Joskus on niitä päiviä, kun vaan tekee mieli itkeä, ja jonkun verran itkeekin. Eilen oli sellainen.
Joskus aikoinaan moni kysyi ihmetellen: "Eikö teidän lapset koskaan riitele?" "Eikö ne koskaan tappele keskenään?". Silloin saatoin vastata rehellisesti ei. En kuitenkaan ajatellut, että se olisi jotenkin ollut minun ansiotani, vaan että luonteet ja olosuhteet vain sattuivat olemaan sellaiset. Siis toki pientä kinaa saattoi tulla, mutta ei sellaista huutamista ja räyhäämistä ja ärsyttämistä. Ei mitään mistä ei muutamalla ystävällisellä sanalla olisi selvinnyt.
Kesän aikana tilanne on muuttunut. Varmasti tilanne on vieläkin suhteellisen hyvä. Pahemminkin siis voisi olla. Mutta nykyään meillä riidellään, räyhätään ja ärsytetään toisia tahallaankin. Lähes päivittäin. Äitinä yritän edelleen samoja keinoja kuin aiemmin, uusia keinoja, kirjaviisaita keinoja ja luovia keinoja, eikä mikään oikein tunnu auttavan. Onneksi tiedän myös sen, että tämä on normaalia, ja oikeastaan pitäisi olla huolestunut, jos tällaista ei tapahtuisi.
Mutta kun - se repii itseä hajalle. Se iskee johonkin niin syvälle, että se ahdistaa todella. Eilen oli todellakin iku silmässä, pala kurkussa, tunnevyöry iskemässä. Istuin alas ja pyysin viisaammalta apua. Pyysin Jumalaa auttamaan mua ymmärtämään miksi koen normaalin, joskaan ei mukavan asian, niin suuresti. Ja sain ymmärrystä. Huomasin, että tunne on sama kuin lapsuudessani, kuunnellessani vanhempieni riitelyä. Koin silloin, kuten varmasti moni lapsi vastaavissa tilanteissa, että minun tehtäväni oli saada vanhempani lopettamaan. Ja kun en siihen pystynyt, koin olevani epäonnistunut elämäni tärkeimmässä asiassa. Nyt koin tuon saman tunteen. Tunteen siitä että minun vastuullani on saada lasteni tappelu loppumaan - siis ei se yksittäinen tappelu vaan se, että ylipäänsä joskus tapellaan. Ja koska en siihen pysty, olen täysin epäonnistunut elämäni tärkeimmässä tehtävässä, lasteni opettamisessa ja kasvattamisessa onnellisiksi.
Järjellä ajatellenhan se ei tietenkään ole näin, ei vastuu eikä epäonnistuminen. Mutta järki ei tunnetasolla pääse paljon vaikuttamaan. Se, mitä tästä opin, oli että todellakin, niin paljon meistä on omaa lapsuuttamme, edelleen. Ja vasta kun löytää sen todellisen syyn asioille, tunteilleen, omalle käyökselleen, toiveilleen, voi tapahtua muutosta. On tärkeä pysähtyä välillä oikeasti pohtimaan asioita.
2 kommenttia:
Jälleen hyvä kirjoitus!
Mä luen nämä aina. =)
Meillä lapset tappelee, paljon. Ei ole sellaista päivää, että eivät tappelisi, huutaisi tai jopa löisi.
Meillä syynä on paljon poikien ongelmat. Heillä menee sukset ristiin tytön kanssa. Neiti ei jaksa, kun pojat ei ymmärrä ja päinvastoin.
Mulla on nykyään TODELLA pitkä pinna. Kiitos kohta 2 vuotta kestäneen terapian.
Lapset on niin erilaisia. eikä se aina riipu kasvatuksesta. Mulla on kaksi erityislasta ja TODELLA vaikea tyttö, ollut vauvasta asti.
Heidän kemiat aiheuttaa aikamoisia kipinöitä päivittäin.Olen tottunut siihen ja ohjaan ja neuvon heitä parhaani mukaan. Rankaisen myös välillä. (Pelipäivä jää välistä, ei namia ym.) Usein rauhoittuminen omassa huoneessa riittää.
On totta, että lapsuudesta kumpuaa niin paljon. Me olemme aikuisena paljon sitä, mitä meille on lapsena opetettu.
Itse kun olen käynyt psykoterapiassa läpi paljon vaikeitakin asioita, sitä on oppinut itsestään ja läheisistään.
Olen onnellisempi nyt kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt minä tiedän mitä minä olen, mitä ajattelen ja mihin esim. uskon.
Tärkeää on pysähtyä ja tutkia omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan.
Jos sitä ei tee, palaa lopulta loppuun.
On aina kiva lukea näitä sun juttuja.Ne pistää ajattelemaan.
Kiitos tästä. Jos multa kysyttäisiin ja rahasta ei olisi kiinni, jokaiselle kansalaiselle olisi jonkinasteinen ja pituinen terapia todella hyödyksi!
Lähetä kommentti