Ostin kirpparilta Ipanapan cd:n. Lapsilla heti omat lempparit ja niin äidilläkin. Ja yksi joka iski:
Meillä lapset saa tehdä paljon. Olohuoneessa saa juosta, pelata futista ja sählyä. Sohvilla saa pomppia, paitsi niillä, jotka on lainassa. Mukiin saa kaataa itse maitoa, vaikka purkki on täynnä. Omenoita saa kuoria itse. Askarrella saa niin paljon kuin haluaa, vaikka siitä tuleekin mieletön sotku.
Toki on asioita, joita ei saa tehdä. Kappaleen myötä tajusin, että sanon kyllä usein älä. Useammin kiertäen kuin suoraan älä - meillä syödään suu kiinni, kiitos. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kohteena on useinmiten se yksi lapsi, joka niitä kaikkia ei toivottuja asioita tekee. Mitä hän siis vanhemmiltaan kuulee, kaiken sen sallitun lisäksi? Laulun sanoin: Älä älä älä älä lällällällää. Miten musertava sanoma itsetunnolle! Minä olen huono, vain minulle sanotaan "koko ajan", minä en osaa "mitään" tehdä oikein...
Miksi on itsestään selvää, että puolisolle ei nalkuteta. Kuka olisi niin hölmö, että nalkuttaisi - sillä ei saa mitään hyvää aikaan ja se on tavattoman tehotonta. Miksi sitä sitten tekee lapselle sen varjolla, että täytyyhän ne asiat oppia. Ihan yhtä tehotonta.
Meillä ruvettiin tekemään parannusta.