Kaksi periaatetta, jotka ovat mielestäni tärkeitä. 1) Vanhemman tehtävä on olla lapsen puolustaja "maailmaa vastaan" - kun kaverit murjoo ja kaikki näyttää huonolta, vanhemmat ovat se, jotka vakuuttavat lapselle, että sinä olet hyvä, sinä olet riittävä, juuri sellaisena kuin olet. Vanhemmat tarvittaessa taistelevat lapsensa oikeuksien puolesta. 2) Kannattaa pitää mieli avoinna, sille, että minunkin lapseni saattaa tehdä jotakin, jota en uskoisi.
Joskus vain nämä kaksi periaatetta saattavat olla ristiriidassa ja silloin pitää yrittää tasapainoilla.
Keskustelin erään lapseni ystävän vanhemman kanssa tänään. Vanhempi on ollut hämmästyksissään eräästä lapsen todistuksessa olevan ruksin kohdasta. (Hämmästys ei ulottunut siihen, että omallani oli samassa kohdassa). Keskusteltuaan opettajan kanssa, hän kuuli opettajalta lapsella olevasta piirteestä, joka oli vaikuttanut arvosteluun. Ensireaktio luonnollisesti oli asian vähätteleminen, jossa vaiheessa en voinut olla mainitsematta, että itse asiassa kyseinen piirre on hyvin selkeästi esiin tuleva, ja olemme oman lapseni kanssa sitä joutuneet vuosien varrella useampaan otteeseen käsittelemään, koska se on aiheuttanut meillä kovasti pahaa mieltä. Vaikka oman lapseni virheet ovat tulleet usein keskusteluissa esiin hänen lapsensa ihmettelyjen puitteissa en ole rohjennut tuoda esiin tätä piirrettä, joka kenties joskus provosoi oman lapseni käytöstä.
Asia jäi selvästi vaivaamaan vanhempaa, ja keskustelussa löytyi puolusteluja sille, miksi moista käytöstä nykyajan elämässä, varsinkin työelämässä tarvitaan. Siinä sitten vähän omahyväisesti tuumailin, että toivottavasti itse olen valmiimpi näkemään lapsieni kasvunpaikkoja myös.
Ja sitten se kolikon kääntöpuoli, pian keskustelun aiheeksi tuli, kuinka lapseni ystävä oli ihmetellyt lapseni puheita liittyen uskontoon, joitain kuukausia sitten. Muistan lapseni kertoneen keskustelleen aiheesta ystävänsä kanssa, kertoneensa mitä kirkossa tekee ja ihmetelleensä, kuinka ystävä, joka on toisen uskonnon kuin ev.lut. tunnilla koulussa, ei kuitenkaan usko Jumalaan tai mihinkään siihen liittyvään. Kun kuulin, mitä lapseni ystävä oli kotonaan ihmetellyt oman lapseni puheista, en ollutkaan niin valmis hyväksymään asiaa... Toki noin teorian tasolla uskon, että oma lapseni on voinut sanoa mitä vain ja aina on vaikea tietää miten toinen on ymmärtänyt sanoman ja minkälaisena se kulkeutuu vanhemman korviin, mutta huomasin sanovani, että tuota en ihan purematta niele. Epäusko lapsen tuntien onko voinut käyttää sellaista kieltä, esittää sellaisia ajatuksia (mistä olisi ne saanut päähänsä) ja halu selittää itselle, ettei lapsi ole voinut käyttäytyä niin huonosti, epäsopivalla tavalla. Mutta ennen kaikkea ehkä kuitenkin halu väittää vastaan, puolustaa lastaan: minun lapseni ei ole aina se, josta löytyy vikaa. Minun lapseni ei ole huonompi.
Ehkä joskus oppii tasapainottelemaan näiden puolien kanssa silloin, kun ei ole tilaisuutta selvittää asioiden todellista laitaa. Mielummin kuitenkin ajattelee omastaan liian usein hyvää kuin aina pahaa ja löytää syyn omassaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti