkoi jo suunnitella kuinka hän voi tehdä sitä ja tätä helpottaakseen oloani, "niin kuin silloin kun sulla oli se oksennustauti ja ripuli".
Toiset puhuvat ihmisyydestä, toiset jostain muusta, mutta pienen lapsen halu auttaa rakastaan on niin syvää ja kaikkivoipaista, että en voi olla tuntematta sen lähteeksi Jumalaa, Isän rakkauden mallia. Se ei ole opittua, se on perittyä, enkä voi ottaa kunniaa, että periytyisi meiltä epätäydellisiltä vanhemmilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti