Uuden vuoden lupauksia

En niitä perinteisesti ole antanut, mutta kyllähän sitä on aina vuoden vaihtuessa mielessä asioita, joita haluaisi seuraavana vuonna savuttaa tai parantaa. Ja yleensä niitä samoja asioita, ikävä kyllä.

Ensi vuonna siis haluan
laihtua
kirjoittaa
lähes aina hymyillä lapsille ja olla hyväntuulinen
opiskella
urheilla
askarrella kortteja urakalla
vahvistaa jokaisen lapsen itseluottamusta
pitää kodin paremmin järjestyksessä
käydä läpi kaapit ja heittää turhat pois - siis ne kaapit, joita ei ole käyty läpi vuoteen tai pariin
huolehtia vanhenevasta ihosta edes jotenkin
nauttia elämästä
uskaltaa enemmän
tehdä matkan
olla luomumpi
...

lista on loputon, aina on kaikenlaista mitä haluaa. Katsotaan mitä saadaan aikaan.

Suomen tulevaisuus on hyvissä käsissä

No, ainakin sellainen tunne tuli tänään esikoisen koulun joulujuhlissa. Kyynelehdin läpi koko ohjelman, tosin ehkä eri syistä kuin osa vanhemmista.

Koulu on ihan tavallinen suomalainen peruskoulu. Suuri sellainen alakouluksi, lähes (tai jopa yli 500 oppilasta. En tiedä onko koululla tehty joskus joitain periaatepäätöksiä, en ainakaan ole niistä kuullut. Enkä tiedä oliko koulun kaikissa kolmessa joulujuhlassa samanlaista ohjelmaa. Mutta näin oli meillä: yhteisistä joululauluista oli ehkä yksi, jossa ei ollut mitään uskonnollista sisältöä. Suuren osan esityksistä vei lasten loistava joulukuvaelma, jossa lapset lauluin kertoivat joulun tarinan (ja laulut latinaksi, suomeksi ja ruotsiksi), samalla kun osa lapsista näytteli sanattomina Mariaa, Joosefia, majatalojen pitäjiä, jotka kieltäytyivät antamasta sijaa, paimenia sekä enkeliä, joka tuli ilmoittamaan ilosanoman. Muut laulajat olivat valkoisine paitoineen, kynttilöineen ja sädekehineen myös enkeleitä.

Koulu on myös monikansallinen. Montaa uskontoa löytyy. Ja niitä, jotka eivät usko. Oli ihanaa, että joulun todellinen ydin oli pääosassa tavallisen koulun joulujuhlassa. Oli ihanaa, että neljäsluokkalaiset selän takana antaumuksella lauloivat Vapahtajasta. Ei leikkien, ei pilkaten, vaan todella kauniisti. Vaikkei opettaja ollut vieressä vahtimassa.

Jostain syystä se valoi uskoa tulevaisuuteen. Siihen, että vaikka yhteiskunnan puhutaan kovenevan koko ajan ja maalataan seinille tummia kuvia, valoa löytyy. Ehkä nouseva sukupolvi kuitenkin löytää pehmeät arvot, lähimmäisen rakkauden, toisten hyväksymisen - paremmin kuin me.

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Jouluun kuuluu lahjat. Lapsesta lähtien se näky, kun kuusen alla on kasa lahjoja, on vaan ollut niin ihana. Se tuntuu vatsanpohjassa asti. Siksi meillä lahjat ilmestyy kuusen alle jo aika aikaisin, ainakin osa.

Lapsena, jostain syystä, itse paketoin usein koko perheen lahjat. Nautin siitä. Paketoin siis myös omat lahjani. Halusin, ja äitini oli oppinut olemaan tappelematta kanssani ei-tärkeistä asioista. Vaikka siis tiesin omat lahjani etukäteen, ainakin suurimman osan, se ei mitenkään vähentänyt niistä saatua iloa.

Toisaalta en halua, että joulun merkitys on lahjat. Ja ahdistun siitä, että tavaraa tulee lisää paikkaan, jossa on jo mielestäni liian paljon tavaraa. Silti hankin perheelle lahjoja. Mielestäni liian paljon.

Meille tulee joulupukki, joka tuo pieniä lahjoja, lapsille lähinnä. Kolmesta neljään kappalta kullekin (ja lapsia siis 4). Pientä tai tarpeellista: nyt tulee esim. dvd, geelikynät ym. Sellaisia kuitenkin, joista tietää lasten ilahtuvan. Sitten tulee kuusen alle lahjoja vanhemmilta: kirjoja, vaatetta (meillä lapset rakastaa pehmeitä paketteja) ja yksi kategoriaan "lelu" kuuluva juttu. Tosin tyttöjen lelu on yhteinen ja vanhemman pojan ja isän lahja yhteinen. Pienin saa oman lelun. Näiden pakettien määrä nousee siis väkisinkin yli 5/ lapsi, mutta pysyy alle 10:ssä. Sitten tulee lahjoja sukulaisilta... Ja tänä vuonna olen innostunut enemmänkin hankkimaan lahjoja perheen isälle, kun on keksinyt sellaisia, mistä oikeasti ilahtuisi/ on tarpeellisia. Siihen lisäksi kuusen alle mummin ja vaarin ja jouluaattoa kanssamme viettävän pariskunnan lahjat sekä kaikki ne ihanat lasten askaretelemat lahjat... Voi mikä röykkiö! (No, suurin osa siis kooltaan kuitenkin pientä :-), ehkä sillä saa jotain anteeksi.)

Ollaan pyydetty aineettomia lahjoja osalta, ja ensi vuonna siirrytään enemmän niihin itsekin (leffalippuja, balettilippuja jne), mutta ongelma on se, että ne paketit vaan "kuuluu" jouluun. Mummikin hankki aineettoman lahjan lapsille. Mutta pitäähän ne oikeat paketitkin kuitenkin saada... Siis käytännössä enemmän lahjoja. Apua!

Mikä riittää, mikä on liikaa?

Enää... vain...

Missäköhän vaiheessa se jouluun rauhoittuminen alkaa? Mukamas on niin monta asiaa, jotka pitää vielä hoitaa ja tehdä. Viimeistään ensi viikon torstai tulee pyhitettyä rauhoittumiselle, olemiselle. Toivottavasti ainakin.

Oli taas monia suunnitelmia, kuinka saisi joulusta merkityksellisemmän, koko perheelle. Jouluun kuuluu jouluaatto ja sen perinteet. Jouluun kuuluu joulun henki, joka mulle tarkoittaa palvelemisen henkeä, toisista välittämisen henkeä. Maalliset kiireet vaan tuppaa saamaan aikaan sen, ettei olevinaan ole aikaa pysähtyä kuuntelemaan sitä, joka kenties kaipaisi kuuntelevaa korvaa. Tai tekemään jotain muuta. Tänä jouluna osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Lapset kyllä muistuttivat omasta suklaapurkistaan. Joulukuun ajan, aina kun on pyytämättä palvellut tai auttanut jotakuta, kotona tai muualla, saa laittaa suklaakonvehdin purkkiin. Jouluna lapset saavat syödä ne. Purkki on melkoisen täynnä :-).

Ensi vuonna sitten - palvelun henkeä paremmin, ympäri vuoden eikä vain jouluna. Toivottavasti.

Muistissa säilyy

Käytiin tänään muutaman seurakuntalaisen kanssa palvelutalossa laulattamassa joululauluja. Siis laulettiin yhdessä vanhusten kanssa. Ollaan käyty siellä aikaisemmin laulamassa ikivihreitä - siis niitä lauluja, joita ei oikein itse osaa.

Todella mukavaa. Mukavia vanhuksia, osa melkoisen höperöitä, osa ihan skarppeja, ikähaarukkakin taitaa olla jonkinlainen. Nuorimmat varmaan oman isän ikäisiä, jos ei nuorempiakin. Istuin erään herran vieressä, joka ei oikein järkeviä puhunut eikä muistikaan taida oikein pelata kunnolla. Vaan yhtä poikkeusta lukuunottamatta joululaulut lauloi ulkomuistista, sanalleen oikein, nuotilleenkin joitain hauskoja kiekauksia lukuunottamatta. Selvästi ollut laulumiehiä.

Asiat, jotka on meille tärkeitä, usein pysyy meidän mukana, vuodesta toiseen.

Kuulin ensimmäistä kertaa viime viikolla jouluradiota kuunnellessa joululaulun Hei Mummo. Joku Suvi Teräsniska on ilmeisesti tekijä. Sanat menee näin:

Hei mummo mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. On pohjoisessa päivä yksinäinen, autioitui aikaa karu maa. Vie mökkiin polku iljakas ja jäinen, jossa mummo yksin asustaa. Mies kuoli lapset lähti aikanaan, maailmalle kukin vuorollaan. Kun joulun aikaan hanki peittää maan, lapsenlapset muistaa mummoaan. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Nyt yksinäisen mökin kaamos saartaa, päivisin on pelkkää hämärää, vaan kesäaikaan pihaan auto kaartaa. Viikko vieriin mummo yksin jää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen. Lasten soitto mummon mieltä piristää. Muistot tulvii mieleen aika häviää. Kuusi tuoksuu tuikkii monta kynttilää. On pirtti täynnä hälinää. Hei mummo, mitä kuuluu sinne teille? Me lomalla taas tullaan pohjoiseen. Ja mummo kohta pukki saapuu meille. Se tulee sieltä tänne poroineen...

Aivan hirveä ahdistus tuli, mummo parka yksin mökissään, vain pari kertaa vuodessa näkee perhettään ja ehkä muutama yhteydenotto ennen käyntejä. Ehkä tekijä ei ole tarkoittanut sitä niin, mutta itku silmään tuli laulua autossa kuunnellessa.

Sitä niin toivoisi, ettei yksikään suomalainen mummo tai vaari kärsisi moisesta yksinäisyydestä. Ikävä kyllä moni kärsii. Ihan liian moni. Ehkä jokainen meistä voi tehdä asialle jotain. Edes jotain pientä. Edes omien vanhusten iloksi.