herkkiä hetkiä

Viimeaikoina meillä on juteltu siitä mistä lapset tulee. Tyttöjen kanssa, salaattiaineksia pilkkoessa. Myöhemmin juttu jatkui 7-vuotiaan kanssa erilaisista perheistä. Kun jossain perheessä on vähemmän lapsia ja jossain enemmän. Juteltiin siitä, että kaikki eivät halua lapsia tai kovin montaa lasta ja silloin lasten saamista pystyy estämään. Sekä siitä, että kaikki eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat tai eivät niin monta kuin haluaisivat. Ja silloin, tai vaikka olisikin jo lapsia, jotkut haluavat ja voivat adoptoida lapsia, kuten muutamassa tuttavaperheessämme.

Tyttö alkoi itkeä kovin surullisena. Koska hän haluaa lapsia sitten isona, ja on niin kovin surullista ajatella, että ehkä ei saakaan, vaikka kuinka haluaa.

Hetki oli hellyyttävä, niin suuria tunteita.

Vaikka ymmärrän, että kaikki ihmiset eivät lapsia haluakaan, syystä tai toisesta, uskon, että se halu on jumalallista alkuperää ja jokaisessa olemassa jossakin vaiheessa. Ei pelkästään biologisena hormonitoimintana, vaan heijastuksena siitä totuudesta, että olemme Jumalan perhettä ja perhe on se muoto, jossa parhaimmassa tapauksessa voimme elää yhdessä Jumalan luona.

X -> Y tai sitten ei

Hiljattain tunsin hyvin vahvasti, että Jumala halusi minun tekevän asian X. Se voisi johtaa asiaan Y, joka olisi hyvä ja kehittävä asia, mutta kenties pelottava minulle heikkouksien omaavalle ihmiselle ja taatusti käytännöllisen toteutuksen suhteen haastava asia. Asia, jonka eteen tulisi nähdä vaivaa ja joka pakottaisi minut ylittämään itseni.

Asian X taikka Y tekeminen sinänsä ei ollut kuitenkaan mitenkään vastenmielistä vaan sellaista, joka olisi myös mukavaa. Ja jota voisin sanoa jopa haluavani, vaikken ollutkaan sitä koskaan aiemmin ajatellut. Varsinkin jos ei olisi niin haastavaa, koska aina mielelläni pääsisin sieltä missä aita matalin, ettei tarvitsisi kovasti ponnistella.

Tein asian X, mutta se ei johtanut asiaan Y, eikä johtanut oikeastaan juuri mihinkään. Vielä ainakaan.

Sellaiselle, joka ei usko Jumalaan, asia saattaa olla itsestään selvä. Jumala ei ole ollut mukana kuviossa millään tavalla. Halusin vain asiaa Y, tai ainakin tehdä asian X, joten tein sen ja keksin selityksiä - ulkoisen attribuution, jolla voin kenties tarvittaessa selittää epäonnistumista.

Sellaiselle, joka uskoo saattaa herätä kysymys: Miksi Jumala halusi minun tekevän asian X, vaikka se ei johtanut mihinkään? Joskus vastaus saattaa olla siinä, että kyseisen asian tekeminen avaa ovia johonkin muuhun kuin siihen, mihin kuvitteli sen johtavan. Joskus vastaus saattaa olla siinä, että asian tekeminen vain muuttaa omaa perspektiiviä, mikä on tarpeellista johonkin toiseen suuntaan lähtemiseen. Joskus vastaus saattaa olla, että Jumala olisi halunnut minun tekevän myös asian Y, mutta sitten muut ihmiset oman vapaan tahtonsa käytöllä estävät sen toteutumisen. Tai vastaus voi olla, että Jumala testaa olisiko oikeasti valmis tekemään sen, minkä Jumala haluaa, vaikka se olisikin epämukavaa tai haasteellista. Muttei kuitenkaan vaadi sen asian tekemistä.

Kaikesta huolimatta, se joka uskoo, vaikkei tietäisi vastausta, edelleen uskoo. Edelleen tietää, että Jumala tahtoi hänen tekevän asian X.

Ja se riittää.

I plead guilty

It's the constant battle. I know how to raise kids - I'm professional, both by education and by 9 years experience. I know the things you absolutely should not do, never ever. I know the things that aren't good to do. I know the things you should do. And the things you could do if you would like to steer to this direction or that.

Still, I do the things I know I never should. And those that aren't good. And don't do those I should nor all I could.

Yesterday was one of those days I did something I felt so horrible about. To this one sweet little girl. Some might say it's normal. Or that it's not bad at all. Or least not as bad as I feel.

But I know better. Better than to do such a thing. Especially to this girl. And why did I do it - because I was just so plain annoyed by things she did.

I feel guilty. Some might say don't. But that's one thing I feel strongly about. When you do wrong, you need to feel guilty. Especially if it has anything to do with your children. If you don't, if it doesn't bother you at all, soon you'll notice your downhill and how fast you are sliding. I rather feel guilty about small things than big things.

Besides. I have no ambitions really, though there are many things I'd like to do. But I do know I want to be a better mother today than I was yesterday and even better tomorrow.

All the indicators for being better (or worse) is all in the daily interactions with each child.

Looking forward to

This summer has just flown by. I had so many things in my mind what we would like to do with the kids. And had "scheduled" free, nothing to do time as well, because I think that too is extremely important. We managed to do many fun things we wanted to and have really enjoyed the summer.

But I'm also looking forward to the school and hobbies and all that busy life to begin. Even if it means going back and forth many times a day. I just get around to do so many more things when I'm "busy". If I have a block of 3 hours of unscheduled time I manage to do many things instead of having the whole day free to idle away.

A new school year, even if it's not mine, holds so many hidden promises about exciting future. You never know how much and what you are going to learn. You never know how many new friends will you make. You just don't know what great and fun things the future holds for you.

And that is exciting. Even when you get older. You never know.