perjantai 14. toukokuuta 2010

Loukkaantua vaiko eikö?

Aina välillä, eli aika usein, naisten keskuudessa erityisesti, tulee puhetta loukkaantumisesta ja loukkaamisesta. Joko parisuhteessa tai muiden ihmisten parissa. Tai oman lapsen loukkaamana.

Yleensä nainen tiedostaa, että ei kannata loukkaantua siitä, että mies ei huomaa uutta meikkiä/kampausta/vaatetta/sisustusta... Mutta saattaa se silti tuntua ikävältä. Yleensä äiti tietää, että lapsen suutuspäissään sanotut sanat eivät tarkoita, että äiti on epäonnistunut tai lapsi ei rakasta äitiään. Mutta saattaa se silti sattua pitkään.

Kerran vanha nainen, jonka kanssa keskustelin kirkostamme, sanoi: "Minua ei voi kukaan loukata. Voin vain valita loukkaantua. " Näinhän se on. Ihminen voi loukkaantua turhasta omien ajatustensa takia. Ihminen voi estää itseään loukkaantumasta, vaikka syytä olisikin. Jopa kun joku tarkoituksella loukkaa. Mutta vaikka ihmisellä periaatteessa on valta, se ei ole useinkaan helppoa. Ja vaikka jokainen voi olla loukkaantumatta, ei se poista vastuuta meiltä olla tietoisesti loukkaamatta toisia.

Olkaamme siis kilttejä toisillemme :-)

4 kommenttia:

Puolikas kirjoitti...

Tätäkin aihetta tulee pohdittua paljon. Joskus tuntuu, että loukkaantuminen on sittenkin hyvin itsekästä - tapa sanoa: "Minun tunteeni ovat tärkeämpiä kuin sinun!"

Olen huomannut, että viime aikoina minua on ollut vaikeampi loukata, kuin ennen. Mistä tämä johtuisi? Todennäköisesti itsetuntoni on parantunut. Ehkä ne kaikki loputtomat loukkaantumiset olivatkin pelkoa siitä, että toiset ovat oikeassa? Että heidän ikävät sanansa ovat totta? Kun tietää, etteivät ne ole, loukkaantuminen tuntuu turhalta.

Varsinkin, kun työskentelee loukattujen ja huonovointisten lasten kanssa, huomaa usein, että heidän loukkauksensa eivät olekaan henkilökohtaisia. He purkavat pahaa oloaan ihmiseen, jonka he toivovat kestävän sen. Loukkauksien kestäminen on siis aikamoista vahvuutta, ja aikamoinen palvelus toiselle ihmiselle.

Silti, tahalleen loukkaaminen on väärin. Missä raja kulkee? Kuinka paljon pitää olla valmis kestämään?

Anonyymi kirjoitti...

Minä en usko tuohon että voi itse valita olla loukkaantumatta. Eikö meillä ole myös oikeus loukkaantua? Se mitä me sitten teemme asialle, sen me voimme valita, mutta tunteisiin, varsinkin spontaaneihin ei voi vaikuttaa. Hieno ja ylväs ajatushan tuo on, mutta ei toimi tosielämässä... Valitettavasti me olemme ihmisiä... : D

mormoniäiti kirjoitti...

Tässäkin huomaa kuinka sanojen kanssa on aina mietittävä kuinka toinen sanat ymmärtää. Toisen sanat ja teot voi satuttaa, ja se pohjautuu tunteisiin, eikä siihen voikaan vaikuttaa. Itse olen ymmärtänyt loukkaantumisen enemmän tekona. Jos toimintani muuttuu satuttaneiden sanojen johdosta, olen loukkaantunut, ja siihen voin vaikuttaa - eli jos toinen äiti puistossa kommentoi lapseni käytöstä ikävästi ja se tuntuu minusta pahalta, en ole vielä loukkaantunut. Loukkaantumiseni ilmenee siinä, että jatkossa puhun pahaa tästä henkilöstä, etsin tapoja olla ilkeä hänen lapselleen, välttelen niitä aikoja puistossa, jolloin hän on siellä, etten vain joutuisi tapaamaan...

Tai aiemmassa kommentissa, jos lapsi, jolla on paha olla, sanoo pahasti, se toki sattuu, varsinkin jos osuu arkaan kohtaan, mutta jos suhteeni häneen jatkuu entisellään en ole loukkaantunut. Jos alan suhtautua häneen aiempaa negatiivisemmin ja kohdella huonommin kuin muita lapsia, olen loukkaantunut.

Puolikas kirjoitti...

Niin, loukkaantuminen tekona kai ilmenee usein juuri noin, että alkaa kohdella huonommin, ikään kuin kostaa, koska tuntee itsensä hetkelliseksi "hävinneeksi" ja yrittää jälleen päästä pinnalle, säilyttääkseen "ylpeytensä". Tästäkin saisi uuden aiheen - mitä ylpeys on? Joskus tuntuu, että juuri se ylpeys on se, jota loukataan.

Mutta kuka sen on määritellyt, mitä meidän pitää olla toisiimme verrattuna? Miksi meidän "ylpeyttämme" ei saa loukata? Mikä meissä hajoaa?