Eilen crosstrainerilla ahertaessani salilla katsoin samalla sarjaa pieni talo preerialla. Perheen poika oli jollain tavalla halvaantunut tms, aika lailla vihannes. Perheen isä oli kokenut jotain ja uskoi vahvasti, että ihme tapahtuisi ja lapsi paranisi täysin. (en nähnyt ihan alusta). Uskoi siis Jumalan saavan aikaan ihmeen. Lapsen tila oli sellainen, että niin perhe, ystävät kuin pappikin epäilivät hänen uskoaan ja yrittivät saada hänet tajuamaan todellisuus ja luopumaan haihattelustaan. Kun hän alkoi toimia uskonsa, tuntemustensa mukaan, lähipiiri leimasi hänet järkensä menettäneeksi. Luonnollisesti tässä fiktiossa lapsi lopulta parani isän uskon ansiosta.
Jäin miettimään. Joskus tosiaan on melkein vaikeampi uskoa uskovien joukossa. Mistä johtuu, että on niin helppo epäillä toisten uskoa? Ajatella, että toinen on esimerkiksi liian naivi uskossaan. Että uskoa pitää, mutta pitää realiteetitkin säilyttää. Toki näin, mutta jos joku on varma, että Jumala on hänelle jotakin ilmoittanut, mikä minä tai joku muu olen sitä epäilemään? Jos joku jaksaa toivoa, miksi minun täytyisi mennä toivo murskaamaan tai edes hieman nakertamaan? (Usein toki voi päätellä, että jos ihminen ilmoittaa, että Jumala esimerkiksi käski ryöstämään pankin, niin todennäköisesti näin ei ole. Jumala noudattaa lakejaan.)
Kun tapaa ihmisiä, jotka vaikuttavat todella hyviltä ihmisiltä, varsinkin jos kaikki muukin on kohdallaan, ulkonäkö, asunto, lapset, elämä kaikinpuolin, miksi helposti ajattelee, että se ei voi olla aitoa, että jossain on varmasti jotain vialla, kenties pahastikin.
Miksi ei voi vain iloita toisen uskosta ja toisen hyvyydestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti