No, totta puhuen tämän lapsen kanssa sitä aika usein toivoisi, että olisi edes vähän hiljempaa.
Maanantaina käytiin uimassa. Jossain vaiheessa jotain tapahtui, huomasin, että lapsi nieleskeli itkua. Yritin lohduttaa ja selvittää missä syy. Lapsi vain vetäytyi pois eikä halunnut puhua. Tuntui kuitenkin olevan iso asia.
Mietin siinä sitten mahdollisia vaihtoehtoja. Löikö päänsä sukeltaessaan ja satutti itsensä? Tuliko pissat altaaseen ja häpesi sitä? Tekikö kuperkeikkaa ja se ei mennytkään ihan hyvin, pelkäsikö jäävänsä veden alle? Lapsi ei suostunut puhumaan. Asia vaivasi häntä, mutta sanoi, ettei halua puhua siitä. Ei halua kertoa. Kysyin tietysti satuttiko itsensä. Ei satuttanut. Sanoin, että jos tuli pissat vahingossa altaaseen, ei haittaa. Ihmetellen vastasi, ettei tietenkään tullut. Kerroin kuinka joskus olin tehnyt kuperkeikkaa vedessä ja tuntui etten pääse ylös ja pelästyin kamalasti. Ei ainakaan lapsi myöntänyt kokeneensa samaa.
Asia oli pakko jättää sikseen. Jankkaamisesta ei seuraa hyvää, varsinkaan tämän lapsen kohdalla. Seuraavana päivänä kysyin haluaisiko kertoa, mitä silloin tapahtui. Tänään sanoin, että en enää aio kysyä, mutta kun haluaa, voi kertoa, mielelläni kuulen, koska mä olen surullinen kun hän on surullinen ja haluaisin voida auttaa. Ehkä en koskaan kuule siitä, ehkä joskus kuulen.
Kyseessä ei ilmeisestikään ollut kuitenkaan iso asia. Mutta äidille kuitenkin paniikkitilanne - se että lapsi ei halua kertoa. Nyt ok. Entä kohta. Kun lapsi on isompi ja murheet ovat isompia?
Sitä toivoisi voivansa luoda sellaisen suhteen jokaiseen lapseensa, että lapsi voisi teini-iässäkin tulla aina kertomaan, jos on huolia. Olivat ne mitä vain. Tai voisi aina tulla kertomaan, jos on tapahtunut jotakin pelottavaa. Tai jotakin, mitä ei olisi halunnut.
Lapsella täytyy saada olla omia salaisuuksia. Vanhemmalla ei ole oikeutta mennä penkomaan lapsen tavaroita, lukemaan tekstiviestejä tai sähköposteja tai päiväkirjoja. Voi olla, että joskus on ihan todellisia pakkotilanteita, kun lapsen henki on kyseessä. Mutta silloinkin varmasti lapsen luottamua aikuiseen särkyy. Joissain tapauksissa se on se pienempi paha. Sitä niin toivoisi, ettei koskaan tarvitsisi mennä niin pitkälle. Että matkan varrella lapsi uskaltaisi puhua riittävästi.
Maanantaina käytiin uimassa. Jossain vaiheessa jotain tapahtui, huomasin, että lapsi nieleskeli itkua. Yritin lohduttaa ja selvittää missä syy. Lapsi vain vetäytyi pois eikä halunnut puhua. Tuntui kuitenkin olevan iso asia.
Mietin siinä sitten mahdollisia vaihtoehtoja. Löikö päänsä sukeltaessaan ja satutti itsensä? Tuliko pissat altaaseen ja häpesi sitä? Tekikö kuperkeikkaa ja se ei mennytkään ihan hyvin, pelkäsikö jäävänsä veden alle? Lapsi ei suostunut puhumaan. Asia vaivasi häntä, mutta sanoi, ettei halua puhua siitä. Ei halua kertoa. Kysyin tietysti satuttiko itsensä. Ei satuttanut. Sanoin, että jos tuli pissat vahingossa altaaseen, ei haittaa. Ihmetellen vastasi, ettei tietenkään tullut. Kerroin kuinka joskus olin tehnyt kuperkeikkaa vedessä ja tuntui etten pääse ylös ja pelästyin kamalasti. Ei ainakaan lapsi myöntänyt kokeneensa samaa.
Asia oli pakko jättää sikseen. Jankkaamisesta ei seuraa hyvää, varsinkaan tämän lapsen kohdalla. Seuraavana päivänä kysyin haluaisiko kertoa, mitä silloin tapahtui. Tänään sanoin, että en enää aio kysyä, mutta kun haluaa, voi kertoa, mielelläni kuulen, koska mä olen surullinen kun hän on surullinen ja haluaisin voida auttaa. Ehkä en koskaan kuule siitä, ehkä joskus kuulen.
Kyseessä ei ilmeisestikään ollut kuitenkaan iso asia. Mutta äidille kuitenkin paniikkitilanne - se että lapsi ei halua kertoa. Nyt ok. Entä kohta. Kun lapsi on isompi ja murheet ovat isompia?
Sitä toivoisi voivansa luoda sellaisen suhteen jokaiseen lapseensa, että lapsi voisi teini-iässäkin tulla aina kertomaan, jos on huolia. Olivat ne mitä vain. Tai voisi aina tulla kertomaan, jos on tapahtunut jotakin pelottavaa. Tai jotakin, mitä ei olisi halunnut.
Lapsella täytyy saada olla omia salaisuuksia. Vanhemmalla ei ole oikeutta mennä penkomaan lapsen tavaroita, lukemaan tekstiviestejä tai sähköposteja tai päiväkirjoja. Voi olla, että joskus on ihan todellisia pakkotilanteita, kun lapsen henki on kyseessä. Mutta silloinkin varmasti lapsen luottamua aikuiseen särkyy. Joissain tapauksissa se on se pienempi paha. Sitä niin toivoisi, ettei koskaan tarvitsisi mennä niin pitkälle. Että matkan varrella lapsi uskaltaisi puhua riittävästi.
3 kommenttia:
Couldn't agree with you more! Thanks so much for your comment.
welcome Steph. ;-) Too bad you can't read my blog since it's in Finnish - I assume...
Se on todella viileä ja hyödyllisiä tieto. Olen tyytyväinen, että jaoit tämän hyödyllisen tiedon kanssamme. Pysy meille ilmoitettiin näin. Kiitos jakaminen.
Lähetä kommentti