Köyhyys

Olen viimeaikoina miettinyt köyhyyttä. Kuinka se on niin subjektiivinen käsitys. Meidän köyhät on ihan eri asia kuin joidenkin toisten maiden köyhät. Tosin meiltäkin löytyy varmasti köyhiä, jotka ovat samalla viivalla muiden maiden köyhien kanssa.

Hiljattain paikallislehdessä oli juttua siitä, kuinka tässä kaupungissa köyhyydessä elävien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut. Se on toki huono asia ja huolestuttavaa. Jutussa kriteerinä köyhyydelle oli kuitenkin esimerkiksi se, että lapset eivät voi harrastaa maksullisia harrastuksia tai ei ole pelikoneita ja muuta teknologiaa samassa määrin kuin "kaikilla muilla". Ymmärrän, että on suuri rasite vanhemmille, jos ei pysty tarjoamaan lapsilleen kaikkea sitä, mitä muut pystyvät ja haluaisi tarjota. Mutta onko se kuitenkaan tarpeellista. Syrjäytyykö lapsi todellakin sen takia, ettei harrasta ja omista kuten muut. Vai syrjäytyykö sen takia, kuinka perhe itse asennoituu asiaan?

Ymmärrän, että tilanne on eri kuin omassa lapsuudessani. Koin, että olimme rikkaita. Ruokaa oli pöydässä riittävästi ja tavaroitakin joskus jonkun verran ostettiin. Nykymittapuiden mukaan emme kuitenkaan olleet edes varmaan keskituloisia. Ei autoa, ei juurikaan harrastuksia, maksullisia varsinkaan. Rahaa käytettiin harkiten, alennusmyyntejä koluten ja paljon itse tehden. Sitä yhtä ulkomaan lomamatkaa varten säästettiin rahaa vuosia. Koskaan ei ollut oloa, että jotain pitää saada, koska muillakin on. Onko kyse köyhyydestä vai yhteiskunnan asettamista vaatimuksista ns. hyvälle elämälle materiaalisten asioiden näkökulmasta?

Mitä ovat sitten ne perheet, jotka valitsevat olla ilman niitä asioita, joiden puuttumisen mukaan luokitellaan köyhäksi? Vaikka rahaa siihen kaikkeen olisi.

Köyhyys on ongelma, ja siihen pitää puuttua. Mutta köyhyyden määritelmä vain pohdituttaa. Joillain paikkakunnilla joulupuukeräyksessä köyhä perhe kirjoittaa lahjatoiveen lahjaan. Ymmärrän, että lapsi, jonka perheellä ei ole rahaa, haluaa voidessaan esittää toiveen toivoa sellaista, mistä tietää, ettei perhe voi sitä koskaan toteuttaa. Eli kalliita toiveita. Joita sitten jotkut ystävälliset ihmiset toteuttavat. Mielelläni myös osallistuisin tällaiseen (täällä onneksi toiveita ei lapuissa lue), mutta jos lapsen toive maksaa lähes 100 €, en siihen kykene. Varmaan se raha löytyisi, mutta kun omatkaan lapset eivät saa niin kalliita lahjoja, edes kokonaissummat eivät yllä siihen, on vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsee - kun oma perhe pärjää ilman.

Kuinka paljon köyhyyden ongelmaa ratkaistaessa pitäisi pyrkiä antamaan sitä mitä halutaan  - tai auttaa saamaan sitä mitä halutaan - ja kuinka paljon pyrkiä auttamaan olemaan tyytyväinen siihen, mitä on? Kun perustarpeet on tyydytetty.