todellisuuskuilu

Jonkinmoinen kriisi iskee aina, kun huomaa kuilun todellisuuden ja kuvitelman välillä.

Meidän koti on aina siisti - ai tämäkö muka siistiä?
Minä en ikinä puhu rumasti lapsilleni - miten voinkaan päästää suustani tuollaista/ jotain tuolla äänensävyllä?
Meillä syödään terveellisesti - taasko pinaattilettuja?

Kuilu voi kohdistua itseen. Tai puolisoon.

Mies on niin kätevä käsistään - taasko minä saan koota sen ikean kalusteen?

Tai lapsiin.

Meidän tyttö se hoitaan ihan itse kouluasiat niin hyvin - ai montako kertaa on ollut läksyt tekemättä?
Meillä rakastetaan toisiamme ja kaikilla on hyvä olla - miten noi lapset voi tapella koko ajan?

Tai muihin ihmisiin. Opettajiin, ystäviin, sukulaisiin.

Silloin kun todellisuus iskee, on aika todeta, että onneksi se on normaalia. Se todellisuus.