Election

Yesterday was the first election night, next one (voting between two candidates who got the most votes yesterday) will be in two weeks.

Voting really is hard. You can base your votes on so many aspects.

First of all, the "outward appearances" - not just looks, but gender, sexual orientation, interests, speaking skills, language skills, religion or party etc.

Secondly, the values and principles the candidate professes to have or has shown to have.

Thirdly, the accomplishments the candidate has on the professional field. Is s/he really capable of doing what a president should do and giving an image to the world we want the president to give.

Each person decides how much each aspect affects their decision. It depends on what the person wants from the president and how much power one thinks the president actually has.

The problem often is that the impressions we get from the candidates often are just that - impressions, not reality. Also they often may sound good and have good intentions, but the actions wont be there or will be totally different. Like in the case of the head of the social democrat party, Mr. Juholt, resigning in Sweden recently. There will never be a perfect candidate. In any country. Each candidate will make mistakes as a president. Each will most likely try their best as well.

The important thing is that we vote and we make a conscious vote. That we think why we vote the person we do. Hopefully our desicions are not based solely on one aspect or the fact that family/friends/someone else is voting for X. After all, though quite little, the president does have some power to lead a nation towards some direction. And we hope that direction to be a good one - one that eventually leads people closer to God, even if the president has no such agenda. All good things come from God so a president endorsing good things will be a tool in His hands. Whether s/he wants or not.

Mitä opettaa lapselle?

Kolmasluokkalainen oli luistelemassa. Halusi lyödä kiekkoa maaliin. Vapaana ei ollut yhtään maalia, mutta yhdessä oli vain lähes mies laukomassa mailalla. Poika odotti. Maali vapautui ja hän ehti muutaman kiekollisen laukoa, kun paikalle luisteli joukko muutamia vuosia isompia poikia, jotka sanomatta mitään omivat maalin ja alkoivat pelata.

Pojalla kiukku nousi, tilanteen epäreiluus ärsytti, mutta vähän aikaa yritti siinä samalla laukoa omaa kiekkoaan ja "pyysi" äidiltä apua.

Mitä opetat tällaisessa tilanteessa:

- Vanhempi auttaa aina vai ison pojan pitää jo itse hoitaa asiansa?

- Yhden on väistyttävä monen tieltä?

- Varo, ettei tule turpiin jos avaat suusi ja rupeat valittamaan asiasta?

- Elämä on epäreilu, opi hyväksymään se?

- Mutta siitä huolimatta on joku syy miksi kannattaa pyrkiä olemaan reilu ja ystävällinen ja toiset huomioon ottava, vaikkei koskaan saisikaan vastaavaa käytöstä takaisin osakseen?

- Tuntemasi kostonhimo on normaali/hyväksyttävä/ naurettava/huono juttu?

- Kohteliaisuus ja odottaminen ei kannata?

- Pärjätäksesi maailmassa on vaan opittava ottamaan se, minkä haluaa?

- Älä nyt, eihän kyseessä ollut iso asia? (eli lapselle tärkeät jutut ei ole oikeasti  tärkeitä)

- Käännä vain se toinen poski?

- Keksitäänpä jotain muuta kivaa tekemistä? (pahaa oloa ei kohdata)

Tai jotain ihan muuta. Tosiasia kun on, että aina reaktioillamme lapsi oppii jotakin. Sitä kun jaksaisi miettiä useammin, varsinkin ennen reagoimisiaan hankalissa tilanteissa, lopputulos saattaisi olla parempi.

Kiitollisuuden aihe

Jouluun asti käveltiin ekaluokkalaisen kanssa koulumatkaa aamuisin puoleen väliin asti ja tavattiin taas koulupäivän jälkeen suunnilleen puolessa välissä. Osana aamuista vietiin autolla koululle kun muun perheen aikataulu vaati autolla liikenteeseen lähtemistä siihen aikaan. Koulu oli evakossa toisen koulun tiloissa ja matka oli yli puolet pidempi kuin matka oikealle koulurakennukselle.

Ekaluokkalainen koki yksi kulkemisen todella kamalaksi eikä millään halunnut sitä tehdä. Yhtenä aamuna viikossa meni isoveljen kanssa samaa matkaa. Itse olen aina pitänyt itsestään selvänä, että ekaluokkalainen kävelee itse kouluun. Tämä ekaluokkalainen varsinkin on aina ollut kovin reipas monessa asiassa, joten en osannut moista reaktiota häneltä odottaa.

Nyt joulun jälkeen hän on kävellyt ihan yksin, paitsi sen kerran isoveljen kanssa. Ei ole ollut mitään ongelmia. Olihan hän siihen jo henkisesti valmistautunut koko syyslukukauden.

Toki olisi voinut syksyllä jo lapselle sanoa, että nyt kyllä kävelet yksin, olet jo iso ja pystyt siihen. Ja tuskin mitään suuria katastrofeja siitä olisi syntynyt. Pieniä varmasti kyllä. Olen ollutkin todella kiitollinen, että on ollut mahdollisuus toimia lapsen tarpeen mukaan. Kotiäitiyden parhaita puolia.