Usein me tehdään päätelmiä perustuen ulkoisiin asioihin. Uskoon ja uskontoonkin liittyvissä sisäisissä asioissa.

Jumaluuteen kuuluu Isä Jumala, Hänen poikansa Jeesus ja Pyhä Henki. Pyhä Henki on kuin sanansaattaja Jumalan ja ihmisen välillä. Sanotaan, että Jumala "puhuu" meille Pyhän Hengen kautta. Joskus se voi olla ajatuksia, jotka tulevat mieleen, joskus se voi olla tuntemuksia, joskus jotain muuta. Pyhän Hengen läsnäoloon yhdistetään hyvä olo ja rauhantunne. Usein siihen yhdistetään myös liikuttuneisuus. Usein se saattaakin sitä aiheuttaa - hyvä olo ja rauhantunne saa meidät liikuttuneiksi. Mutta toisinpäin se ei toimi. Kaikki liikuttuneisuus, itkuherkkyys ei suinkaan tarkoita Pyhän Hengen vaikutusta.

Muistin sen taas tänään. Poikani piti rukouksen ystävänsä kastetilaisuudessa. Hän itki rukoillessaan. Voin hyvin kuvitella jonkun ajatelleen tai jonkun voivan ajatella, että hän tunsi pyhän Hengen vaikutusta niin kovin, että hän oli liikuttunut. Todellisuus oli sitä, että häntä jännitti sen verran paljon, että itketti.

Ulkoa päin ei välttämättä tietäisi kummasta on kyse vaiko kenties jostakin muusta.

Uskovaisia usein syytetään sokeasta uskosta. Että tehdään ja totellaan ajattelematta asioita. Varmasti tällaisiakin uskovia on. Ja sitten on meitä, jotka pohtii, miettii, järkeilee ja silti päätyy tottelemaan. Koska kokee sen olevan oikein ja sitä mitä itse haluaa. Ulkoapäin ei voi tietää kummasta on kysymys.

Sama pätee kaikkiin meidän negatiivisiin arvioihimme ihmisistä. Joku käyttäytyy huonosti. Hänellä joko on siihen syy tai ei ole. Ulkoapäin ei voi tietää mikä johtaa kunkin ihmisen käytökseen. Edes silloin kun on niin lähellä kuin puoliso tai omat lapset.

Siksipä pitää vain oppia tulemaan toimeen. Kaikkien kanssa.