Kun oppii asioita ihmismielen toiminnasta, on joskus pelottavaa huomata kuinka paljon vaikutusta lapsuuden kokemuksilla omassa perheessä on niin moneen asiaan. Moni käytöstapa, toimintamalli, tunne, ja näkemys ja kokemus itsestä juontaa juurensa tavalla tai toisella lapsuuteen. Kun aikuinen ihminen tarkastelee itseään, sellaisena kuin on, ei vaan oikeasti pysty itse määrittelemään kuinka moni asia ihan oikeasti on "perusluonnetta" ja kuinka moni kokemuksen kautta opittua. Puhumattakaan niistä asioista, joissa molemmat ovat olleet vaikuttamassa toisiinsa.
Jossain määrin se saattaa aiheuttaa ahdistusta. Kuinka voin antaa lapselleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat? Niin monessa voi mennä pieleen. Kuinka voin välttää aiheuttamasta traumoja?
No, helpottavaa on, että mitenkään sitä ei voi välttää. Ei kukaan vanhempi. Se kuuluu elämään. Jokainen vanhempi aiheuttaa lapselleen traumoja, haluaa tai ei. Jokainen lapsi kokee asiat omalla tavallaan, tavalla, johon vanhempi ei voi vaikuttaa. Järki ei myöskään siihen pysty vaikuttamaan, ei lapsen oma järki lapsena eikä aikuisena. Vanhemman ohimenevä hyvää tarkoittava, myönteinenkin lausahdus, jota ei hetkeä myöhemmin muista ollenkaan, saattaa aiheuttaa lapsessa jotakin, josta jää traumat, jotka vaikuttavat toimintaan vielä keski-ikäisenä. Vaikka kuinka järki sanoo sen olevan naurettavaa.
Oleellista on, että kun törmää itsessään ongelmaan, joka siis usein juontuu jostakin lapsuuden kokemuksesta, vaikkei sitä tiedostakaan, ja haluaa siihen ratkaisun, löytää jonkun, jonka kanssa voi puhua asiasta. Hyvin monta asiaa voi jättää taakseen vain puhumalla, tulemalla kuulluksi.
Toivottavasti voi myöhemmin(kin) olla lapselleen sellainen, jolle tullaan puhumaan ja koetaan, että tullaan kuulluksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti