Rasismista

Umayya Abu-Hanna on ollut otsikoissa kirjoittamansa jutun johdosta. Siihen on kirjoitettu monenlaisia vastineita ja tänään asiaa on puitu televisiossa. 

Aihe on tärkeä. Umayya Abu-Hanna on siinä oikeassa, että rasismista täytyy puhua. Mutta on hyvä ottaa keskusteluun mukaan yleisiä sosiaalipsykologisia lainalaisuuksia, jotta keskustelu pystyisi saamaan aikaan muutosta. Emmekä voi keskustelussa keskittyä rasismiin vaan kaikki ennakkoluuloja kokevat ryhmät on otettava mukaan. 

Tosi asia on, että jokaisella ihmisellä on ennakkoluuloja ainakin jotakin ihmisryhmää kohtaan, yleensä lähes kaikkia, ja jokainen ihminen kokee elämänsä aikana joitakin itseensä kohdistuvia ennakkoluuloja. Puhutaan siis ilmiöstä, joka koskettaa jossain määrin ihan jokaista maan päällä elävää henkilöä, tiedostaa hän sen tai ei. Jos joku väittää, ettei hänellä ole mitään ennakkoluuloja, hän on samassa asemassa kuin ihminen, joka väittää, ettei koskaan koe vihan tunnetta. Hän huijaa itseään. Abu-Hannalla on siis myös omat ennakkoluulonsa meitä suomalaisia kohtaan. Hänen on myös pystyttävä hyväksymään se, etteivät ne kaikki pohjaudu todellisuuteen.

Yksi Suomen ongelmista on se, että olemme ennakkoluuloisia, mutta emme halua myöntää sitä, koska moraalikäsityksemme on sen verran korkea, että ymmärrämme ennakkoluulojen olevan moraalisesti ja eettisesti vähintään epäilyttäviä jos ei täysin tuomittavia. Kansallinen itsetuntomme on ehkä sen verran alhainen, että mikä tahansa negatiivinen näkemys meistä - kaikkien jo olemassaolevien lisäksi, joita olemme muiden kansojen ennakoluulojen kohteena saaneet kokea - saa itsetuntomme rapisemaan entisestään. Siksi sitä vastaan taistellaan hampaat irvessä. Kansallinen itsesuojeluvaisto.

Symbolinen rasismi tarkoittaa sitä, että meillä on tarve noudattaa normeja ja eettisiä perusteluita, joiden mukaan pitää olla suvaitsevainen eikä saa olla rasistinen. Tällöin kiellämme rasismin esiintymisen, itsessämme  tai yhteiskunnassamme, vaikka samalla toimimme rasistisesti taikka puolustelemme rasistista toimintaa. Ristiriita omien tuntemusten, ennakkoluulojen ja yleisesti hyväksytyn mallin välillä saa tämän aikaan. Tätä olemme nähneet tässä keskustelussa viime aikoina hyvin paljon. "En ole rasisti, mutta...".

Ennakkoluulot voivat olla myös myönteisiä. Ennakkoluulot itsessään eivät varsinaisesti ole se ongelma. Ongelma on se, että ennakkoluulojen takia tiettyä ihmisjoukkoa tai tiettyjä yksilöitä syrjitään. Yhteiskunnallisella tai yksilötasolla. Keskustelussa on hyvä pitää nämä kaksi asiaa erillään. Ennakkoluulot ja siitä johdettuna negatiiviset, pilkkaavat lausahdukset tietystä ihmisryhmästä eivät ole varsinaisesti rasismia (tai seksismiä tai syrjintää vammaisuuden, uskonnon, paikkakunnan tai jonkin muun seikan takia). Se on typeryyttä ja ihmisen kypsymättämyyttä. Joskus taas käyttämämme sanat ja lauseet voivat olla rasismia, vaikka ei suoraan ketään haukuttaisikaan. 

Pahimmillaan ennakkoluulot voivat johtaa ulkoryhmän, "niiden" dehumanisointiin, eli inhimillisyyden riistämiseen. Näin on tapahtunut historiassa monia kertoja. Lienee todellisuutta monessa sotaisessa maassa tälläkin hetkellä. Kaikesta huolimatta Suomessa yhteiskunnan tasolla emme ole tässä tilanteessa. Se on myönteistä, joten arvostakaamme sitä. Yksilöiden kohdalla tämä kuitenkin voi olla todellisuutta. 

Kuinka sitten todellisuudessa voitaisiin vähentää rasismia Suomessa? Yksi tutkimuksista vahvistusta saanut syy rasismille on suhteellisen puutteen tunne. Ne, jotka kokevat elävänsä puutteessa suhteessa valtaväestöön, kokevat tyytymättömyyttä. Tämä aiheuttaa vihamielisyyttä toisia ryhmiä kohtaan. Ei liene sattumaa, että keskusteluissa on mainittu vuosilukuja, jolloin ennen näytti olevan vähemmän rasismia kuin nykyisin. Kansalaisten huonot taloudelliset olosuhteet lisäävät tyytymättömyyttä, mikä lisää rasismia. Vihan kohteena voisi olla joku muu ryhmä, mutta maahanmuuttajat lienevät looginen kohde, sillä monen näkökulmasta he saavat ilmaiseksi jotain, mistä toisella on puutetta. Tämän mukaan rasismia voitaisiin vähentää sillä, että keskitettäisiin valtion varoja niin, että kenenkään ei tarvitsisi kokea olevansa puutteessa. 

Toinen keino vähentää rasismia Suomessa olisi ryhmien välisiin suhteisiin paneutuminen, sekä pienemmässä että suuremmassa mittakaavassa. Sen voi varmaan sisällyttää kotouttamiseen. Ryhmiin liittyvät seikat ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia. Maalaisjärjellä hyvältä tuntuvat ratkaisut saattavat todellisuudessa olla niitä, jotka vain lisäävät kuilua ryhmien välillä. Joskus ennakkoluulon kohteeseen tutustuminen vain vahvistaa ennakkoluuloja eikä poista niitä. Siksi näiden asioiden ohjaksissa tulisi olla ryhmäprosesseja ymmärtäviä asiantuntijoita, eikä poliitikkoja. 

Keskustelu asiasta on ehkä tällä hetkellä avainasemassa. Mutta se ei loppupelissä auta kovinkaan paljon, että mediassa keskustellaan. Sekin voi osaltaan syventää kuilua eikä paikata haavoja. Opettajilla on jokseenkin valtaa suureen joukkoon ihmisiä. Joten kuinka usein me opettajat käymme syvällistä keskustelua erilaisuudesta ja ihmisen arvosta, ennakkoluuloista ja syrjinnästä? Todellista, oikeaa keskustelua? Se ei tarkoita yhtä oppituntia. Kuinka usein sitä tehdään lukiossa? Ammattikouluissa? Yläkoulussa? Alakoulussa? Päiväkodissa? Tuo keskustelu kuuluu jokaiseen mainitsemaani paikkaan. Otammeko me opettajat oman vastuumme vakavasti?

Kuinka usein näistä asioista todella keskustellaan kotona? Mitä opetan lapsilleni suoraan sanoilla? Mitä lapseni oppii mallioppimisen kautta? Entä välineoppimisen kautta - eli hyväksynkö lapseni syrjivän käyttäytymisen tai paheksunko ei-syrjivää käyttäytymistä? Vahvistanko lapseni syrjivää toimintaa?

Yhteiskunnan täytyy tehdä oma osansa selkeästi syrjivien käytäntöjen poistamiseksi. On hyvä pohtia kuinka elämä tehdään kaikille mahdollisimman tasa-arvoiseksi. Mutta ennakkoluulot ovat niin osa ihmisyyttä, että ylhäältä päin annettuna rasismia ei poisteta. Rasismin voittaminen lähtee yksilötasolta, yksi yksilö kerrallaan. 

Mitä sinä aiot tänään tehdä asian hyväksi?

Guns for teachers

What recently happened in Connecticut was heartbreaking. Many aspects of it were heartbreaking. I understand the need to find the guilty ones and the reasons. I also understand that it cannot ever be fully understood nor agreed upon which those were. It is important to discuss what could be done to prevent these kinds of things from happening or how could damage be kept to a minimum if something similar happened.

Having guns in schools is something really impossible to understand from my perspective because I live in a very different environment. I've understood there have been propositions to have teachers carry guns. Perhaps it's reality in some places already. 

As a teacher I could not personally handle that. Sure, I would like to be the hero who in a case like this would use the gun to scare the shooter to not do anything. That would be great. That would also be very improbable. 

I know killing one for the sake of saving many is kind of heroic or can be considered good. But I could not be the one killing that one. No matter how many lives that would save (and I could never be certain if it did save any lives or not), I would be the one living the rest of my life with the fact that I killed someone.

Yes, I know, I wouldn't have to kill, I could just injure, but I could not know in advance how I would react in a panic situation as such, no matter how well I would have been trained to use the gun. I'm not a soldier. I could not live with it. And I don't think it's fair to ask teachers, who are taught and trained to do things very much opposite of harming someone, to perhaps one day live with such a burden. 

There needs to be something else that can be done. And sometimes we also need to accept the fact that there will always be things we can do nothing about, no matter how well prepared we seem to be.