Koulun kevätjuhlissa eilen rehtori jakoi stipendejä. Lopuksi hän sanoi, että haluaa antaa kunniamaininnan kahdelle oppilaalle. Nuo kaksi kuudesluokkalaista poikaa olivat menneet koulun pihalla keskeyttämään kahden nuoremman oppilaan tappelun, tappelun, jossa olisi voinut käydä melkoisen huonosti. Tuli hyvä mieli, että rehtori huomioi.
Facebookista löytyy
tarina siitä, kuinka yhden lapsen ystävällinen teko oli estänyt kiusatun lapsen itsemurhan. Auttaja sai oman tekonsa merkityksestä tietää vasta vuosien jälkeen. Itselläni on samankaltainen kokemus. Englannissa lähetystyössä ollesani vastaan käveli nuorehko mies huppu päässä, hieman epäilyttävän näköinen kenties. Jokin sai minut pysäyttämään hänet ja alkamaan jutella hänen kanssaan. Joku voi sanoa, että se oli sattumaa, intuitiota, jotain muuta. Itse uskon, että Jumala Pyhän Hengen kautta ohjasi minua tekemään niin. Tutustuimme, ystävystyimme, kuulin hänen elämäntarinansa ja kuinka hän käytännössä oli joutunut koko pienen kylänsä kiusaamaksi. Hän oli yrittänyt selvitä siitä alkoholin avulla, ongelmaksi asti, mutta pystyi raitistumaan. Hänkin kertoi vuosia myöhemmin, että oli silloin juuri tulossa isänsä luota, menossa kotiin, päättämään elämänsä. Pienillä teoilla on suuria merkityksiä.
Kiusaamista on aina ollut, ja todennäköisesti aina tulee olemaan. Se ei kuitenkaan ole riittävä syy sille, että mitään ei tehdä, kun tilanne sattuu kohdalle. Christina Salmivalli on tutkinut paljon koulukiusaamista Suomessa. Moni muukin on tutkinut asiaa. Tutkimukset antavat muun muassa tietoa niistä rooleista, joihin kiusaamistilanteessa törmätään sekä kuinka monta prosenttia tytöistä ja pojista yleensä kuhunkin rooliin kuuluu. Meillä on paljon tietoa, mutta tietoa käytetään käytännössä kuitenkin liian vähän hyödyksi.
Moni vanhempi pelkää sitä, että omasta lapsesta tulee koulukiusattu. Ehkä moni pelkää vielä enemmän sitä, että omasta lapsesta tulee koulukiusaaja. Lapsia opetetaan ja kannustetaan käyttäytymään tai olemaan tietyllä tavalla, ettei heitä kiusattaisi. Lapsia helposti opetetaan samaan muottiin, koska uskotaan, että kiusaamisen uhriksi yleensä joutuu, jos on jollakin tavalla erilainen, poikkeava. Tutkimusten mukaan erilaisuus ei kuitenkaan ole syy kiusaamiseen. Uhrien valintaan näyttää vaikuttavan se, että uhri on (siinä ryhmässä) muita epävarmempi. Osaltaan vanhemmat kannustaessaan lasta olemaan samanlainen kuin muut, lapsen halutessa ja kokiessa olevansa erilainen, saattaakin altistaan kiusaamiselle, kun lapsi kokee epävarmuutta siitä millainen hän on ja millainen hän vanhempiensa ja muiden mielestä saa olla.
Usein myös luullaan, että kiusaaja on sisimmässään epävarma tai ahdistunut. Toki yksittäisissä tapauksissa näinkin saattaa olla, mutta tutkimusten mukaan pääsääntöisesti kiusaajilla on hyvä itsetunto, tarve käyttää valtaa ja tarve dominoida. Usein he myös kantavat mielessään pitkäaikaista kodin piiristä juontuvaa vihamielisyyttä, joka saattaa saada heidät jopa nauttimaan toisen kärsimyksistä. Viimeinen viittaa luonnollisesti siihen, että heidänkin olisi tarpeen saada apua omien ongelmiensa ratkaisemiseen, jotta kiusaaminen saataisiin loppumaan. Se ei lopu rangaistuksilla eikä jatkuvalla ymmärtämisellä vaan sen taakan ratkomisella, jota kyseinen kiusaaja kantaa.
Kiusatuksi tuleminen jättää aina jälkensä. Usein se jättää sen verran näkyvät jäljet uhrin käytökseen, että hän paikasta toiseen siirtyessään pysyy uhrina. Uuden paikan kiusaajat huomaavat, että hän on uhriksi sopiva, jo valmiiksi alistunut. Kiusattuna oleminen voi myös jättää jälkiä, jotka eivät näy. Siitä hyvä esimerkki tässä
artikkelissa. Siinä kiusattu kertoo ymmärtävänsä kuinka kiusatuksi tuleminen voi synnyttää niin suurta vihaa ja epäreiluuden tunnetta, että halu kostaa ylittää muut tunteet - ja saattaa johtaa esimerkiksi koulusurmaan.
Kukaan meistä ei voi ohittaa kiusaamista. Muistan lapsena pelänneeni tulevani kiusatuksi. Teini-iässä pelkäsin sen verran paljon, että esimerkiksi kirjastoon kuljin pidempää reittiä, jotten joutuisi kulkemaan elintarvikekioskin ohi, jossa saattaisi olla nuoria, jotka saattaisivat kiusata minua. Toisaalta ala-asteella ihmettelin, kuinka eräässä tilanteessa minua ei kiusattu, vaan ystävääni, vaikka kyseisessä tilanteessa minä olin syypää toisten ärsytykseen ja ilmaisin sen selkeästi mennessäni puolustamaan ystävääni ja oikaisemaan vääryyden. Ja toisaalta muiden luokkalaisten tavoin kutsuin, ainakin selän takana, uutta luokalle tullutta tyttöä luteeksi ja osoitin, etten halunnut olla hänen kanssaan tai hänen lähellään. Syy oli mielestäni oikeutettu, hän oli epämiellyttävä, haisi, ja oli ärsyttävä. En kokenut kiusaavani häntä, tai että muutkaan kiusasi häntä, koska hän itse sen sai meissä aikaan. Siitä kannoin hieman huonoa omaatuntoa, että olin lyönyt häntä, sen jälkeen, kun hän oli seurannut ja ärsyttänyt ja sanallisestikin yllyttänyt, että lyö vaan. Hän ei kauan ollut luokallamme, en tiedä todellista syytä, mutta myöhemmin olen miettinyt mitä hänelle kuuluu, kun jossain vaiheessa ymmärsin, että olen ollut koulukiusaaja - tai ainakin vahvistaja tai apuri.
Kiusaaminen on monimutkainen juttu. Joskus ei ole selvää kuka se kiusaaja on. Kiusattuna näyttäytyvä saattaa myös olla se kiusaaja, joka on saanut muut lopulta todenteolla hermostumaan ja kääntymään häntä vastaan. Mutta oli "syy" mikä tahansa, kiusaaminen on väärin. Ehkä jos enemmän kannustamme, huomioimme ja kehumme niitä, jotka puuttuvat kiusaamiseen, useampi rohkaistuu niin tekemään. Ehkä kuitenkin kiusaaminen on mahdollista saada kitkettyä. Ainakin kannattaa yrittää!
