Miksi? Miksi me aikuiset usein ollaan ilon pilaajia? Ihan oikean ilon pilaajia.
Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).
Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.
Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.
Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.
Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.
Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.
Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.
Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).
Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.
Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.
Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.
Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.
Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.
Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.
2 kommenttia:
Joo, tuossa pitäisi oppia se kultainen keskitie, ja oppia iloitsemaan lasten kanssa. Niin ja sitten myös aina muistamaan, ettei muserra toisen iloa ja onnea. Saattaa käydä myös niin ettei raaski millään heittää mitään itsetehtyä ja ihanaa löydettyä aarretta pois, että joka paikka alkaa pursuamaan niitä. Siinä huomasin, että kun tekee arvioivan siivouksen pari kertaa vuodessa, niin kummasti raaskii heittää pois niitä askartelujakin. :) Tuotanto on meillä sen verran tuottoisaa, riittää pari ihanaa säilyttää muistona.
Meilläkin tuotanto on varsin runsasta. Onneksi suuri osa on sellaista, että jos ei ole jotain superhienoa ja erityistä, kun erityisesti piirrokset ovat lojuneet paikallaan kaapissa ajan x, äiti saa hyvin heitettyä pois suuren osan. Parhaat ja ne joihin jotain tunnetta liittyy, tulee säästettyä. Piirustukset ja maalaukset on onneksi helppo mapittaa, askartelujen säästäminen onkin sitten toinen juttu... Onneksi moni askartelu on mukana leikeissä ja sitten menee jossain vaiheessa niin rikki, että lapset itse heittää pois.
Lähetä kommentti