Hyviä ohjeita

Viime viikko vietettiin tyttöjen jalkapalloturnauksessa Stadi Cupissa. Mukavaa oli. En tiedä liittyikö Stadi Cupiin vai oliko ajoitus muuten vain osuva, mutta tällainen kirje tuli aikuisille: Mielestäni se oli niin hyvä, että laitan sen tähän kokonaisuudessaan.

Kirje kuvaa mielestäni niin hyvin sitä suhdetta, joka meillä vanhemmilla pitäisi olla lapsiimme (ja toisten lapsiin) kaikessa toiminnassa. Tsempataan, kannustetaan, autetaan nauttimaan elämästä, annetaan tilaa epäonnistumisille, autetaan iloitsemaan siitä mitä lapsi tekee. Ohjeita voi hyvin suoraan soveltaa muihin harrastuksiin sekä koulumaailmaan.

Avoin kirje aikuisille...

13.6.2014 klo 13.36

Avoin kirje valmentajille, joukkueiden muille taustahenkilöille ja pelaajien vanhemmille!

Piiri ja sen kurinpitovaliokunta ovat tässä alkukauden aikana saaneet tiedokseen/päätettäväkseen useampia erotuomariraportteja ja joukkueiden kirjelmiä/selvityspyyntöjä liittyen lähinnä aikuisten käytökseen ja kielenkäyttöön otteluiden aikana kenttien laidoilla. Näihin asiakirjoihin, niiden sisältöön ja niistä pyydettyihin vastineisiin tutustuminen on tuntunut sekä piirin henkilökunnasta että valiokunnan jäsenistä todella surulliselta!

On vaikea ymmärtää, mitä aikuiset oikein ajattelevat – vai ajattelevatko mitään – toimiessaan eri rooleissa erityisesti lasten ja nuorten otteluissa? On asiatonta ja perusteetonta erotuomariston arvostelua, on kiroilua ja loukkaavaa kielenkäyttöä, on aikuisten keskinäistä ala-arvoista sanailua ja kaiken huippuna vielä sekä omien että vastajoukkueen pelaajien taitoihin, ulkonäköön, varusteisiin, perhetaustaan tms. kohdistuvaa täysin sopimatonta kommentointia!?

Ja kuitenkin kaikkien kentän laidalla olevien aikuisten tärkein tehtävä on luoda jokaiseen otteluun turvallinen ilmapiiri! Ilmapiiri, jossa jokainen otteluun osallistuva voi tuntea sekä onnistumisen elämyksiä että epäonnistumisen tuskaa, kohdata voittoja ja tappioita, nauttia joukkuekavereiden tuesta ja vastapelaajien arvostuksesta. Ilmapiiri, jossa pelaaja haluaa mitata ja näyttää omaa osaamistaan ja jossa hän uskaltaa yrittää myös suorituksia, jotka eivät aiemmin ole häneltä vielä onnistuneet. Ilmapiiri, jossa jokainen huomaa kehittyvänsä ja johon hän uudelleen ja uudelleen haluaa palata iloisena omana itsenään.

TÄLLAISEEN ILMAPIIRIN EI KUULU SE, ETTÄ VANHEMMAT…
- huutelevat alatyylisesti nimitellen vastajoukkueen vanhemmille ja/tai joukkuetaustoille
- arvostelevat oman tai vastajoukkueen hieman hitaammin kehittynyttä, hieman tukevampaa tai muuten erilaista pelaaja
- nauttivat (ja tuovat sen myös julki) jokaisesta vastajoukkueen pelaajan epäonnistumisesta
- uhkailevat eri tavoin omaa jälkikasvuaan, jos pelaaminen ei suju heidän mieleisellään tavalla tai jos tapahtuu epäonnistuminen
- ottavat asiattomasti kantaa erotuomariston ratkaisuihin (vanhempien sääntötuntemus on keskiarvollisesti lähes olematonta)
- ohjaavat kentällä olevia pelaajia pelillisissä asioissa (= on valmentajien tehtävä)
- arvostelevat kovaäänisesti oman joukkueen valmentajan peluuttamista tai muita pelillisiä ratkaisuja
- jne. jne.

TÄHÄN ILMAPIIRIIN EI KUULU MYÖSKÄÄN SE, ETTÄ VALMENTAJA/JOUKKUETAUSTA…
- käy alatyylistä sanailua vastajoukkueen taustojen kanssa
- osallistuu vanhempien/katsojien keskinäiseen nimittelyyn/väittelyyn
- arvostelee äänekkäästi omaa ja/tai vastajoukkueen pelaajaa tai hänen suoritustaan
- arvostelee äänekkäästi erotuomariston tekemää ratkaisua
     (joukkuetaustojen sääntötuntemus ei ole juuri sen parempi kuin vanhemmilla)
- huutaa jatkuvasti – syötä, kuljeta, laukaise, liiku, jne. – ohjeitaan omille pelaajille. Jos haluat, että pelaaja kehittyy, anna pelaajan tehdä omia ratkaisuja, joiden ratkaisumallit olet hänelle toivottavasti harjoituksissa opettanut!
- peluuttaa joukkuettaan sovitun vastaisesti tai muuten pelaajia epäoikeudenmukaisesti kohdellen
- jne. jne.

Molempien ryhmien kannattaa asettua pelaajan asemaan ja miettiä miltä itsestä tuntuisi, jos…
- omat vanhempasi tulisivat seuraamaan omaa harrastustasi ja käyttäytyisivät yhtä ala-arvoisesti?
- iso osa työpäivästäsi menisi naapuriyksikön työtekijöiden kanssa riitelyyn ja toistensa haukkumiseen?
- oma pomosi olisi työpaikalla koko ajan vieressä huutamassa ohjeita jokaiseen työvaiheeseen?
- sama pomosi haukkuisi Sinut julkisesti jokaisesta yksittäisestä epäonnistumisesta työtehtävässä?
- työkaverisi tai ihmiset kadulla naureskelisivat ulkonäöllesi tai vaikkapa vähän ”kärsineille” vaatteisillesi?

Piiriorganisaation puolesta vetoan vahvasti kaikkiin teihin eri rooleissa toimivat aikuiset!

Kun menette toimijaksi tai katsojaksi otteluun, muistakaa AINA mitä ja ketä varten te siellä kentän laidalla olette!

Antakaa pelaajien ja erotuomariston pelata kentällä omaa peliään, ratkaista ottelu rehdisti omia vahvuuksiaan käyttäen ja toisiaan kunnioittaen!

Jos joku asia ei toimi, käydään se sitten ottelun jälkeen seuraavissa harjoituksissa, seuraavassa koulutuksessa tai illalla kotona asiallisesti ja rauhallisesti – ilman ottelun aikaista tunnelatausta – lävitse ja varmistetaan näin kaikkien kehittyminen omalla tasollaan, jokaisen omantunnon vahvistuminen ja iloisuuden jatkuminen hyvän harrastuksen parissa.

Veijo Vainikka
piirijohtaja
SPL Kaakkois-Suomen piiri
 

PS. Jokainen sellainen toimija, jonka tärkein motiivi olla mukana lasten ja nuorten futistoiminnassa on voittaa piirisarjamitali, voi tulla hakemaan sellaisen piiritoimistosta ilmaiseksi (lause lisätty 13.6. klo 14.25)"

Summer holiday

I've been really looking forward to summer holidays. For those of you outside Finland, kids are off school for about 10 weeks. This year it means 72 days.

I love summer holidays. To me it means relaxation. Even at the expense of other things. As a kid it meant reading so many books outside lying down on the grass. Of course it meant other things as well, but that's what I enjoyed most. So I try to do that as much as possible when the holiday comes, even now as a mother of four. Just to reach the familiar feeling of pure enjoyment. 

With kids and with more money than we had when I was young, I've also enjoyed "summer camps". By summer camps I mean the opportunities for kids to play a sport for a week a few hours a day. It's a great way of experiencing a sport to find out if they like it or not as a hobby as well as getting new experiences. So far someone(s) in this family has experienced football (soccer), swimming, diving, trampoline, golf, Finnish baseball and tennis. One year one of the kids wanted to have a few days craft club for her friends. Some of them have become yearly routines. This summer we add horse riding to the list. 

After all, summer is short, even if it's ten weeks long. Every spring I make a mental list of all those many things, fun and educational we'd love to do or should do during our summer break. We achieve some, and some get postponed. Last summer I made a decision though. I decided not to make any mental lists. I decided not to decide in advance what we are going to to. Because as much fun as those things are, deciding in advance we should do this or that does create stress. Even if it is a tiny tiny stress in the back of your mind, I decided I did not want any of that.  

So I came across this in facebook: Do-it-yourself summer camp. I got excited. The title appealed to me. When I read it, I became devastated. My plan of "not planning anything" seemed so "you're not a good mother". I'm sure the approach in the blog post works well for many. It is exciting many want to educate their children and have them do meaningful things. It is true there are so many hours in a day you can fit so many things in a day, time of "nothing to do" too. 

But let's face it. I want summer holiday to be a holiday. I don't want lists to tick off. That's everyday life. 

So I did not change my plans. We have plenty of football scheduled. We have horse riding scheduled, we have tennis scheduled. Rest of the time we do what we feel like. I'm going to enjoy that. 

PS. As an educator I don't want to forget learning. The kids will be required to read. But they do it anyway, so it's not a big deal. If the want to play on a computer during the summer, they may "play" Khan Academy or a few other learning "games". But to be honest, I believe "doing nothing" during summer teaches a lot too. 

Amazing children

Some weeks ago (or maybe months, time goes so fast) my now 8-year-old daughter came home excitedly. They had written letters in school. The teacher had brought a mailbox there and they spent some time writing. She said she had written a letter to everyone in her classroom. I thought it was very nice of her and complimented her for doing it. But at the same time I thought it was very natural and normal even though I would not expect anyone to do such a thing. I know it's not something all my kids would do, but it's something I have done. 

Recently I happened to talk with her teacher. She started talking about this case. She was in tears. As most teachers would, she had looked through the letters to make sure everyone got some and that there would not be any mean letters. To her surprise not only she found out that our daughter had written to everyone, the things she had written were well thought and extremely nice. The teacher was in tears and said she had never experienced such an extraordinary thing.

It made me wonder. I had taken for granted that my child had done such a deed. Had I known they're writing letters I would not had expected such a thing of her. But when it happened, I didn't think of it as extraordinary. After all it is according to the principles we try to teach, thinking of others and being nice to others, especially in a school setting trying to think of those who may not have that many friends.

All parents try to teach good principles to children. We have heartache or sorrow or plain irritation when they don't follow our teachings. But when they do as we teach, how many times we take it for granted? I know I take it for granted that my kids take care of their school work. I take it for granted that they no longer have tantrums publicly (most of the time). I take it for granted that they most of the time (probably) remember to say thank you or could I, may I? 

Surely we have worked for them to learn those things. But once they have learnt, I tend to think "of course they do that".

How much am I missing in this line of thinking? How much more I would gain if I really saw them as the amazingly great little people they are? If I could see those things I think of as "of course" as achievements they have achieved because they have worked hard and are very capable?

I am actually grateful that not everything is smooth sailing in this family. I know when to celebrate achievements on things that have been hard. I just should celebrate more the achievements that have not required quite so much work to achieve. Even those that may come naturally, because the child just simply is so amazing, regardless of his or her parents.

Anteeksi

Näin pääsiäisen kunniaksi muutamia ajatuksia anteeksipyytämisestä, anteeksiantamisesta ja anteeksisaamisesta.

Lapsille opetetaan, että kun toista satuttaa, vahingossa tai tahallaan, tai jos toiselle tulee omista teoista paha mieli, pyydetään anteeksi. Ja kun joku pyytää anteeksi, siihen vastataan "saat anteeksi" tai "ei se mitään" tai jotain muuta, mutta vastataan. Asiasta tulee jokseenkin rutiini. Toiset ovat sitä mieltä, että se on hyvä rutiini, toiset ovat sitä mieltä, että rutiininomaisuus vie asialta pois sen merkityksen. Toisten mielestä anteeksipyyntöä tulee vaatia lapselta heti, toinen haluaa odottaa, kunnes lapsi ihan varmasti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Tilanteet ovat monenlaisia, joten varmasti anteeksipyytäminenkin voi olla monenlaista.

Meitä suomalaisia moititaan joskus siitä, että sanomme ups tai oho, emmekä anteeksi, kun vahingossa tönäisemme toista. Meitä moititaan siitä, että kun on tosi kipeistä asioista kyse, emme saa pyydetyksi anteeksi vaan viimeiseen saakka puolustelemme itseämme. Toisaalta monesti kuulee ajattelutavasta, että asioita tapahtuu ja ei niistä kannata välittää, anteeksipyytelemisen ruljanssi pitkittää ikävää asiaa, parempi vain ohittaa asia ja unohtaa se.

Anteeksipyytämiseen, antamiseen ja saamiseen liittyy kuitenkin monia seikkoja, jotka avaavat oven onnellisuuteen. Niin kauan kuin emme pyydä anteeksi tekoamme, emme ole antaneet anteeksi tai emme tunne saanemme anteeksi,  kannamme taakkaa mukanamme, vaikka emme sitä myöntäisi. Elämä käy raskaaksi.

Luin hiljattain tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa päähenkilö koki hyvin paljon vääryyttä elämässään. Hän kykeni antamaan anteeksi. Vaikka tuntuu mahdottomalta ajatukselta antaa anteeksi todella kammottavia tekoja, se tuntuu onnistuvan monelta. Jos jaetaan anteeksiannettavat asiat äärettömän isoihin, isoihin ja tosi pieniin, niin ehkä isot ovat kuitenkin helpoiten anteeksiannettavia. Kun joku selkeästi satuttaa meitä niin paljon, että huomaamme sen vaikuttavan elämäämme, tiedostamme, että meidän täytyy antaa anteeksi päästäksemme eteenpäin.

Mutta entä ne kaikki pienet ärsytyksen aiheet, pienet loukkaantumiset? Ne, jotka satuttavat meitä, mutta ohitamme ne olankohautuksella, painamme villaisella, järkeilemme, ettei minulla ole syytä sattua, ymmärrän kyllä, miksi toinen käyttäytyi tuolla tavalla tai ettei hän tarkoittanut pahaa. Mutta se sattui silti. 

Jaksaako asiaa antaa anteeksi? Anteeksiantaminen on tietoinen prosessi, joka yleensä vaatii jonkin verran työtä. On helpompi vain unohtaa. Entä kun näitä pieniä syrjään työnnettyjä asioita ja tunteita on kertynyt jo enemmän? Työkaveria kohtaan, ystävää kohtaan, vanhempia kohtaan, puolisoa kohtaan, lapsia kohtaan. Ne kuormittavat meitä, vaikka ovatkin kovin pieniä yksittäin. Ja ne tuntuvat suhteessamme tuohon henkilöön. Ne etäännyttävät meitä kauemmas.

Anteeksiantaminen ei edellytä sitä, että toinen pyytää anteeksi. Toisen ei tarvitse edes tietää tehneensä jotakin, mikä minun olisi hyvä antaa anteeksi. Anteeksiantaminen edellyttää sitä, että haluan päästä kielteisten tunteiden taakasta. Se edellyttää sitä, että olen valmis ajattelemaan asiaa ja myöntämään sen, että asia sattui minua. Se edellyttää sitä, että olen valmis uhraamaan ylpeyteni ja myöntämään, että olemme kaikki samanarvoisia - myös minä voin tehdä asioita, joita jonkun olisi hyvä antaa anteeksi.

Anteeksianto tuntuu hyvältä sen vastaanottajasta. Se voi tuntua yhtä hyvltä anteeksiannon antajasta. Ehkä voisimme pyrkiä antamaan anteeksi enemmän, useammin, pienemmistäkin asioista. Pääsiäisen sanoma kertoo suuresta toivosta, joka tulee Kristuksen sovituksen ja Jumalan anteeksiannon ansiosta. Se, että me annamme anteeksi lähimmäisillemme, tuo myös meille toivoa - toivoa läheisemmistä suhteista, toivoa suuremmasta rakkaudesta, toivoa onnellisemmasta elämästä.

Keskustelua kouluihin

On tullut keskityttyä elämään ja opiskeluun sen verran, että on päästy jo maaliskuulle ennen ensimmäistä päivitystä. Kynnys kirjoittamiseen on siten noussut.

Muutamia ajatuksia suomalaiseen kouluun liittyen.

Koulu on monessa suhteessa muuttunut meidän aikuisten omista kouluajoistamme. Koulun olisi hyvä muuttua edelleen, jotta se oikeasti vastaisi sekä yhteiskunnan että yksilöiden tarpeisiin. Koulun rikkaus on se, että kunnilla, rehtoreilla ja opettajilla on valta päättää monista kouluun liittyvistä asioista. Toisaalta se johtaa siihen, että koulutuksen ja siihen liittyvien asioiden laatu ei ole sama kaikkialla.

Parhaillaan valmistellaan uusia perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita. Edellinen on vuodelta 2004 joillakin tuoreemmilla muutoksilla muokattu. Kuinka paljon muutoksia nyt tulee ja ovatko ne vain näennäisiä, sitä ei vielä tiedä. Asiantuntijat ovat eri mieltä asioista ja päätöksentekijöiden sana loppupelissä ratkaisee. 

Suomessa on totuttu siihen, että kouluun luotetaan. Koulun uskotaan olevan laadukas ja toimivan oppilaan parhaaksi. Opettajista halutaan ajatella hyvää. Tämä on ihan hyvä juttu. 

Vanhemmilla on kuitenkin monia kokemuksia koulun toiminnasta. Osa niistä on hyvinkin kielteisiä. Mielestäni tarvitaan keskustelukulttuuria, joka johtaa koulun laadun parantamiseen. Vanhemmilla täytyy olla oikeus sanoa mielipiteensä asioista. Sitä pitäisi jopa kysyä. Toisaalta vanhempien tulee ymmärtää, että kaikkea mitä haluaa ei voi saada. On tietyt rakenteet ja puitteet, joiden sisällä on pakko toimia, ainakin tällä hetkellä. Mutta on hyvä kyseenalaistaa asioita.

Vanhempien olisi hyvä oppia tuomaan asioita esiin rakentavasti, ei hyökkäävästi tai jo valmiiksi puolustuskannalla ollen. Opettajien ja muun koulun henkilöstön olisi hyvä oppia aidosti kuuntelemaan.  Pitäisi osata kuunnella sanojen lisäksi myös tunnetta sanojen takana. 

Opettaja on ammattilainen. Opettaja on oppimisen asiantuntija. Mutta kaikki opettajat eivät aina käyttäydy ammattimaisesti. Uskaltaisin jopa väittää, että jokainen opettaja toimii joskus epäammattimaisesti. Eikä kaikkien opettajien asiantuntemus ole aina ajantasalla taikka kata kaikkea mahdollista. Vanhemmat ovat oman lapsensa asiantuntijoita. Heitä on kuunneltava sellaisina. Mutta asiantuntijatkin erehtyvät joskus. Eivätkä vanhemmat näe lastaan kaikissa ympäristöissä eikä tilanteissa, joissa he eivät ole läsnä. Tarvitaan todellista keskustelua, jotta lapsen vahvuudet, mahdollisuudet ja oppimisen tavoitteet voidaan saada selville. Tarvitaan todellista keskustelua, jotta voidaan oikeasti toimia lapsen parhaaksi. 

Vanhempi, jos koet, että lapsesi koulussa ei kaikki ole niin kuin perusopetussuunnitelma tai perusopetuslaki (tai terve järki) edellyttää, ole rohkea ja ota yhteyttä kouluun. Jos jokin opettajan toiminnassa häiritsee, ota yhteyttä opettajaan ja ilmaise huolesi. Vanhemmat saavat vaatia lapsilleen laadukasta opetusta. Ota kuitenkin huomioon, että kyseessä saattaa olla vain mielipide-erot, ei todelliset opetuksen laatuun vaikuttavat tekijät. Opettaja saattaa myös loukkaantua. Joten opettaja, astu alas saippualaatikon päältä ja ymmärrä, että asiantuntijaroolista huolimatta et ole kaiken yläpuolella. Keskustellaan enemmän, jotta saataisiin lapsille paremmat eväät tulevaisuutta varten. 

ps. Olen sekä opettaja että vanhempi, joten puhun itsellenikin molemmissa rooleissa.