torstai 3. kesäkuuta 2010

Kaistaraivoa

Tapanani on käydä uimassa kahdesti viikossa aamukuudelta. Ihan uimahallissa siis. Se aloittaa päivän mukavasti ja on sopivan leppoisaa liikuntaa siihen aikaan aamusta. Vuosien aikana on tullut huomioitua monia asioita.

Meidän uimahallissa yksi radoista on varattu vesijuoksijoille, yksi hitaille uimareille, yksi kuntouimareille, kaksi nopeille uimareille ja loput nuorille kilpauimareille, jotka harjoittelevat ennen koulua.

Itse kuuluun kastiin kuntouimarit. Määritelmä on aika väljä. Se tarkoittaa kaikkia, jotka eivät uskalla mennä nopeiden torpedoiden sekaan ollakseen se porukan hitain uimari, sekä kaikkia, jotka eivät voi hyväksyä kohdallaan termiä hidas. Ja kaikkea siltä väliltä. Uimanopeudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Kun siinä yrittää pitää omaa kuntoaan yllä tosi hitaan uimarin perään jumittuneena (aina ei voi kääntyä toiseenkaan suuntaan, jos radalla on jo se kymmenisen uimaria), välillä huomaa kaistaraivon nostavan päätään - tai rataraivon. Miksei ihminen oikeasti voi myöntää olevansa hidas, kun kaikki painelevat ohitse, ja siirtyä sinne hitaampien radalle - jossa usein jopa on enemmän tilaa.

Miksi on niin vaikeaa myöntää, että on jossain huonompi kuin haluaisi? Pojan jalkapallojoukkueessa alkaa olla niin monta poikaa, että pelien pelaamisessa ei ole mitään järkeä koko porukalla. Jos pelistä jokainen pelaa 1/6 ja on vaihdossa 5/6, ei se enää ole kenellekään mielekästä. Porukasta tehdään siis kaksi pelijoukkuetta, toiset pelaavat toisissa otteluissa ja toiset toisissa, kaikki kuitenkin yhtä paljon. Osa porukasta on sitä mieltä, että poikia ei saa jakaa sen mukaan, kuinka hyviä he ovat.

Miksi ei? Eikö ole mielekkäämpää, että ne, jotka osaavat syötellä, saavat pelata sellaisten kanssa, jotka osaavat syötellä ja ottaa pallon haltuun. Ja pelata joukkueita vastaan, jotka ovat saman tasoisia. Ja ne, jotka ovat vasta aloittaneet pelaamisen, eivätkä juuri muuta kuin juokse kentällä, saavat harjoitella samantasoisten kanssa niitä perusjuttuja sekä pelata omantasoisiaan joukkueita vastaan. Molempien joukkueiden pelit voisivat päättyä lukemiin 3-4, 2-3, eikä 10-1 tai 9-2.

Miksi se, että ei osaa jotain asiaa yhtä hyvin kuin joku toinen juuri tällä hetkellä, on niin iso asia, ettei voida suoda paremmalle mahdollisuutta kehittyä vielä paremmaksi?

Miksi koulussa joutuu lähes aina menemään sen heikoimman aineksen mukaan. Miksei jakotunteja virallisesti saa jakaa sen mukaan, että toisessa on matematiikassa lahjakkaat ja toisessa enemmän apua tarvitsevat?

Miksi vain "huonompien" annetaan olla erilaisia, ja pyritään ymmärtämään heidän tarpeitaan, mutta parempien pitäisi vain mukautua...

Ties mitä mustakin olisi tullut, jos olisin koulussa tehnyt jotain muuta kuin istunut takanurkassa ja kertonut takanurkan pojille aina missä mennään ja mitä pitää tehdä... Jos joku olisi haastanut kehittymään, ponnistelemaan, olemaan vielä parempi.

2 kommenttia:

Puolikas kirjoitti...

Niinpä, jollain tavoin se on hirveän vaikea myöntää olevansa "huonompi". Ihmisellä on kova tarve todistella olevansa parempi kuin muut.

Ehkä jo termit "hyvä" ja "huono" ovat niin latautuneita, että on todella vaikea alkaa vakuttelemaan vaikka lasta, että ei haittaa, vaikka on "huono".

OKL:ssa meillä oli tosi hyvät liikunnan didaktiikan opettajat; vahvistivat sitä, mikä muutenkin tuntui oikealta, eli ettei puhuta hyvistä ja huonoista, vaan mieluummin "enemmän harrastaneista" ja "vähemmän harrastaneista". Ryhmät voi siis hyvinkin jakaa taidon mukaan, mutta muistuttamalla aina, ettei kyse ole paremmuudesta, vaan siitä, että toiset ovat elämässä vain harjoitelleet enemmän joitain taitoja, koska ovat olleet enemmän kiinnostuneita. Tällä systeemillä saadaan ne liikunnasta vähemmän kiinnostuneetkin mukaan tunneilla!

Meidän pojan jalkapalloseurassa on myös jo niin paljon poikia, että ryhmät jaettiin "tasoryhmiin". Tämä herätti vastustusta, mutta koulussa töissä olleena me ymmärsimme, mistä oli kyse, ja että se on hyvä asia. Silti, pakko myöntää, että kun jako oli tehty, sitä ei osannut olla arvuuttelematta, minkä tasoiseen ryhmään oma poika on laitettu... ;) Ei tietenkään hänen kuullensa.

Puutut tässä myös tärkeään lahjakkaiden oppilaiden ongelmaan. Niin, koulu on tosi tasapäistävä laitos. Perustuu ajatukselle olemassaolevien rakenteiden ja kulttuurin säilyttämiselle, ei muuttamiselle. Erilaisuutta ei hyväksytä puoleen eikä toiseen, vieläkään. Voisiko kaikissa oppiaineissa kokeilla tuota mallia kuin liikunnassa? Että toiset, jotka ovat kiinnostuneempia, saisivat vähän haastavampaa opetusta? Siinä liikutaan kyllä vaarallisilla vesillä, koska varmasti moni opettajakin, ihan tiedostamattaan, vahvistaa ajatusta "neroista" ja "idiooteista".

Mutta kokemukseni mukaan tämä malli toimii liikunnassa. Miksei sitten muissakin taide- ja taitoaineissa, ja lopulta ihan kaikissa?

Maya kirjoitti...

Minua harmitta tuo tasapäistäminen kaikessa... minusta se vie ihmiseltä identiteetin ja lopulta vapaan tahdon. Ei kaikki voi olla yhtä hyviä joka asiassa, mutta jokaisella on jotakin, jossa he ovat hyviä.
Olen montessoriopettaja ja tiedän että lapset kehittyvät eri tahtiin. Joku oppii lukemaan 3 vuotiaana joku 8 vuotiaana, mutta kun he ovat yli 10 voidaan sanoa, että he lukevat. Se joka oppii 8 vuotiaana on taas opetellut muita asioita, jopa matematiikkaa voi oppia ennen lukemista. Eräs 7 vuotias laski innolla neliöjuuria! Mutta luulen että myöhemmin hänen kiinnostuksensa kohdistui johonkin muuhun kiinnostavaan alueeseen.
Poikani oli kovin kiinnostunut historiasta ja luonnontieteistä, mutta kun ei ollut sen oppimisen aika, tavallisessa koulussa, häntä ei kiinnostanut, kun vihdoin tuli sen aika, mutta oli pakko opiskella. Matematiikan opettaja käski hänen pyhkiä pois monta sivua jotka hän oli tehnyt etukäteen matikan kirjaan... toinen poika sai aina uuden matikan kirjan, kun yksi tuli täyteen... no siihen se loppui sen pojan matematiikan opiskelu... nykyään ottaa helpoimma mahdollisen matikan ja vetää 8-9 kokeista mutta ei tee yhtään kotiläksyjä.
Vanhemmille ja kaikille olisi opetettava, että jokainen kehittyy omassa tahdissaan ja se olisi jokaiselle suotava. Lasta on helpompi opetttaakin, kun hän on kiinnostunut asiasta. Mahdollisuus tällaiseen opetukseen ala-asteella on nykyään todella hyvä ja sitä tulisi mielestäni käyttää. Pojatkin voivat kiinnostua lukemisesta jopa kirjoittamisesta jos on tarpeeksi kiinnostavia aiheita.
Olin kerran harjoittelemassa eräässä koulussa jossa silloin ainakin oli mahdollisuus käyttää 3 vuotta luokan läpiviemiseksi... se oli jo hieman sinnepäin.
Montessorissa on se hyvä että ryhmät on niin pieniä, että opettaja pysyy kärryillä ja muutenkin lapset voivat työskennellä minkä tahansa materiaalin kanssa ja luokassakin voi olla useampia ryhmiä ja ryhmät ovat ikäsekoitteiset. Ainoa haitta on valtion tasovaatimukset joissa esim 9 vuotiailta vaadiataan että he osaavt sen ja sen asian.... vaikka montessori lapset ovat tavallisesti askeleen edellä näitä valtion vaateita.
Opettaessani 6 vuotiaita sain lapset niin innostumana kirjoituksesta, että kun kunta käski käyttää vain isoja kirjaimia lasten kanssa... pojat kieltäytyivät käyttämästä isoja!
Muistan erään pojan jolal varmasti oli kirjoitushäiriöitä. Hän todella tuskaili käden hienomotoriikan kanssa, mutta minä hyväksyin hänen kirjaimensa ja jos ja kun jokin kirjain oli tosi hiena minä huomautin siitä hänelle että olipa upee kirjain ja näytin millaisia kirjaimia ne muut olivat ja kehotin häntä tekemään parhaansa. Luokallani ei kukaan kiusannut toisia jos joku ei osannut. Opetin heille että joku tekee tollaisia kirjaimia ja joku tällasia joillakin on vaikeuksia ja joillakin ei... mutta kun kaikki yritämme parhaamme niin me kaikki opimme.
Mielestäni tämä blogi on oikein kiva!