Kun ei uskalla

Viime keväänä, siis vuosi sitten, silloin kesän lopussa 5 v täyttävältä tytöltä otettiin apupyörät pois. Koko edellisen kesän oli ajanut apupyörillä niin, etteivät pyörät koskettaneet maahan, mutta ei vain saatu aikaseksi ottaa apupyöriä silloin pois. Viime kesänä tyttö yritti kerran, yritti kaksi, osasi hyvin, mutta lopetti aina kesken, kun ei uskaltanutkaan. Sanoi, ettei osaa eikä uskalla. Pitkin kesää yritti silloin tällöin ja luovutti usein jo ennen kuin kipusi satulan päälle.

Tänä keväänä sitten kaivettiin taas pyörä esiin. Ensimmäinen kerta meni samalla kaavalla. Paljon vakuuttelua ja rohkaisua ja pian jo uskalsikin. Nyt viilettää lujaa mutkitellen, pompuista ja kuopista. Ja hokee virnistäen "Kyllä mä osasin jo viime kesänä, mutta mä en vaan uskaltanut".

Jokaisella on haasteita elämässään. Kirkossa jokaista pyydetään toimimaan erilaisissa tehtävissä, ja joskus se tuntuu lähes mahdottomalta. Enhän minä osaa.

Joskus oppii kovalla työllä ja harjoittelulla. Joskus jo osaakin, jos vain uskaltaa yrittää.
Jos ei yritä, ei saa selville osaako vai eikö, oppiiko vai eikö. Kannattaa siis hypätä pyörän selkään. Jos se on ihan mahdotonta, aina sieltä pääsee pois.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Ilokseni olen katsonut, kuinka nämä sateet lämmön jälkeen ovat nostaneet pintaan retiisit, jotka kylvin. Parasta ennen päivä oli useampi vuosi sitten. Vähän epäillen laitoin ne maahan, ajatuksella, että katsotaan alkaako kasvaa.

Mutta niinhän se on. Ikinä ei ole liian myöhäistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää anteeksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa käytöstään. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda suhdetta Jumalaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa rakastavansa. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja - hei, jos isäni 76 v käyttää nettiä, niin kuka vaan voi oppia mitä vaan!

Toki monia asioita on voinut menettää, kun jotain ei ole tehnyt aiemmin. Niitä ei voi saada niihin menneisiin hetkiin. Mutta tulevaisuus on avoin, uuteen päivään voi saada paljon hyvää.

Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Milloin on aikuinen?

Mikä tekee ihmisestä aikuisen? Ikä tekee lain silmissä aikuiseksi kun täyttää 18 vuotta. Joku kokee tuntevansa olevan aikuinen vasta, kun olosuhteet ovat tietyt: vakituinen työpaikka, oma koti, perhe tai jokin muu vastaava. Joku säilyttää innon leikkiä hautaansa saakka.

Voiko olla aikuinen, jos haluaa leikkiä? Joko lasten kanssa tai omilla (usein kalliilla ja teknisillä) leluillaan (ainakin kun miehistä on kyse) tai muiden samanmielisten kanssa askarrellessa (sitähän se skräppäys ja korttien väsääminen on).

Tässä mielestäni muutama aikuisen mitta: a) ottaa täyden vastuun itsestään ja omasta toiminnastaan, b) osaa ajatella muita ihmisiä eikä keskity vain itseensä, c) ymmärtää olevansa osa suurempaa kokonaisuutta (en nyt meinaa uskonnollisesti osa Jumalan perhettä vaan osa asuinyhteisöään, yhteiskuntaa jne.), d) käyttää aikaansa viisaasti (jos esim. perhettä niin perheellekin jää aikaa eikä kaikki aika hupene töissä tai omien harrastusten parissa)

Moni on aikuinen jo aika nuorena, jotkut eivät koskaan tunnu aikuistuvan. Mutta onneksi kaikki saavat leikkiä, vaikka sinne hautaan saakka.

Kuolemasta

Opintoja varten taas lukenut, tällä kertaa läheisen kuolemasta kriisinä. Se, mikä on noussut esille, varmasti omien kokemusten johdosta, on se, että jokainen ihminen käsittelee kuolemaa eri tavoin. Mutta jokainen sen joutuu käsittelemään.

Luonnollisesti asian käsittelyyn vaikuttaa ihmisen usko ja uskomukset siihen, mitä kuolema on, mitä sen jälkeen tapahtuu. Mutta enemmän vaikuttaa ihmisen muut elämänkokemukset ja persoona. Jokainen joutuu käsittelemään kuolemantapausta mielessään. Yleensä siihen liittyy surua, jota joutuu käymään läpi, usein usean vuoden ajan. Joskus voi liittyä ainoastaan muita tunteita tai surun lisäksi muita tunteita: katkeruutta, helpotusta, huolta, vihaa...

Miksi nostan asian esille? Koska usein saman kokenut luulee tietävänsä mitä toinen kaipaa: kun itse olin tässä tilanteessa, olisin halunnut, että ihmiset toimivat näin. Toiselle juuri se tapa toimia kuitenkin saattaa olla hyvinkin haavoittavaa tai epämukavaa. Läheisenä toivottavasti tuntee surevan riittävän hyvin huomatakseen minkälaista tukea toinen tarvitsee ja kaipaa. Vähemmän läheisenä toivottavasti osaa pitäytyä riittävän etäällä. Itse arvostan suomenkielistä lausahdusta "Otan osaa." Minulle se riitti.

Inkluusiosta

MOT:lta tulee juuri ohjelma väkivallasta koulussa ja erityisoppilaiden sijoittamisesta normaaliluokkiin.

Kun aikoinaan opiskelin, puhuttiin inkluusiosta paljon -eli siitä, että kaikenlaiset oppilaat opiskelisivat samassa ryhmässä. Toki eriyttäen oman tason mukaan. Ensin taisin kauhistella muiden mukana, että miten se muka onnistuu, parempi varmasti erilaisten oppijoiden olla omissa ryhmissään niin saavat paremmin onnistumisen kokemuksia, itsetunto voi olla vahvempi, kiusaamista ei tapahdu niin paljon jne.

Ei kestänyt kuitenkaan kovin montaa hetkeä, ennen kuin tajusin, että onnistuuhan se, jos vain tahtoa on. Luonnollisesti kirkossa ei opiskella perustaitoja kuten kirjoittamista, lukemista, laskemista. Mutta kirkossa opiskellaan monenlaisia asioita, pohditaan paljon ja ennen kaikkea ollaan sosiaalisesti toistemme kanssa tekemisissä. Ja lapsena ja nuorena ihan samalla tavalla mukana oli kaikki, hyvinkin erilaisilla älyllisillä, motorisilla, verbaalisilla ja muihin aisteihin liittyvillä taidoilla varustettuja henkilöitä. Kaikki otettiin mukaan sellaisina kuin olivat.

Toki ns. tavallisilla lapsilla ja nuorilla oli varmasti kokemuksia, jolloin ei tuntenut kuuluvansa joukkoon tai tuntui siltä, ettei hyväksytä joukkoon. Niitä on varmasti aina, kun on tarpeeksi iso ryhmä ihmisiä. Mutta erityiset lapset ja nuoret hyväksyttiin.

Muutenkin asiaa enemmän tutkittuani olen sitä mieltä, että jos resurssit olisivat kunnossa, kaikki lapset voisivat opiskella samoissa ryhmissä. Ikävä kyllä resurssit eivät ole lähelläkään sitä.

Mutta jos

Kuuntelin radio deitä taas. Siellä keskusteltiin aiheesta onko Raamattu erehtymätön. Yksi keskustelija esitti näkemyksen, että on vaikea ymmärtää seuraavaa asiaa: Jos kerran Raamattu on kirjoitettu Pyhän Hengen vaikutuksesta, miten siinä voi olla ristiriitoja ja virheitä.

Ehkä se on vaikea ymmärtää. Pyhä Henki kertoo totuuden. Luonnollisesti voi siis ajatella, että jos sanoo tai kirjoittaa jotakin Pyhän Hengen alaisuudessa, se mitä sanoo tai kirjoittaa, on totta. Mutta...

Henkilö, joka asian sanoo tai kirjoittaa, on kuitenkin ihminen. Tiedän omasta elämästäni, että voin tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain. Jos en kirjoita sitä heti ylös, saatan unohtaa asian. Tai jos kirjoitan asian ylös, saatan myöhemmin asiaan palatessani huomata, että olen muistanut asian väärin ja kenties kertonut siitä väärästä muistikuvastani muille ihmisille. Voin myös tuntea Pyhän Hengen kertovan minulle jotain, mikä on totta. Kun kerron siitä muille, voin kuitenkin lisätä siihen omia ajatuksiani mukaan, ja kuulija saattaa saada mielikuvan, että se kaikki, mitä sanon, on sitä, minkä sanon Pyhän Hengen kertoneen minulle.

Uskomme Raamatun olevan Jumalan sanaa, sikäli kuin se on oikein käännetty. Yleisessä tiedossa - historiaa tutkimalla - on, että Raamattu ei ole alunperin ollut nykyisessä muodossaan, vaan verrattain hiljattain kirkollisessa kokouksessa erinäiset miehet ovat päättäneet, mitä Raamattuun otetaan mukaan ja mitä ei. Monista kohdista on ollut kiistoja ja niin ikään niistä on päätetty otetaanko ne mukaan vai ei sekä miten ne käännetään alkuperäisestä kielestään. Raamatussa on monia kohtia, jotka ovat suoraan sitä, mitä Jumala on sanonut kansalleen. Raamatussa on myös monia kohtia, jotka ovat kansan historiaa. Ehkä Jumala on innoittanut kirjoittamaan tiettyjä historian asioita, ehkä kirjoittaja on itse valinnut, mitä kirjoittaa. Silloin on hyvä muistaa, että historia on aina jonkun tulkinta tapahtumasta (Opetus Jukka Rantalalta Helsingin Yliopistosta).

Vaikka uskon Raamattuun Jumalan sanana ja vaikka uskon, että se sisältää virheitä, se ei vähennä kirjan arvoa. Raamattua lukemalla voin oppia tuntemaan Jeesusta ja Jumalaa, ennen kaikkea siten, että lukiessani Pyhä Henki voi opettaa minulle juuri niitä asioita, joita sillä hetkellä tarvitsen.

Loukkaantua vaiko eikö?

Aina välillä, eli aika usein, naisten keskuudessa erityisesti, tulee puhetta loukkaantumisesta ja loukkaamisesta. Joko parisuhteessa tai muiden ihmisten parissa. Tai oman lapsen loukkaamana.

Yleensä nainen tiedostaa, että ei kannata loukkaantua siitä, että mies ei huomaa uutta meikkiä/kampausta/vaatetta/sisustusta... Mutta saattaa se silti tuntua ikävältä. Yleensä äiti tietää, että lapsen suutuspäissään sanotut sanat eivät tarkoita, että äiti on epäonnistunut tai lapsi ei rakasta äitiään. Mutta saattaa se silti sattua pitkään.

Kerran vanha nainen, jonka kanssa keskustelin kirkostamme, sanoi: "Minua ei voi kukaan loukata. Voin vain valita loukkaantua. " Näinhän se on. Ihminen voi loukkaantua turhasta omien ajatustensa takia. Ihminen voi estää itseään loukkaantumasta, vaikka syytä olisikin. Jopa kun joku tarkoituksella loukkaa. Mutta vaikka ihmisellä periaatteessa on valta, se ei ole useinkaan helppoa. Ja vaikka jokainen voi olla loukkaantumatta, ei se poista vastuuta meiltä olla tietoisesti loukkaamatta toisia.

Olkaamme siis kilttejä toisillemme :-)

Kesää odotellessa

Kesä(loma) alkaa olla lähellä. Sana kesäloma tuo heti mieleen muistoja. Ei tapahtumia, ei asioita, joita tuli tehtyä vaan kaikenlaisia tuntemuksia: kevyt tuuli paljaissa käsivarsissa, jotka kantavat todistusta kotiin samaan aikaan kun päässä on tunne "ihanaa, nyt se alkoi". Auringonpaisteen tuoksu. Ruoho paljaiden jalkojen alla. Auringon kuumotus paljaassa selässä. Kaupungin tuoksu mökkiviikkojen jälkeen. Kesäillan lämmin viileys. Kiirettömyys, rauhallisuus, aikaa tehdä mitä vaan. Kirja kädessä ja mieli kirjan maailmassa, ruoho sääriä kutittaen. Se on kesää.

Perheellisenä lasten kanssa kesä on touhua ja tohinaa. Ihan samalla tavalla ei voi kirjoihin uppotua tai ihan vaan olla yhtä paljon. Mutta samoista asioista se onnellinen kesä vieläkin koostuu. Kun ensimmäisen niistä kokee, tuntee, että nyt on kesä. Ja toivottavasti kokee kaikki, ennen kuin kesä loppuu.

Aina ei onnellisuus synny suorittamisesta. Joskus onnellisuus on vain olemista.

Nykyajan profeetta

Eilen kirkossa puhuttiin profeetoista. Aika erottava tekijä meidän uskonnossa muihin uskontoihin verrattuna on usko elävään profeettaan. Eikä vain se, että uskotaan, että Jumala on kutsunut nykyaikana profeetan, jolla on samanlainen tehtävä Jumalan tahdon ilmaisijana kuin muinaisilla profeetoilla, vaan myös se, että oikeasti kuunnellaan profeettaa ja yritetään toimia niiden ohjeiden mukaan, joita hän antaa.

Välillä siksi syytetäänkin profeetan sokeasta tottelemisesta, oman ajattelun unohtamisesta. Voisi kenties sanoa, että onneksi asiat, joita profeetat kulloinkin meitä pyytävät tekemään, ovat usein sen verran hankalia, että kyllä sitä joutuu itse ottamaan selvää onko se todella Jumalan tahto. Toisille se tieto ja tunne tulee jo profeettaa kuunnellessa, toiset tutkii asiaa mielessään perin pohjin ja muita lähteitä käyttäen ja päätyy johonkin tulokseen, toiset rukoilevat ja kysyvät Jumalalta, että näinkö todella haluat meidän toimivan ja toiset, koska tietävät hänen olevan Jumalan kutsuma, vain alkavat tehdä, ja saavat sitten Jumalalta vahvistuksen, että niin on oikein. Jokaiselle on siis oma tapansa. Harva tekee tuntematta sydämessään, että todellakin Jumala haluaa niin tehtävän. Jotkut eivät tee ollenkaan tai ole samaa mieltä asioista profeetan kanssa. Joten ihan sokeasta tottelemisesta ei ole kyse.

Eikä yleensä tottelemattomuudesta siunaa rangaistuksia - luonnollisesti riippuen asiasta, jos profeetta kehoittaa kunnioittamaan ja elämään maan lakien mukaan ja sitä ei tee, niin lainmukaiset rangaistuksethan siitä seuraa - mutta tottelevaisuudesta seuraa siunauksia. ´

Ja kukapa ei ottaisi niitä vastaan, kun tarjotaan?

Lasten kasvatuksesta

Osallistuin torstaina tapahtumaan, jossa puhuttiin lastenkasvatuksesta. Luennoitsijana oli äiti, joka on työskennellyt lastenpsykiatrina neljännesvuosisadan. Yksi helmi tuolta:

"Lasten ongelmakäyttäytyminen on useinmiten ongelmanratkaisuyritys."

Näinhän se menee. Ei lapsi huvikseen huuda turhautumistaan kun se asia (taas kerran) ei onnistukaan. Yrittää vain jollain tavalla a) saada epäonnistumisen tunnettaan ulos ja b) saada homman toimimaan (joo, ei logiikkaa, ei huutaminen auta, mutta kuitenkin...) Pitää antaa lapselle eväitä, miten ratkaista ongelma tällaisessa tilanteessa, eikä vain kieltää ei-toivottua käytöstä.

Toinen helmi: "Lapset käyttäytyvät hyvin, jos suinkin kykenevät. Jos eivät kykene, pitää selvittää miksi."

Useimmille se kykeneminen tapahtuu tietoisen opettelun ja oppimisen kautta. Nätisti paikallaan esim. ruokapöydässä istumista voi harjoitella, jotta lapsi siihen kykenee. Joskus kykeneminen tapahtuu iän ja kehittymisen myötä, kuin itsestään. Joskus lapsi ei näytä kykenevän, vaikka on opeteltu ja ikääkin on ja kehitystaso antaisi myöten... Silloin on hyvä syvemmin alkaa selvitellä mikä syy voisi olla taustalla.

Ihan niin kuin aikuistenkin kanssa. Jonkun kylmäkiskoinen käyttäytyminen saattaa olla vain yritys ratkaista jonkin oma ongelma, kuten vaikka sietämätön ujous. Jonkun loukkaava kommentti saattaa olla vain yritys saada oma loukattu olo paremmaksi. Ei tietenkään hyvä tai oikein, loukatuksi tuleminen ei anna lupaa loukata toisia. Mutta jos jompikumpi osapuoli näkee pintaa syvemmmälle ja osaa ottaa asian oikein, ehkä loukkausten kierre saadaan pysäytettyä.

Vielä yksi helmi: "Huonon käytöksen selvittäminen ei ole tuomioiden langettamista vaan pyrkimys yhteiseen ymmmärrykseen".

Ruvetaanko lakkoon?

Taas lakko. Tuntuu, että lakkoja on vähän väliä. Ymmärrän logiikan niiden takana ja joskus ne ovatkin varsin tarpeellisia, mutta nykyaikana, tässä maailmassa... tuntuu enemmän siltä, että halutaan muiden elämän hankaloittamisella saada itselle jotain. Tietenkään siitä ei ole kyse. Tuskin koskaan tulee palkan ja työn suhde olemaan kaikilla aloilla kohdallaan, eikä varsinkaan kaikkien alojen kesken tule olemaan "tasa-arvoa" - tilannnetta, että tunnin työstä saa saman palkan, tekee sitten sitä tai tätä. Tai edes jonkun keinotekoisesti luodun rasittavuusmittarin mukaan.

Toisilla aloilla vaan on niin paljon helpompi jäädä lakkoon. Opettajana olisi tietysti kiva, jos opettajien palkka olisi parempi, varsinkin suhteessa siihen työn rankkuuteen - josta tietysti on montaa mieltä varsinkin ne, jotka eivät sitä työtä ole tehneet. Mutta jättäisinkö kesken lukuvuoden lapset oman onnen nojaan pidemmäksi aikaa? En kyllä haluaisi.

Ala-asteaikoina oli opettajien lakko. Meidän opettaja ei kuulunut liittoon, joten oli töissä. Meidän luokka oli ainoa koulun 15 luokasta, joka kävi koulua sen viikon vai kaksi kun lakko kesti. Kummallista kyllä, meistä lapsista se oli ihanaa - tai ainakin minusta. Saatiin olla isossa koulussa ihan yksin. Voitiin pitää liikuntatuntia ihan milloin vain, sali oli aina vapaa. Tehtiin monenlaista asiaa, mitä normaalisti ei tehty.

Voisiko äiti jäädä joskus lakkoon? Toki on päiviä, jolloin voi ottaa löysemmin ja jättää "äidin asioita tekemättä", hetkiä, jolloin haluaa paeta hyvän kirjan pariin, unohtaa arjen ja sen mukanaan tuomat velvoitteet... Mutta voiko sitä kokonaan kieltäytyä olemasta äiti hetkeksi? Olla pyyhkimättä vuotavaa nenää, puhaltamatta pipiin ja vastaamatta halaukseen?

En kyllä haluaisi!

Olisinpa peruna

Eilen tuli istutettua perunat, tänään piti jatkaa sipuleilla, mutta ei sitten sateessa jaksanutkaan. Muita kasvatettavia ei ole vielä tullutkaan päätettyä. Peruna on ihana kasvatettava - se kasvaa ja tuottaa missä vain, vaikkapa tekemättä sille mitään istuttamisen jälkeen.

Toiset kasvit vaativat jatkuvaa kitkemistä, hoitamista, huoltamista, lannoittamista. Puhumattakaan aurongonpaisteesta ja riittävästä, mutta ei liiasta kosteudesta. Ja vaikka olosuhteet tuntuvat olevan juuri oikeat, ei silti tulosta välttämättä synny.

Toivon olevani kuin peruna - kasvan ja saan aikaan jotain hyvää olosuhteista riippumatta. Ilman, että jonkun tarvitsee koko ajan kehua ja hoivata. Toivon, että voin kasvattaa lapsista niin hyvän itsetunnon omaavia, että he voivat kasvaa ja saada aikaan hyvää olosuhteista riippumatta.

Mutta miten?

Missä vaiheessa se alkaa?

Meillä ei lapset vielä ole kovinkaan paljon musiikista kiinnostuneita. Kuuntelee sitä, mitä vanhemmat sattuu laittamaan päälle tai sitten pyytävät lastenmusiikkia tai tytöt "belettimusiikkia". Mietityttää missä vaiheessa tulee se aika, että lapset haluavat kuunnella "omaa" musiikkia. Jotain muuta kuin mitä vanhemmat haluavat.

Itsellä on kovat kriteerit musiikin suhteen. Kasvoin kuunnellen isonveljen Pink Floydia, Miles Davisia ja 22 pistepirkkoa, muun muassa. Ja mökillä vanhempien kanssa kunnon iskelmiä. Joskus kotona klassistakin. Siis ennen kuin itse aloin valita oman musiikkini.

Kriteerit menee seuraavasti: musiikin sanojen tulee olla hyviä - en siedä kiroilua laulussa, enkä muutenkaan turhan ronskia kieltä. Ihan puhtaasti tyhmätkään sanoitukset eivät oikein iske, mutta ne eivät varsinaisesti ole poissuljettavan musiikin listalla. Kielenkäyttö karsiikin jo varsin monta c:tä.

Musiikin tulisi olla myös mukavaa kuultavaa - kovin raskassävyinen musiikki ei yleensä pahemmin piristä. Ja vaikka musiikilla ei olekaan tekemistä itse ihmisen kanssa, jos artisti on mielestäni kaikinpuolin kammottava, en edes halua kuunnella hänen musiikkiaan. Kuten vaikka lady gaga. Ennakkoluuloista kyllä, mutta sen ennakkoluulon kanssa voin elää.

Kyseinen artisti on kuulemma monen alakoululaisen suosiossa, ilmeisesti pinnalla nyt muutenkin. Toivon, että kovin moni lapsi ei saa katsoa hänen tai muiden vastaavien artistien musiikkivideoita. Voin olla vanhanaikainen, voin olla tiukkapipoinen, voin olla vaikka mitä millä nimitellä keksii.

Mutta olen sitä ilomielin lasteni tähden.

Perinteitä ja tapoja

Jouluun on ollut helppo muodostaa oman perheen tapoja. Joitain tullut äidin perheestä, joitain isän perheestä, joitain ihan omia juttuja. On ollut paljon, mistä valita ne parhaat. Pääsiäisenä on ollut helppo ja kiva kutsua naapurin lapset mukaan etsimään pääsiäismunia pihalta.

Vappu on ollut aina vaikeampi juttu. Aikoinaan käveltiin vappuaattona keskellä päivää äidin kanssa torilla ja sain ostaa jonkin vappuhärvelin. Yleensä sellaisen vappuhyrrän. Näin ainakin muistan. Isoa foliopalloa en kovin montaa kertaa saanut, mutta enpä tainnut sellaista kovin intensiivisesti mankua.

Koulussa oli aina vappujuhlat, joko koko koulun naamiaiset tai sipsin ja karkin syöntiä oman luokan kesken. Teini-iässä piti mennä Helsingin keskustaan, ihan vain kävelemään ja istuskelemaan, joskus Mantan lakitusta katsomaan. Muutaman vuoden jälkeen se kävi tavattoman tylsäksi. Sitten vissiin oltiin enemmän vaan kaveriporukalla jossain - ja tehtiin jotain.

Ei oikein ole, mistä ammentaa tapoja omalle perheelle. Tähän asti kerhossa ja koulussa on ollut vappujuhlat, lapsille siinä jonkin verran vappumeininkiä. Ja foliopallot hankitaan ja herkkuja syödään. Kuten monet kyselyyn vastaajista, mielekkäimmältä tuntuu viettää vappua ystäväperheen/perheiden kanssa. Jotenkin vaan vappu aina tulee niin nopeasti ja juuri viikkoa aiemmin on ollut yhdet synttärijuhlat, joten suunnittelu ja kutsuminen jää.

Ehkä ensi vuonna.