Köyhyys

Olen viimeaikoina miettinyt köyhyyttä. Kuinka se on niin subjektiivinen käsitys. Meidän köyhät on ihan eri asia kuin joidenkin toisten maiden köyhät. Tosin meiltäkin löytyy varmasti köyhiä, jotka ovat samalla viivalla muiden maiden köyhien kanssa.

Hiljattain paikallislehdessä oli juttua siitä, kuinka tässä kaupungissa köyhyydessä elävien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut. Se on toki huono asia ja huolestuttavaa. Jutussa kriteerinä köyhyydelle oli kuitenkin esimerkiksi se, että lapset eivät voi harrastaa maksullisia harrastuksia tai ei ole pelikoneita ja muuta teknologiaa samassa määrin kuin "kaikilla muilla". Ymmärrän, että on suuri rasite vanhemmille, jos ei pysty tarjoamaan lapsilleen kaikkea sitä, mitä muut pystyvät ja haluaisi tarjota. Mutta onko se kuitenkaan tarpeellista. Syrjäytyykö lapsi todellakin sen takia, ettei harrasta ja omista kuten muut. Vai syrjäytyykö sen takia, kuinka perhe itse asennoituu asiaan?

Ymmärrän, että tilanne on eri kuin omassa lapsuudessani. Koin, että olimme rikkaita. Ruokaa oli pöydässä riittävästi ja tavaroitakin joskus jonkun verran ostettiin. Nykymittapuiden mukaan emme kuitenkaan olleet edes varmaan keskituloisia. Ei autoa, ei juurikaan harrastuksia, maksullisia varsinkaan. Rahaa käytettiin harkiten, alennusmyyntejä koluten ja paljon itse tehden. Sitä yhtä ulkomaan lomamatkaa varten säästettiin rahaa vuosia. Koskaan ei ollut oloa, että jotain pitää saada, koska muillakin on. Onko kyse köyhyydestä vai yhteiskunnan asettamista vaatimuksista ns. hyvälle elämälle materiaalisten asioiden näkökulmasta?

Mitä ovat sitten ne perheet, jotka valitsevat olla ilman niitä asioita, joiden puuttumisen mukaan luokitellaan köyhäksi? Vaikka rahaa siihen kaikkeen olisi.

Köyhyys on ongelma, ja siihen pitää puuttua. Mutta köyhyyden määritelmä vain pohdituttaa. Joillain paikkakunnilla joulupuukeräyksessä köyhä perhe kirjoittaa lahjatoiveen lahjaan. Ymmärrän, että lapsi, jonka perheellä ei ole rahaa, haluaa voidessaan esittää toiveen toivoa sellaista, mistä tietää, ettei perhe voi sitä koskaan toteuttaa. Eli kalliita toiveita. Joita sitten jotkut ystävälliset ihmiset toteuttavat. Mielelläni myös osallistuisin tällaiseen (täällä onneksi toiveita ei lapuissa lue), mutta jos lapsen toive maksaa lähes 100 €, en siihen kykene. Varmaan se raha löytyisi, mutta kun omatkaan lapset eivät saa niin kalliita lahjoja, edes kokonaissummat eivät yllä siihen, on vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsee - kun oma perhe pärjää ilman.

Kuinka paljon köyhyyden ongelmaa ratkaistaessa pitäisi pyrkiä antamaan sitä mitä halutaan  - tai auttaa saamaan sitä mitä halutaan - ja kuinka paljon pyrkiä auttamaan olemaan tyytyväinen siihen, mitä on? Kun perustarpeet on tyydytetty.

Women and girls

Traditionally the image is that girls are the nice and quiet ones and boys are the rowdier ones. The ones how get into mischief and fights. We know the image has flaws and that generalisations don't work on individuals.

But what really is going on? Has women been in the past so suppressed that they haven't been able to express themselves as they have wanted. I'm sure in many ways that is the case. Or are women today adapting more menly ways to deal with things? Despite of what they actually are and how they naturally would react to things? If so, why?

Here women's use of alcohol has been increasing for the last 40 years, dramatically. In many subgroups (age often as the determination) men and women consume the same amount of alcohol. And we're not talking about moderate amounts. So has smoking increased among women.

Domestic violence is more often caused by women. Perhaps it has been about the same amounts before, but the shame has prevented men to report it more. Or perhaps not.

I don't know. When I think about my son's class, it's the girls who make trouble, not boys. The girls quarrel. That's what we're used to. But they also fight with fists. They kick. Recently a girl cut another girl's finger with scissors. The kid running away from school whenever, is a girl. The kids not doing their homework are girls. The kids going to see the headmaster are girls. Boys just play sports, do their homework and get good grades. And they're not the shy, reading type boys. They're active funloving boys you could imagine being the ones in trouble.

I know it's just one class. But I see it in other places and other forms too. I do worry about our girls in the society. I worry, that for some reason they feel not so good. I worry, that there is a reason for these phenomena. 

Fear

Fear tends to paralyze us. We don't function as well as we could or should. Thoughts often become irrational, unproportionate and very time and energy consuming. In worst cases fear in a way swallows us and all we can see and feel is the fear.

People tend to try to control the fear in various ways. It may be denying. It may be focusing on those things you can control. It may be taking steps to prevent the worst case scenario - which at times may be done by superstitious deeds. Sometimes people turn to God when facing fear. The feeling that there is someone greater than anything, can diminish the fear. Some say thus God is just an invention of the mind of insecure and fearful people.

I know it's not so. God is real. But if God would be only an invention of a mind, would it be so bad? Why would it be worse than other forms of fear control or other forms of seeking "feel good"? Why is faith in God attacked by many? Is it the thought of  a supreme being or is it caused by the acts of people, who claim to believe in God  -any God?

If we want people to think faith in God is a good thing, we need to show it is a good thing - a source for good in our lives.