todellisuuskuilu

Jonkinmoinen kriisi iskee aina, kun huomaa kuilun todellisuuden ja kuvitelman välillä.

Meidän koti on aina siisti - ai tämäkö muka siistiä?
Minä en ikinä puhu rumasti lapsilleni - miten voinkaan päästää suustani tuollaista/ jotain tuolla äänensävyllä?
Meillä syödään terveellisesti - taasko pinaattilettuja?

Kuilu voi kohdistua itseen. Tai puolisoon.

Mies on niin kätevä käsistään - taasko minä saan koota sen ikean kalusteen?

Tai lapsiin.

Meidän tyttö se hoitaan ihan itse kouluasiat niin hyvin - ai montako kertaa on ollut läksyt tekemättä?
Meillä rakastetaan toisiamme ja kaikilla on hyvä olla - miten noi lapset voi tapella koko ajan?

Tai muihin ihmisiin. Opettajiin, ystäviin, sukulaisiin.

Silloin kun todellisuus iskee, on aika todeta, että onneksi se on normaalia. Se todellisuus.

Aikuiset pilaa kaiken!

Miksi? Miksi me aikuiset usein ollaan ilon pilaajia? Ihan oikean ilon pilaajia.

Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).

Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.

Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.

Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.

Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.

Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.

Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.

Vaalit tulossa

Suomi on demokraattinen maa. Jokaisella on mahdollisuus sanoa mielipiteensä ja vaikuttaa.

No, ainakin teoriassa. Joskus miettii onko oikeasti. Mahdollisuus ehkä, mutta pystyykö oikeasti mihinkään vaikuttamaan.

Suomalainen hallitusjärjestelmä on ihan hyvä. Moneen verrattuna erinomainen. Siinä on kyllä yksi iso ongelma. Kaikki on sitä yhtä ja samaa. Onhan meillä eri puolueita. Ja onhan niillä erilaisia tavoitteita ja erilaisia painotuksia. Yksilötasolla ja päätöstentekovaiheessa eroja on kuitenkin vaikea huomata.

Kohta saadaan avuksi vaalikoneet. Tuntuu hienolta, että voit klikata, valita ja kone kertoo ketä sinun arvoillasi kannattaisi äänestää. Ongelma on se, että kysymykset ovat huonoja. Ne eivät erottele ehdokkaita. Tänään, huomenna ja ylihuomenna saatan saada ihan eri ehdokkaat, joita pitäisi äänestää.

Ehkä perussuomalaiset ja erityisesti Soini on saanut kannatusta siksi. Joku erottuu massasta. Joku sanoo suoraan mitä ajattelee - vaikka ei olisi samaa mieltä itse asian kanssa, montaa miellyttää se, että oikeasti sanotaan, edes jotain. Varsinkin jotain erilaista.

Missähän päin maailmaa on oikeasti paras hallitusjärjestelmä? Ja kenelle se silloin on paras? Voiko mikään hallitusmuoto oikeasti olla hyvä kaikille? Siis saada aikaan hyvää kaikille.