MOT:lta tulee juuri ohjelma väkivallasta koulussa ja erityisoppilaiden sijoittamisesta normaaliluokkiin.
Kun aikoinaan opiskelin, puhuttiin inkluusiosta paljon -eli siitä, että kaikenlaiset oppilaat opiskelisivat samassa ryhmässä. Toki eriyttäen oman tason mukaan. Ensin taisin kauhistella muiden mukana, että miten se muka onnistuu, parempi varmasti erilaisten oppijoiden olla omissa ryhmissään niin saavat paremmin onnistumisen kokemuksia, itsetunto voi olla vahvempi, kiusaamista ei tapahdu niin paljon jne.
Ei kestänyt kuitenkaan kovin montaa hetkeä, ennen kuin tajusin, että onnistuuhan se, jos vain tahtoa on. Luonnollisesti kirkossa ei opiskella perustaitoja kuten kirjoittamista, lukemista, laskemista. Mutta kirkossa opiskellaan monenlaisia asioita, pohditaan paljon ja ennen kaikkea ollaan sosiaalisesti toistemme kanssa tekemisissä. Ja lapsena ja nuorena ihan samalla tavalla mukana oli kaikki, hyvinkin erilaisilla älyllisillä, motorisilla, verbaalisilla ja muihin aisteihin liittyvillä taidoilla varustettuja henkilöitä. Kaikki otettiin mukaan sellaisina kuin olivat.
Toki ns. tavallisilla lapsilla ja nuorilla oli varmasti kokemuksia, jolloin ei tuntenut kuuluvansa joukkoon tai tuntui siltä, ettei hyväksytä joukkoon. Niitä on varmasti aina, kun on tarpeeksi iso ryhmä ihmisiä. Mutta erityiset lapset ja nuoret hyväksyttiin.
Muutenkin asiaa enemmän tutkittuani olen sitä mieltä, että jos resurssit olisivat kunnossa, kaikki lapset voisivat opiskella samoissa ryhmissä. Ikävä kyllä resurssit eivät ole lähelläkään sitä.
Kun aikoinaan opiskelin, puhuttiin inkluusiosta paljon -eli siitä, että kaikenlaiset oppilaat opiskelisivat samassa ryhmässä. Toki eriyttäen oman tason mukaan. Ensin taisin kauhistella muiden mukana, että miten se muka onnistuu, parempi varmasti erilaisten oppijoiden olla omissa ryhmissään niin saavat paremmin onnistumisen kokemuksia, itsetunto voi olla vahvempi, kiusaamista ei tapahdu niin paljon jne.
Ei kestänyt kuitenkaan kovin montaa hetkeä, ennen kuin tajusin, että onnistuuhan se, jos vain tahtoa on. Luonnollisesti kirkossa ei opiskella perustaitoja kuten kirjoittamista, lukemista, laskemista. Mutta kirkossa opiskellaan monenlaisia asioita, pohditaan paljon ja ennen kaikkea ollaan sosiaalisesti toistemme kanssa tekemisissä. Ja lapsena ja nuorena ihan samalla tavalla mukana oli kaikki, hyvinkin erilaisilla älyllisillä, motorisilla, verbaalisilla ja muihin aisteihin liittyvillä taidoilla varustettuja henkilöitä. Kaikki otettiin mukaan sellaisina kuin olivat.
Toki ns. tavallisilla lapsilla ja nuorilla oli varmasti kokemuksia, jolloin ei tuntenut kuuluvansa joukkoon tai tuntui siltä, ettei hyväksytä joukkoon. Niitä on varmasti aina, kun on tarpeeksi iso ryhmä ihmisiä. Mutta erityiset lapset ja nuoret hyväksyttiin.
Muutenkin asiaa enemmän tutkittuani olen sitä mieltä, että jos resurssit olisivat kunnossa, kaikki lapset voisivat opiskella samoissa ryhmissä. Ikävä kyllä resurssit eivät ole lähelläkään sitä.
3 kommenttia:
Kun kaikki lapset hyväksytään joukkoon, pieleen voi mennä vain vaatimalla liikoja. Vaikeuksia tulee olemaan, ja niihin pitäisi varautua, ei vain kauhistellen nostaa käsiään pystyyn, kuten liian monissa kouluissa tehdään. Totta kyllä, että resursseja ei ole, mutta kuinka pitkälle se on monille vain tekosyy olla yrittämättä? En väitä, että itsekään kaihtaisin helppoja ratkaisuja. Jos minulle tarjottaisiin kahta luokkaa valittavaksi, joista toisessa olisi ns. inkluusio-oppilaita ja toisessa ei, tiedän kyllä, kumman luokan mieluiten ottaisin... vaikka tiedän myös, että minun pitäisi, moraalisin velvottein, ottaa se toinen.
Minun tekosyyni on siis PISA. :) Niin kauan, kun oppilailta vaaditaan maailman parasta oppimistehokkuutta, en pysty ottamaan huomioon kaikkia oppilaita tasa-arvoisesti. Ehkä jossain vaiheessa tästä tavoitteesta luovutaan, ja ymmärretään, että pidemmän päälle tälle maailmalle on enemmän hyötyä terveellä itsetunnolla varustetuista ihmisistä, kuin akateemisesti tehokkaista roboteista.
Näin juuri, jotta homma oikeasti toimisi, tarvitaan monentasoisia muutoksia - resurssien ja tilojen muutoksen ilmeisimpiä, samoin opettajien ja vanhempien asenteiden muutokset. Vaikka puhutaan joskus siitä, kuinka ilkeitä lapset voivat olla toisilleen ja toki kiusaamista tapahtuu, niin luulen, että inkluusio olisi lapsille helpointa. Me aikuiset usein ollaan jo niin kaavoihimme kangistuneita, että kaikki "uusi" on vaikeaa.
Niin, ja jos sille linjalle lähdetään, että kiusaamisen pelon takia ei uskalleta tehdä asioita, mielestäni se on sama kuin hyväksyisi kiusaamisen. Opettajien ja vanhempien tehtävä olisi pitää huolta, ettei kiusaamista pääse tapahtumaan, ja kun sitä kuitenkin tapahtuu, siihen olisi puututtava, joka kerta. Tässä ne resurssit tai niiden puute tulee vastaan; opettajilla on liian kiire opettaa kaikki, mitä opetussuunnitelmassa lukee, ja vieläpä maailman lyhyimpien koulupäivien puitteissa. Puutu siinä sitten jokaiseen kiusaamiseen. Valintahan se on, ja jos valitsee eettisemmän linjan, akateeminen kärsii. Mutta kumpi nyt sitten onkaan tärkeämpää?
Lähetä kommentti