Gifts

In this family we like to sing. But we really can't sing. I'm the best and I think I've lost it too. I mean seriously, staying in tune is impossible for 5/6 in this family. And often for me too when we all sing, loud and competing who can finish the song first. Sometimes everyone may hit the right note. Or pitch. Or tempo. Or what ever. But regardless of all that, we sing a lot and enjoy it.

We perform happy birthdays for family and one Christmas we sang We wish you a Merry Chistmas to selected people. One of the kids suggested we'd sing something to the neighbours this year too. I had to say no. It's kind of cute and forgivable when all kids are under 5. I just can't let us perfom as such anymore. Because now we're also loud.

But the problem is this: kids don't understand we may sound some what horrible. They think they sing well. They know the words. You hear sounds coming out of them and it's not just one sound but different sounds.

And if you try bringing it up in any gentle way that actually we're not good at singing, it's not taken well. They just cannot comprehend it. Nor believe it. The oldest was comparing himself after some musical performance to two cousins and two friends. Who actually are pretty good singers. He sees himself as good as them, somewhere in between, worse than some and better than some. How do I tell him that no son, really, you're way beyond them all.

It's not that we value music so highly or that it's the meaning of life. For us parents, it's fine that we can't sing. We still sing and it brings joy to us. We just know that listening to us may not bring joy but pain to some others. You don't want purposely hurt your kids by telling your kids that they're wrong, they can't sing at all. But I don't want them grow up thinking they have this great talent in singing, because one day that illusion will disapper and the reality will hit. I hope that when it happens, they still continue to sing and enjoy singing.

I was always hoping that one singer gene in their ancestry (professional I hear) would have appeared in at least one of them. But perhaps it's better that they're all on the same level. And there's hope, that piano will produce the right sounds via their fingers. At least the girls play now with two hands, which is more than I can say about myself.

Kolikon kaksi puolta

Kaksi periaatetta, jotka ovat mielestäni tärkeitä. 1) Vanhemman tehtävä on olla lapsen puolustaja "maailmaa vastaan" - kun kaverit murjoo ja kaikki näyttää huonolta, vanhemmat ovat se, jotka vakuuttavat lapselle, että sinä olet hyvä, sinä olet riittävä, juuri sellaisena kuin olet. Vanhemmat tarvittaessa taistelevat lapsensa oikeuksien puolesta. 2) Kannattaa pitää mieli avoinna, sille, että minunkin lapseni saattaa tehdä jotakin, jota en uskoisi.

Joskus vain nämä kaksi periaatetta saattavat olla ristiriidassa ja silloin pitää yrittää tasapainoilla.

Keskustelin erään lapseni ystävän vanhemman kanssa tänään. Vanhempi on ollut hämmästyksissään eräästä lapsen todistuksessa olevan ruksin kohdasta. (Hämmästys ei ulottunut siihen, että omallani oli samassa kohdassa). Keskusteltuaan opettajan kanssa, hän kuuli opettajalta lapsella olevasta piirteestä, joka oli vaikuttanut arvosteluun. Ensireaktio luonnollisesti oli asian vähätteleminen, jossa vaiheessa en voinut olla mainitsematta, että itse asiassa kyseinen piirre on hyvin selkeästi esiin tuleva, ja olemme oman lapseni kanssa sitä joutuneet vuosien varrella useampaan otteeseen käsittelemään, koska se on aiheuttanut meillä kovasti pahaa mieltä. Vaikka oman lapseni virheet ovat tulleet usein keskusteluissa esiin hänen lapsensa ihmettelyjen puitteissa en ole rohjennut tuoda esiin tätä piirrettä, joka kenties joskus provosoi oman lapseni käytöstä.

Asia jäi selvästi vaivaamaan vanhempaa, ja keskustelussa löytyi puolusteluja sille, miksi moista käytöstä nykyajan elämässä, varsinkin työelämässä tarvitaan. Siinä sitten vähän omahyväisesti tuumailin, että toivottavasti itse olen valmiimpi näkemään lapsieni kasvunpaikkoja myös.

Ja sitten se kolikon kääntöpuoli, pian keskustelun aiheeksi tuli, kuinka lapseni ystävä oli ihmetellyt lapseni puheita liittyen uskontoon, joitain kuukausia sitten. Muistan lapseni kertoneen keskustelleen aiheesta ystävänsä kanssa, kertoneensa mitä kirkossa tekee ja ihmetelleensä, kuinka ystävä, joka on toisen uskonnon kuin ev.lut. tunnilla koulussa, ei kuitenkaan usko Jumalaan tai mihinkään siihen liittyvään. Kun kuulin, mitä lapseni ystävä oli kotonaan ihmetellyt oman lapseni puheista, en ollutkaan niin valmis hyväksymään asiaa... Toki noin teorian tasolla uskon, että oma lapseni on voinut sanoa mitä vain ja aina on vaikea tietää miten toinen on ymmärtänyt sanoman ja minkälaisena se kulkeutuu vanhemman korviin, mutta huomasin sanovani, että tuota en ihan purematta niele. Epäusko lapsen tuntien onko voinut käyttää sellaista kieltä, esittää sellaisia ajatuksia (mistä olisi ne saanut päähänsä) ja halu selittää itselle, ettei lapsi ole voinut käyttäytyä niin huonosti, epäsopivalla tavalla. Mutta ennen kaikkea ehkä kuitenkin halu väittää vastaan, puolustaa lastaan: minun lapseni ei ole aina se, josta löytyy vikaa. Minun lapseni ei ole huonompi.

Ehkä joskus oppii tasapainottelemaan näiden puolien kanssa silloin, kun ei ole tilaisuutta selvittää asioiden todellista laitaa. Mielummin kuitenkin ajattelee omastaan liian usein hyvää kuin aina pahaa ja löytää syyn omassaan.

I did it again

the nine year old son comes home from school, asks for an envelope. What size, what for I ask, and small one is enough. Then he continues to ask where are the free movie tickets he received for his birthday. (In this house it seems that I'm always asked where things are). I did not connect the two so said "why, what are you doing with them?" - in a voice "I don't want to give them to you to lose them". The secret is out, he was planning on giving them to me and his dad as Christmas present. Of course now that it all came out it wasn't such a surprise and tears came to his eyes. He had this great idea, because he really wants to give us something and he doesn't think these "happy children", "a back rub", "a good game with you" answers to his question "what would you like for Christmas" are good enough. He wants to give us something tangible, something he can buy with his money or give as a sacrifice (he really wants to go to the movies, he had already picked a movie to go see).

I explained that he doesn't need to give us his tickets, but his desire and willingness to give them was very touching and we appreciate it allready so much that the act itself is a great gift. What a spoiler I was. I wish I would have not spoiled his joy of his great idea. I know he didn't give up but is already planning something else.

But I think it just happens so many times with kids. Too many times. A child is doing something, which to you seems not so sensible, or is doing something other than you've asked him or her to do. You tell them sharply to do what you've asked or ask "what are you doing" in a tone of "what on earth are you doing" - to find in both cases that the child is doing something great, something he or she has thought that would make you or someone else in the family happy. But because of timing or you not seeing the point in doing, the good feeling the child had about his or her idea and her actions is spoiled.

Or does it happen only to me?