sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Klik

Jokainen on varmaan joskus kokenut olevansa joukkoon kuulumaton. Koulussa, töissä, puistossa, kirkossa, marttakerhossa, jumpparyhmässä, vanhempaintoimikunnassa, missä tahansa... Erinäisissä yhteyksissä kuulee usein puhuttavan klikeistä, joita ihmisten kesken on syntynyt ja joihin ei muita oteta mukaan. Ulkopuolelle jäänyt usein kuvittelee, että on joku syy, miksi juuri häntä ei hyväksytä joukkoon.

Toki näitä todellisia klikkejä onkin, sellaisia, joissa ihan tarkoituksellisesti pidetään muut ulkopuolella. On ollut mielenkiintoista huomata, että usein ne klikit ovat kuitenkin vain omassa päässämme. On luonnollista, että ihmiset, jotka asuvat lähekkäin, ovat kiinnostuneita samoista asioista tai joilla on samanikäisiä lapsia, ovat tavallista enemmän tekemisissä toistensa kanssa. Harvoin se kuitenkaan tarkoittaa, että muut eivät siihen joukkoon mahdu.

Eräs äiti valitti, kuinka puistossa oli pahoja klikkejä, kukaan ei moikkaillut, kukaan ei jutellut, kaikki katsoivat nenää pitkin. Kävin säännöllisesti samassa puistossa enkä huomannut moista. Huomasin kyllä, että tämä ystäväni ei moikannut ketään, ei aloittanut juttelua kenenkään kanssa eikä osoittanut hymyllä tai muilla eleillä haluavansa olla missään tekemisissä toisten kanssa.

Joskus auttaa, kun ottaa itse sen ensimmäisen askeleen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. Ja kuitenkin, ne puistoklikit. Vaikka kuinka moikkaan, juttelen, kyselen ja osallistun, vastauksena on oudoksuva katse ja selän kääntäminen. Tähän on toki selkeänä syynä se, että olen siellä hoitolapsien, en omieni kanssa. Mutta olenko vähemmän ihminen ja vähemmän kelvollinen keskustelemaan kaupassakäynnistä, neulomisesta tai ruoasta kuin ne, joilla on lapsia? Ja eikö minun kanssa voi puhua lapsista, koska en ole niitä synnyttänyt? Eniten oudoksuttaa kuitenkin mennä puistoon ystävän kanssa, joka puiston porttien sisäpuolella tuntuu unohtavan, että olen edelleen se sama ihminen kuin ennen sinne menoa, ja alkaa tuijottaa muiden tavoin.

mormoniäiti kirjoitti...

Totta kyllä, onhan näitä ihan oikeitakin klikkejä olemassa, ja varsinkin äideillä tuntuu helposti olevan. Aina se ensimmäisen askeleen ottaminen ei todellakaan auta, eikä se sadannenkaan. Surullista, jos kaverisi käytös muuttuu puistoon mennessä!
Toivottavasti ne muutkin alkavat ottaa sinut huomioon, oikealla tavalla siis. Esikoisen kanssa puistossa käydessä tuntui, että juttelin enemmän niiden hoitotätien kanssa kuin muiden äitien kanssa. Äitini kun oli aikoinaan perhepäivähoitaja, niin koin hoitajat jotenkin helpommin lähestyttäviksi :-).