Eilen taas havahduin. Ovelleni tuli nainen Yhteisvastuukeräyksen merkeissä. Vastasin hänelle, että annan lahjoituksia omalle kirkolleni ilmaistessani, etten osallistu tähän keräykseen tällä kertaa. Kyllähän se piti paikkaansa. Mutta se oli selitys. Syy miksei lippaaseen tippunut yhtään ropoa, oli se, ettei talossa ollut käteistä (no ehkä jonkun takin taskun pohjalta olisi voinut jotain löytyä) ja tilikin näytti alle kymmentä euroa. Selittelyä siis.
Kun minulta kysytään kotiäitiydestä, aionkin vielä olla pitkäänkin, helposti olen vastannut, että kyllä, koska olen opettaja, ja tuntuisi tyhmältä mennä paimentamaan kolmeakymmentä toisten lasta eikä olla omien lasten kanssa. Tottahan sekin on. Mutta se ei ole se todellinen syy, vaan syy on se, että uskon ja koen, että lapsilleni on parhaaksi se, että olen kotona heidän kanssaan. Sen lisäksi haluan olla siinä määrin mukana lasteni elämässä, että siihen kuluu aikaa, jota työssä käyden ei olisi.
Kun vieraita tulee kylään, hyvin helposti sanon, että pahoittelen tätä sekasotkua, ei ole ollut aikaa siivota niin tarkasti. Kyllähän sekin pitää paikkansa. Mutta todellinen syy on se, että aikaa toki on ollut ihan sama määrä kuin kaikilla muillakin, mutta olen mielummin käyttänyt sen johonkin muuhun kuin kunnon puunaamiseen.
Miksi sitä selittelee? Vastaa kysymyksiin kertomatta todellista syytä, olettaen, että todellisen syyn kertoessaan kuulija ajattelee - jotain.
Koska itselle on niin helppoa selitellä, onko se yhtä tavallista lapselle? Onko se ensimmäinen vastaus, jonka kuulee lapsen suusta todellakin se pohjimmainen ajatus, vaiko se, mitä lapsi sanoo, jottei vanhempi ajattele - jotain. Kuinka hyvin sitä ihan oikeasti tuntee lastaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti