Jouluun asti käveltiin ekaluokkalaisen kanssa koulumatkaa aamuisin puoleen väliin asti ja tavattiin taas koulupäivän jälkeen suunnilleen puolessa välissä. Osana aamuista vietiin autolla koululle kun muun perheen aikataulu vaati autolla liikenteeseen lähtemistä siihen aikaan. Koulu oli evakossa toisen koulun tiloissa ja matka oli yli puolet pidempi kuin matka oikealle koulurakennukselle.
Ekaluokkalainen koki yksi kulkemisen todella kamalaksi eikä millään halunnut sitä tehdä. Yhtenä aamuna viikossa meni isoveljen kanssa samaa matkaa. Itse olen aina pitänyt itsestään selvänä, että ekaluokkalainen kävelee itse kouluun. Tämä ekaluokkalainen varsinkin on aina ollut kovin reipas monessa asiassa, joten en osannut moista reaktiota häneltä odottaa.
Nyt joulun jälkeen hän on kävellyt ihan yksin, paitsi sen kerran isoveljen kanssa. Ei ole ollut mitään ongelmia. Olihan hän siihen jo henkisesti valmistautunut koko syyslukukauden.
Toki olisi voinut syksyllä jo lapselle sanoa, että nyt kyllä kävelet yksin, olet jo iso ja pystyt siihen. Ja tuskin mitään suuria katastrofeja siitä olisi syntynyt. Pieniä varmasti kyllä. Olen ollutkin todella kiitollinen, että on ollut mahdollisuus toimia lapsen tarpeen mukaan. Kotiäitiyden parhaita puolia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti