Anteeksi

Näin pääsiäisen kunniaksi muutamia ajatuksia anteeksipyytämisestä, anteeksiantamisesta ja anteeksisaamisesta.

Lapsille opetetaan, että kun toista satuttaa, vahingossa tai tahallaan, tai jos toiselle tulee omista teoista paha mieli, pyydetään anteeksi. Ja kun joku pyytää anteeksi, siihen vastataan "saat anteeksi" tai "ei se mitään" tai jotain muuta, mutta vastataan. Asiasta tulee jokseenkin rutiini. Toiset ovat sitä mieltä, että se on hyvä rutiini, toiset ovat sitä mieltä, että rutiininomaisuus vie asialta pois sen merkityksen. Toisten mielestä anteeksipyyntöä tulee vaatia lapselta heti, toinen haluaa odottaa, kunnes lapsi ihan varmasti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Tilanteet ovat monenlaisia, joten varmasti anteeksipyytäminenkin voi olla monenlaista.

Meitä suomalaisia moititaan joskus siitä, että sanomme ups tai oho, emmekä anteeksi, kun vahingossa tönäisemme toista. Meitä moititaan siitä, että kun on tosi kipeistä asioista kyse, emme saa pyydetyksi anteeksi vaan viimeiseen saakka puolustelemme itseämme. Toisaalta monesti kuulee ajattelutavasta, että asioita tapahtuu ja ei niistä kannata välittää, anteeksipyytelemisen ruljanssi pitkittää ikävää asiaa, parempi vain ohittaa asia ja unohtaa se.

Anteeksipyytämiseen, antamiseen ja saamiseen liittyy kuitenkin monia seikkoja, jotka avaavat oven onnellisuuteen. Niin kauan kuin emme pyydä anteeksi tekoamme, emme ole antaneet anteeksi tai emme tunne saanemme anteeksi,  kannamme taakkaa mukanamme, vaikka emme sitä myöntäisi. Elämä käy raskaaksi.

Luin hiljattain tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa päähenkilö koki hyvin paljon vääryyttä elämässään. Hän kykeni antamaan anteeksi. Vaikka tuntuu mahdottomalta ajatukselta antaa anteeksi todella kammottavia tekoja, se tuntuu onnistuvan monelta. Jos jaetaan anteeksiannettavat asiat äärettömän isoihin, isoihin ja tosi pieniin, niin ehkä isot ovat kuitenkin helpoiten anteeksiannettavia. Kun joku selkeästi satuttaa meitä niin paljon, että huomaamme sen vaikuttavan elämäämme, tiedostamme, että meidän täytyy antaa anteeksi päästäksemme eteenpäin.

Mutta entä ne kaikki pienet ärsytyksen aiheet, pienet loukkaantumiset? Ne, jotka satuttavat meitä, mutta ohitamme ne olankohautuksella, painamme villaisella, järkeilemme, ettei minulla ole syytä sattua, ymmärrän kyllä, miksi toinen käyttäytyi tuolla tavalla tai ettei hän tarkoittanut pahaa. Mutta se sattui silti. 

Jaksaako asiaa antaa anteeksi? Anteeksiantaminen on tietoinen prosessi, joka yleensä vaatii jonkin verran työtä. On helpompi vain unohtaa. Entä kun näitä pieniä syrjään työnnettyjä asioita ja tunteita on kertynyt jo enemmän? Työkaveria kohtaan, ystävää kohtaan, vanhempia kohtaan, puolisoa kohtaan, lapsia kohtaan. Ne kuormittavat meitä, vaikka ovatkin kovin pieniä yksittäin. Ja ne tuntuvat suhteessamme tuohon henkilöön. Ne etäännyttävät meitä kauemmas.

Anteeksiantaminen ei edellytä sitä, että toinen pyytää anteeksi. Toisen ei tarvitse edes tietää tehneensä jotakin, mikä minun olisi hyvä antaa anteeksi. Anteeksiantaminen edellyttää sitä, että haluan päästä kielteisten tunteiden taakasta. Se edellyttää sitä, että olen valmis ajattelemaan asiaa ja myöntämään sen, että asia sattui minua. Se edellyttää sitä, että olen valmis uhraamaan ylpeyteni ja myöntämään, että olemme kaikki samanarvoisia - myös minä voin tehdä asioita, joita jonkun olisi hyvä antaa anteeksi.

Anteeksianto tuntuu hyvältä sen vastaanottajasta. Se voi tuntua yhtä hyvltä anteeksiannon antajasta. Ehkä voisimme pyrkiä antamaan anteeksi enemmän, useammin, pienemmistäkin asioista. Pääsiäisen sanoma kertoo suuresta toivosta, joka tulee Kristuksen sovituksen ja Jumalan anteeksiannon ansiosta. Se, että me annamme anteeksi lähimmäisillemme, tuo myös meille toivoa - toivoa läheisemmistä suhteista, toivoa suuremmasta rakkaudesta, toivoa onnellisemmasta elämästä.