maanantai 28. huhtikuuta 2014

Amazing children

Some weeks ago (or maybe months, time goes so fast) my now 8-year-old daughter came home excitedly. They had written letters in school. The teacher had brought a mailbox there and they spent some time writing. She said she had written a letter to everyone in her classroom. I thought it was very nice of her and complimented her for doing it. But at the same time I thought it was very natural and normal even though I would not expect anyone to do such a thing. I know it's not something all my kids would do, but it's something I have done. 

Recently I happened to talk with her teacher. She started talking about this case. She was in tears. As most teachers would, she had looked through the letters to make sure everyone got some and that there would not be any mean letters. To her surprise not only she found out that our daughter had written to everyone, the things she had written were well thought and extremely nice. The teacher was in tears and said she had never experienced such an extraordinary thing.

It made me wonder. I had taken for granted that my child had done such a deed. Had I known they're writing letters I would not had expected such a thing of her. But when it happened, I didn't think of it as extraordinary. After all it is according to the principles we try to teach, thinking of others and being nice to others, especially in a school setting trying to think of those who may not have that many friends.

All parents try to teach good principles to children. We have heartache or sorrow or plain irritation when they don't follow our teachings. But when they do as we teach, how many times we take it for granted? I know I take it for granted that my kids take care of their school work. I take it for granted that they no longer have tantrums publicly (most of the time). I take it for granted that they most of the time (probably) remember to say thank you or could I, may I? 

Surely we have worked for them to learn those things. But once they have learnt, I tend to think "of course they do that".

How much am I missing in this line of thinking? How much more I would gain if I really saw them as the amazingly great little people they are? If I could see those things I think of as "of course" as achievements they have achieved because they have worked hard and are very capable?

I am actually grateful that not everything is smooth sailing in this family. I know when to celebrate achievements on things that have been hard. I just should celebrate more the achievements that have not required quite so much work to achieve. Even those that may come naturally, because the child just simply is so amazing, regardless of his or her parents.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Anteeksi

Näin pääsiäisen kunniaksi muutamia ajatuksia anteeksipyytämisestä, anteeksiantamisesta ja anteeksisaamisesta.

Lapsille opetetaan, että kun toista satuttaa, vahingossa tai tahallaan, tai jos toiselle tulee omista teoista paha mieli, pyydetään anteeksi. Ja kun joku pyytää anteeksi, siihen vastataan "saat anteeksi" tai "ei se mitään" tai jotain muuta, mutta vastataan. Asiasta tulee jokseenkin rutiini. Toiset ovat sitä mieltä, että se on hyvä rutiini, toiset ovat sitä mieltä, että rutiininomaisuus vie asialta pois sen merkityksen. Toisten mielestä anteeksipyyntöä tulee vaatia lapselta heti, toinen haluaa odottaa, kunnes lapsi ihan varmasti tarkoittaa sitä, mitä sanoo.

Tilanteet ovat monenlaisia, joten varmasti anteeksipyytäminenkin voi olla monenlaista.

Meitä suomalaisia moititaan joskus siitä, että sanomme ups tai oho, emmekä anteeksi, kun vahingossa tönäisemme toista. Meitä moititaan siitä, että kun on tosi kipeistä asioista kyse, emme saa pyydetyksi anteeksi vaan viimeiseen saakka puolustelemme itseämme. Toisaalta monesti kuulee ajattelutavasta, että asioita tapahtuu ja ei niistä kannata välittää, anteeksipyytelemisen ruljanssi pitkittää ikävää asiaa, parempi vain ohittaa asia ja unohtaa se.

Anteeksipyytämiseen, antamiseen ja saamiseen liittyy kuitenkin monia seikkoja, jotka avaavat oven onnellisuuteen. Niin kauan kuin emme pyydä anteeksi tekoamme, emme ole antaneet anteeksi tai emme tunne saanemme anteeksi,  kannamme taakkaa mukanamme, vaikka emme sitä myöntäisi. Elämä käy raskaaksi.

Luin hiljattain tositapahtumiin perustuvaa kirjaa, jossa päähenkilö koki hyvin paljon vääryyttä elämässään. Hän kykeni antamaan anteeksi. Vaikka tuntuu mahdottomalta ajatukselta antaa anteeksi todella kammottavia tekoja, se tuntuu onnistuvan monelta. Jos jaetaan anteeksiannettavat asiat äärettömän isoihin, isoihin ja tosi pieniin, niin ehkä isot ovat kuitenkin helpoiten anteeksiannettavia. Kun joku selkeästi satuttaa meitä niin paljon, että huomaamme sen vaikuttavan elämäämme, tiedostamme, että meidän täytyy antaa anteeksi päästäksemme eteenpäin.

Mutta entä ne kaikki pienet ärsytyksen aiheet, pienet loukkaantumiset? Ne, jotka satuttavat meitä, mutta ohitamme ne olankohautuksella, painamme villaisella, järkeilemme, ettei minulla ole syytä sattua, ymmärrän kyllä, miksi toinen käyttäytyi tuolla tavalla tai ettei hän tarkoittanut pahaa. Mutta se sattui silti. 

Jaksaako asiaa antaa anteeksi? Anteeksiantaminen on tietoinen prosessi, joka yleensä vaatii jonkin verran työtä. On helpompi vain unohtaa. Entä kun näitä pieniä syrjään työnnettyjä asioita ja tunteita on kertynyt jo enemmän? Työkaveria kohtaan, ystävää kohtaan, vanhempia kohtaan, puolisoa kohtaan, lapsia kohtaan. Ne kuormittavat meitä, vaikka ovatkin kovin pieniä yksittäin. Ja ne tuntuvat suhteessamme tuohon henkilöön. Ne etäännyttävät meitä kauemmas.

Anteeksiantaminen ei edellytä sitä, että toinen pyytää anteeksi. Toisen ei tarvitse edes tietää tehneensä jotakin, mikä minun olisi hyvä antaa anteeksi. Anteeksiantaminen edellyttää sitä, että haluan päästä kielteisten tunteiden taakasta. Se edellyttää sitä, että olen valmis ajattelemaan asiaa ja myöntämään sen, että asia sattui minua. Se edellyttää sitä, että olen valmis uhraamaan ylpeyteni ja myöntämään, että olemme kaikki samanarvoisia - myös minä voin tehdä asioita, joita jonkun olisi hyvä antaa anteeksi.

Anteeksianto tuntuu hyvältä sen vastaanottajasta. Se voi tuntua yhtä hyvltä anteeksiannon antajasta. Ehkä voisimme pyrkiä antamaan anteeksi enemmän, useammin, pienemmistäkin asioista. Pääsiäisen sanoma kertoo suuresta toivosta, joka tulee Kristuksen sovituksen ja Jumalan anteeksiannon ansiosta. Se, että me annamme anteeksi lähimmäisillemme, tuo myös meille toivoa - toivoa läheisemmistä suhteista, toivoa suuremmasta rakkaudesta, toivoa onnellisemmasta elämästä.