Siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen

Se vaan on joissain asioissa niin vaikeaa.

Kuten mökillä.

Mökki oli aina lempipaikkani. Sinne mentiin kesällä kerrostalosta moneksi viikoksi putkeen. Usein ensin olin toisen vanhemman kanssa pari viikkoa, sitten molempien kanssa pari viikkoa ja sitten taas toisen kanssa pari viikkoa. Kotiin tultiin muutama päivä ennen koulun alkua.

Joutuihan sitä mökillä jonkun verran töitäkin tekemään, kitkemään kasvimaata, perkaamaan marjoja, pesemään pulloja mehuja varten... Mutta silloin sai keskittyä siihen tunnelmaan, normaalista arjesta poikkeavaan olotilaan. Ja muun ajan sitten ui, luki, luki, luki ja luki. Monta maailmaa tuli nähtyä ja monta elämää elettyä niiden viikkojen aikana, ja usein vain istuttua laiturilla hiljaisuudessa, pohtien kaikenlaista.

Odotukset mökille menossa ovat siis kovat. Jotain elämästä irtaantumista.

Mutta kun on ollut pakko aikuistua. On vaihdettava ne vaipat, laitettava ruuat, vahdittava ja huollettava. Onhan se tietysti normaalista arjesta poikkeavaa - paljon rankempaa. Ehkä seuraavan puolentoista viikon aikana saa kuitenkin sen yhden kirjan luettua. Tai ainakin parisenkymmentä 50-luvun valittua palaa. Ehkä hetkeksi pääsee muihin maailmoihin, lapsuuden fiilikseen.

Katsotaan.

Onnen seppä

Mikä on yhtä ikävää kuin yskiä, köhiä ja kurjailla kun ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä?

No, yhtä ikäviä asioita löytyy tietysti paljon ja ikävämpiä asioita paljon enemmän ja ihan liikaa niitä sietämättömän kamalia asioita myös.

Joskus on ihana velloa siinä, kun on kurjaa. Mutta ihan vain pikkuriikkisen ajan - hyvin pian siitä tulee ihan vain pelkästään kurjaa.

Totuus on, että aina asiat voisivat olla paremmin. Ja aina asiat voisivat olla huonommin. Sille ei yleensä voi enää juuri nyt mitään, että asiat ovat huonosti. Mutta sille voi aina jotain, jos haluaa, että asiat olisivat paremmin. Jos ei voi olosuhteille mitään, jotain voi tehdä omalle mielentilalleen. Jos vain haluaa sitä riittävän paljon.

Sanonta "jokainen on oman onnensa seppä" pitää paikkansa. Muut voivat auttaa meitä olemaan onnellisempia tai tehdä asioita, jotka tuovat meille onnettomia tunnetiloja. Mutta me itse päätämme haluammeko olla onnellisia. Joskus se vaatii paljon, radikaalejakin toimenpiteitä, totutusta luopumista. Joskus se vaatii itsensä uhraamista, pois lähtemistä kaiken muuttamista. Joskus se vaatii vain hieman hienosäätöä. Ilman halua ei kuitenkaan yleensä mitään tapahdu.

Ensimmäiset viisi vuotta meni todella hyvin. Kaikki lapset leikkivät innokkaasti toistensa kanssa lähes kaikkea mahdollista. Sitten se alkoi. Esikoinen ei enää halunnut leikkiä ainakaan mitään tyttöjen juttuja. Esikoinen halusi leikkiä vain poikien kanssa. Esikoinen ei enää halunnut varsinaisesti leikkiä, pelata vain jalkapalloa tai tehdä muita urheilujuttuja.

Ja pikkusiskot itkee kun isoveli ei enää koskaan leiki heidän kanssaan. Missä se idylli perheestä, jossa kaikki viihtyvät kaikkien kanssa, on tilanne mikä tahansa? Korjautuuko asia koskaan? Teini-iässä? Tuskin, mutta isoveli saattaa haluta leikkiä siskojen kanssa silloin kun siskoilla on mukavia ystäviä kylässä :-).

No, kyllähän se korjautuu nopeamminkin. Puolentoista viikon päästä mökillä. Kun ei niitä poikakavereita ole lähellä, alkaa siskot kummasti kelvata. Ja varmasti leikkikin löytyy taas. Onhan se aina silloin tällöin vilahdellut vielä, onneksi.

Mihin on maailma menossa

meinaan taloudellisesti. Omassa lapsuudenperheessä koin, että meillä oli rahaa varsin riittävästi. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna sitä oli melkoisen vähän. Eikä nytkään rahassa uida.

Silloin oli itsestään selvää, että sunnuntaina tulleen lähikaupan ruokamainoksen mukaan äiti teki viikon ruokalistan. Mitä minäkin päivänä oli tarjouksessa. Tuoretta ostettiin paljon torilta sulkemisaikaan, kun myyjien piti päästä tuotteistaan eroon, sai paljon ja halvalla. Vaatteet ostettiin alennusmyynneistä tai tehtiin itse - silloin vielä oli paljon edullisempaa tehdä itse, nykyään ei.

Vaikka joskus äiti saattoikin tulla kotiin jonkun kivan jutun kanssa, sanoen, että ostin, kun ajattelin, että tykkäisit, niin aika harvinaista se oli. Kaupasta ei juurikaan mitään vain tarttunut mukaan. Toista se on nykyisin. Vaikka olenkin mielestäni pihi.

On jännä nähdä, miten lapset isona käsittelevät rahaa. Sitä toivoo, että voi opettaa esimerkillään kuluttamaan järkevästi. Taloudellisesti. Ekologisestikin.

Kuka kuuluu perheeseen?

Kaikki tietävät varmasti jonkin tilanteen, jossa joku vaatii erityistä kohtelua jollekulle oman perheensä jäsenelle, syystä tai toisesta. Moni on varmasti ollut tilanteessa, jossa joutuu vain pudistelemaan päätään ja toteamaan, ettei jokaiselle yksinkertaisesti voida suoda erivapauksia tai oikeuksia. Ja koska jokaiselle ei voida, juuri sille yhdelle ei voida.

Mutta on Suomen päättäjien - kuka siitä päätöksestä vastuun ottaakaan - käytös näiden muutamien turvapaikkaa hakevien isovanhempien käännyttämisestä ikäviä tunteita nostattavaa. Tietenkään Suomi ei voi avata oviaan niin, että kaikkialta maahan virtaa hoitoa ja huolenpitoa tarvitsevia vanhuksia, kun omista vanhuksistakaan ei osata eikä voida valtion puolesta pitää kunnolla huolta. Varmasti se vähäinenkin huolenpito täällä on enemmän kuin jossain muualla. Mutta...

Nyt on lainsäätäjien syytä miettiä kunnolla nämä asiat läpi. Löytää se oikeudenmukaisuuden ja armon, lain vaatimuksen ja inhimillisyyden tasapaino. Varmasti vaikea tehtävä. Mutta siihen olisi tarvetta pyrkiä. Kuin myös meidän omissa ihmissuhteissamme.

Kaistaraivoa

Tapanani on käydä uimassa kahdesti viikossa aamukuudelta. Ihan uimahallissa siis. Se aloittaa päivän mukavasti ja on sopivan leppoisaa liikuntaa siihen aikaan aamusta. Vuosien aikana on tullut huomioitua monia asioita.

Meidän uimahallissa yksi radoista on varattu vesijuoksijoille, yksi hitaille uimareille, yksi kuntouimareille, kaksi nopeille uimareille ja loput nuorille kilpauimareille, jotka harjoittelevat ennen koulua.

Itse kuuluun kastiin kuntouimarit. Määritelmä on aika väljä. Se tarkoittaa kaikkia, jotka eivät uskalla mennä nopeiden torpedoiden sekaan ollakseen se porukan hitain uimari, sekä kaikkia, jotka eivät voi hyväksyä kohdallaan termiä hidas. Ja kaikkea siltä väliltä. Uimanopeudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Kun siinä yrittää pitää omaa kuntoaan yllä tosi hitaan uimarin perään jumittuneena (aina ei voi kääntyä toiseenkaan suuntaan, jos radalla on jo se kymmenisen uimaria), välillä huomaa kaistaraivon nostavan päätään - tai rataraivon. Miksei ihminen oikeasti voi myöntää olevansa hidas, kun kaikki painelevat ohitse, ja siirtyä sinne hitaampien radalle - jossa usein jopa on enemmän tilaa.

Miksi on niin vaikeaa myöntää, että on jossain huonompi kuin haluaisi? Pojan jalkapallojoukkueessa alkaa olla niin monta poikaa, että pelien pelaamisessa ei ole mitään järkeä koko porukalla. Jos pelistä jokainen pelaa 1/6 ja on vaihdossa 5/6, ei se enää ole kenellekään mielekästä. Porukasta tehdään siis kaksi pelijoukkuetta, toiset pelaavat toisissa otteluissa ja toiset toisissa, kaikki kuitenkin yhtä paljon. Osa porukasta on sitä mieltä, että poikia ei saa jakaa sen mukaan, kuinka hyviä he ovat.

Miksi ei? Eikö ole mielekkäämpää, että ne, jotka osaavat syötellä, saavat pelata sellaisten kanssa, jotka osaavat syötellä ja ottaa pallon haltuun. Ja pelata joukkueita vastaan, jotka ovat saman tasoisia. Ja ne, jotka ovat vasta aloittaneet pelaamisen, eivätkä juuri muuta kuin juokse kentällä, saavat harjoitella samantasoisten kanssa niitä perusjuttuja sekä pelata omantasoisiaan joukkueita vastaan. Molempien joukkueiden pelit voisivat päättyä lukemiin 3-4, 2-3, eikä 10-1 tai 9-2.

Miksi se, että ei osaa jotain asiaa yhtä hyvin kuin joku toinen juuri tällä hetkellä, on niin iso asia, ettei voida suoda paremmalle mahdollisuutta kehittyä vielä paremmaksi?

Miksi koulussa joutuu lähes aina menemään sen heikoimman aineksen mukaan. Miksei jakotunteja virallisesti saa jakaa sen mukaan, että toisessa on matematiikassa lahjakkaat ja toisessa enemmän apua tarvitsevat?

Miksi vain "huonompien" annetaan olla erilaisia, ja pyritään ymmärtämään heidän tarpeitaan, mutta parempien pitäisi vain mukautua...

Ties mitä mustakin olisi tullut, jos olisin koulussa tehnyt jotain muuta kuin istunut takanurkassa ja kertonut takanurkan pojille aina missä mennään ja mitä pitää tehdä... Jos joku olisi haastanut kehittymään, ponnistelemaan, olemaan vielä parempi.