Mulla on ajokortti usein hukassa. En jaksa kantaa aina koko lompakkoa mukana vaan otan pelkän ajokortin lähtiessäni autolla liikenteeseen ja kortti saattaa jäädä sinne minne sen lähtiessä laitan. Joskus jopa vasta viikon kuluttua sitä alan kaipaamaan, ja vaikka kuinka käyn kaikki mahdolliset ja luonnolliset paikat läpi, en sitä löydä. Lapset ovat jo hyvin oppineet, että kun pihisen ja puhisen korttia - tai jotain muuta yhtä lailla kadonnutta esinettä - etsiessäni ja alan turhautua, he huikkaavat omista puuhistaan: "Äiti oletko sä jo kysynyt taivaan Isältä missä se on?".
Se vaan toimii niin hyvin, Jumalan käyttäminen apuna kadonneitten esineitten löytämisessä. Kun tosiaan on itse kaikki mahdolliset paikat etsinyt ja vielä ne mahdottomatkin, mulla on tapana pitää rukous ja kertoa, että kaikkeni olen tehnyt löytääkseni sen, nyt tarvitaan apua, kerro missä se on. Ihanaa on, että aina se toimii. Joka ikinen kerta hetken päästä tulee mieleen ajatus, katso sieltä ja sieltähän se löytyy. Näin on ollut jo lapsesta saakka ja näköjään omatkin lapset ovat sen jo oppineet, vaikka minä se niitä tavaroita vielä kadottelenkin.
Jos Jumala on valmis vastaamaan niinkin pieneen, arkipäiväiseen ja vähäpätöiseen asiaan kuin kadonneen tavaran löytyminen, niin entäpä sitten ne suuret asiat? Ihan yhtä lailla on varmasti valmis vastaamaan ja auttamaan. Vastaukset eivät vaan välttämättä ole yhtä yksinkertaisia, yhtä helppoja toteuttaa tai yhtä mielekkäitä. Mutta ihan varmasti vastaukset tulevat.
Jos vain kysymme, uskomme ja odotamme kärsivällisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti