Ihmeitä enemmän kuin huomaamme

Kuuntelin taas radiota autossa. Siellä joku puhui oman elämänsä ihmeestä, kuinka oli huumekoukusta päässyt irti ja löytänyt uskon. Nämä ihmeet, pienet ja suuret, kun ihminen saa totaalisesti muutettua elämänsä parempaan, on varmasti niitä kallisarvoisimpia.

Mutta kyllä niitä muunkinlaisia ihmeitä tapahtuu. Joku voi selittää ne sattumalla, tieteellä, taidolla, monella eri asialla. Mutta joskus asioita ei voi selittää.

Muistui kuunnellessa yksi omista ihmeistä. Seurusteluaikana olin jonkinlaisen sähköpostiviestin lähettänyt miehelleni, johon palavasti halusin saada vastauksen, mahdollisimman pian, ettei tarvitse kärvistellä pitkään itseä kiduttaen, miettien, että mitähän se nyt oikein siitä ajatteli. Olin kotiin kävelemässä bussipysäkiltä, kun rukoilin ja sanoin taivaan Isälle, että olisin todella kiitollinen, jos kotiin päästyäni mua odottaisi sähköpostiviesti. Menin kotiin, avasin sähköpostin ja viestihän siellä oli. Hienoa, vastaus rukoukseen, sattuuma sanoisi joku, en sitä sen kummemmin enää ajatellut. Kunnes muutaman päivän kuluttua tuli puheeksi veljeni kanssa se, että olin sinä päivänä siihen aikaan ollut sähköpostiani lukemassa. Miten lie puheeksi tullut. Veljeni, joka työskenteli firmassa, jossa sähköpostini oli, vakuutti minun olevan väärässä, sekoittanut päivät tai jotain. Sanoi, että oli mahdotonta, että olisin sinä päivänä lukenut postejani, ja varsinkaan sinä aikana. Firman kaikki työntekijät olivat juuri silloin tekemässä jotain koko systeemille ja kaikki siihen liittyvät toiminnot olivat kiinni, kukaan ei voinut päästä lukemaan sähköpostejaan. Mulle se oli ihme.

Ihmeitä tapahtuu. Joskus me vain luullaan niiden olevan ihan tavallisia arkisia tapahtumia, joissa ei ole mitään ihmeellistä.

Taivaallista musiikkia

Kuuntelin autossa radio deitä tänään. Suomessa tehdään paljonkin "hengellistä poppia", en tiedä mikä virallinen termi on. Meidän kirkossa moni erityisesti amerikkalainen tekee "hengellistä poppia". Miksi on niin vaikeaa tehdä oikeasti hyvänkuuloista hengellistä musiikkia?

On aika hymneille ja klassisille teoksille, taiteellisemmalle musiikille ja musikaalisille teoksille, joita kaikkia löytyy hengellisen sanoman sävyttäminä ja hyvinkin monentyyppisinä. Niistä on helppo löytää sellaisia, jotka itseä säväyttää, sellaisia, joista saa elämyksiä.

Kevyemmästä hengellisestä musiikista sellaisia kappaleita on vaikeampi löytää. Niitä on kiva kuunnella, kun ei tarvitse hätkähtää kiroilua tai karkeaa kielenkäyttöä kesken hyvän biitin. Mutta ikävä kyllä ne tuppaa olemaan sitä yhtä ja samaa. Tai ehkä olen vain liian laiska etsimään erilaista.

Onneksi löytyy paljon muuta hyvää musiikkia, jota ei ole pilattu huonoilla sanoituksilla. Olisi vain kiva useammin kuunnella loistavia ajatuksia loistavalla musiikilla säestettynä. Nyt tulee useimmin tyydyttyä vain loistavaan musiikkiin. Stephan Micus esimerkiksi antaa elämyksiä.

Onko äiti susi toiselle äidille?

Ennen ensimmäistä lasta en ollut kiinnittänyt mitään huomiota äitien suhteisiin. Ajattelin vain, että minusta tulee äiti, ajattelin minun ja lapsen ja isän suhdetta. Kun kärräilin esikoista rattaissa vauva-aikana ja aloin käydä avoimessa päiväkodissa ja puistoissa taaperoaikana, huomasin, että äitiys on yhdistävä ja erottava tekijä.

Äitejä yhdistää se, että kaksi tai useampi haluaa ehtiä siihen samaan bussiin rattaineen. Äitejä erottaa se, että toinen yrittää väkisin ehtiä bussin ovesta sisään ensin, vaikka toinen on odottanut bussipysäkillä kauemmin. Äitejä yhdistää se, että kaikki yrittävät hoitaa lastaan parhaansa mukaan. Äitejä erottaa se, että vain vuoden ikäiseksi imettävä tai vain ainakin puoleen vuoteen asti täysimettävä äiti on hyvä äiti oikeasti. Tai se kestovaippoja käyttävä kantoliinaileva äiti on oikeasti hörhö, joka ei ajattele lastaan vaan oman ideologiansa toteutusta.

Olin työskennellyt naisvaltaisella alalla ja nähnyt kuinka ilkeitä naiset voivat olla toisilleen. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, kuinka ilkeitä äidit saattoivat olla toisilleen. Hämmennyin.

Onneksi äitiys on myös tekijä, joka yhdistää ihmisiä yli ikärajojen, yli koulutustaustojen, yli sosiaalisen tai terveydellisen tilanteen, yli mantereiden...

On sitten kyse äitiydestä, isyydestä tai uskosta, meistä on kiinni onko se yhdistävä tekijä vai erottava. Toivottavasti yhdistävä

Missä joukossa seisoisin?

Palmusunnuntaita vietetään sen muistoksi, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja Häneen uskovat, tienvarrelle kerääntyneet ihmiset heiluttivat palmun oksia kunnianosoituksena.

Vaikka koenkin olevani vahva uskossani, sitä miettii välillä, että jos olisin ollut tuossa (tai monessa muussa vastaavassa) tapahtumassa mukana, missä joukossa olisin seisonut? Olisinko ollut eturivissä oksieni kanssa ylistystä huutamassa? Olisiko ollut ihmisjoukon takana ihmettelemässä mistä on kyse? Olisinko ollut jossain keskivaiheilla hiljaa ylistyksessä osallisena? Sitä ei tietenkään voi tietää.

Mutta on hyvä miettiä välillä omaa tilaansa tällä hetkellä. Näytänkö uskoni Kristukseen avoimesti? Piilottelenko jonkun selän takana, kun tulee puhe uskonnosta? Yritänkö vain elää omaa elämääni mahdollisimman hyvin pyrkimättä tuomaan esiin miksi niin teen?

Toivon, että ihmiset ympärilläni eivät tiedä ainoastaan, että olen mormoni.Toivon heidän tietävän, että uskon Kristukseen. Toivon, että he näkevät minun tekevän jotain hyvää siksi, että uskon Kristukseen.

Toivon, että he näkisivät minut seisomassa palmun oksat kädessäni.

Kiitos Elegia ja Itkupilli

heidän sivuiltaan löytyi enemmän mun näköinen blogimalli. Varmaan vaihtuu taas jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä tämän koen omakseni niistä, mitä kerkesin katsella.

Ihana pääsiäinen

On ollut kiva valmistella pääsiäistä. Ohra kasvaa, narsissit ruukussa avaavat nuppujaan, pajunkissaoksat on polvia myöten lumessa kahlaten haettu ja pääsiäismunia hankittu.

Pääsiäinen on itselle aika ristiriitaisia ajatuksia herättävä aika. Tykkään kovasti yllämainituista pääsiäisen "oheistuotteista". Sitä kuitenkin haluaisi, että pääsiäisenä itse pääsiäisen sanoma tulisi myös esille. Jouluna on jotenkin helpompaa yhdistää joulun todellinen sanoma ja merkitys ja joulupukki lahjoineen. Pääsiäisen sanoma on niin erilainen. Pääsiäisen sanoma on koko evankeliumin ja uskon ydin. Jeesuksen kärsimys Getseman puutarhassa jokaisen maailmaan syntyneen ja syntyvän ihmisen syntien puolesta, Hänen kuolemansa ristillä, henkensä vapaaehtoinen luovuttaminen kuoleman käsiin ja Hänen ylösnousemuksensa ja paluunsa takaisin Taivaallisen Isän luo näyttäen meille kaikille tien, jota kulkea, on kaiken ydin. Ilman niitä ei ole meidän uskoamme.

Koska asia on niin olennainen ja tärkeä, siihen haluaisi keskittyä paremmin. Mutta... koska siinä on evankeliumin ydin, siitä tulee keskusteltua niin usein. Käsitellään kirkossa tai kotona lähes mitä tahansa uskoon liittyvää asiaa, aina nämä asiat tulee esiin. Aina niistä puhutaan. Kuva Mariasta, joka tapaa ylösnousseen Jeesuksen, on tyttöjen huoneen seinällä. Sen näkee joka päivä.

Ehkä jonain päivänä löydän tasapainon pääsiäismunien ja pääsiäisen todellisen sanoman välillä. Mutta mielummin pääsiäisen sanoma on läsnä jokapäiväisessä elämässä, kuin että sitä ajattelisi suuremmin ja ainoastaan siihen keskittyen kerran vuodessa.

Kaikenlaisia muutoksia...

...yritetään taas saada aikaan isyyslomiin ja vanhempainvapaisiin, jotta isät viettäisivät enemmän aikaa vauvojensa kanssa, saisivat luotua syvemmän suhteen ja jotta ylipäänsä "vauvan hoitaminen" jakautuisi tasaisemmin naisten ja miesten kesken.

Onhan se muutama viikko lisää siellä alussa varmaan ihan kiva juttu, mutta ei kai se nyt isän ja lapsen suhteeseen paljoa vaikuta. Mitäpä jos muutettaisiin yhteiskuntaa niin, että kaikki passitettaisiin töistä kotiin viimeistään klo 5. Niin että kaikki saisivat töistään riittävästi palkkaa, että ei tarvitse rahan takia tehdä ylitöitä tai toista työtä. Mitä jos jokaisella isällä olisi oikeasti mahdollisuus viettää aikaa lastensa kanssa joka päivä useamman tunnin ajan?

Jokaisen valinnoista riippuu käytettäisiinkö mahdollisuudet perheen hyväksi vai muihin asioihin. Vaikka pääsisi lähtemään töistä kello 4, mutta käy ensin salilla, sen jälkeen saunassa ja hieronnassa ja kotiin gigantin kautta, niin johan kello on niin paljon, ettei sitä yhteistä aikaa jää.

Keinot hyvien suhteiden luomiseen lapsiin löytyy kyllä jo nyt, jos niitä haluaa. Niin miehille kuin naisille. Joskus se vain tarkoittaa omien halujen ja toiveiden uhraamista tai ainakin siirtämistä.

Rakkaus ja laki

Äitinä yrittää opettaa lapsilleen tiettyjä asioita, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Samalla sitä yrittää saada lapsen tajuamaan, että vaikka lapsi ei tee sitä, mitä pitäisi tai tekee sitä, mitä ei saisi, äiti rakastaa silti. Vaikka tekisi kuinka kamalaa tahansa. Äidin rakkaus ei lopu ikinä. Toki siihen sekoittuu surua, murhetta ja tuskaa, jos lapsi tekee asioita, jotka ovat huonoja tai väärin. Pienempää surua pienemmistä asioista ja suurempaa surua suuremmista asioista. Mutta rakkaus ei koskaan häviä. Eikä lasta rakasta vähemmän kuin toista lasta sen takia, että toinen tottelee paremmin kuin toinen. Useinhan tuppaa menemään niin päin, että siihen hankalaan lapseen syntyy vielä kiinteämpi suhde.

Jumala rakastaa jokaista luotuaan ihan yhtä paljon. Riippumatta siitä, mitä kukin meistä tekee. Toki toinen ihminen tuottaa Jumalalle iloa enemmän kuin toinen ja toinen surua enemmän kuin toinen, mutta Hän rakastaa ihan yhtä paljon jokaista.

Hän on kuitenkin antanut käskyjä ja kieltoja. Vastauksena aiempaan kommenttiin, Jumalan silmissä homoseksuaalisuus ei ole Hänen suunnitelmansa mukaista. Hänen luonaan henkinä asuessamme olimme kaikki joko miehiä tai naisia ja tarkoitus on, että miehinä ja naisina muodostamme perheitä, joissa on mies ja nainen ja lapsia. Joillain on haasteena kiinnostus samaa sukupuolta kohtaan. Joillain on haasteena kehityksellisiä ongelmia. Joillain on haasteena se, ettei löydä puolisoa tässä elämässä. Joillain on haasteena se, että ei saa lapsia halustaan huolimatta. Joillain on haasteena huono parisuhde, joka vain tuhoaa yksilöä. Haasteita on monenlaisia ja ne johtuvat monenlaisista syistä. Toisilla haasteet saa aikaan biologia, toisilla olosuhteet, toisilla toisten ihmisten teot. Jokaisella on kuitenkin haasteita. Jokaisella on myös mahdollisuus voittaa tai elää haasteidensa kanssa niin, että kaikki, mikä Jumalalla on meille tarjottavaa on mahdollisuus iankaikkisuudessa saavuttaa. Vaikka tässä elämässä haasteet estävät kokemasta monia asioita, iankaikkisuudessa jokainen parhaansa mukaan elänyt tulee saamaan samat siunaukset. Jos on siis valinnoillaan osoittanut niitä haluavansa.

Jumalaa rakastaa jokaista ihmistä. Ei Hänen silti tarvitse hyväksyä kaikkia tekojamme.

Jumalan arkipäiväinen apu

Mulla on ajokortti usein hukassa. En jaksa kantaa aina koko lompakkoa mukana vaan otan pelkän ajokortin lähtiessäni autolla liikenteeseen ja kortti saattaa jäädä sinne minne sen lähtiessä laitan. Joskus jopa vasta viikon kuluttua sitä alan kaipaamaan, ja vaikka kuinka käyn kaikki mahdolliset ja luonnolliset paikat läpi, en sitä löydä. Lapset ovat jo hyvin oppineet, että kun pihisen ja puhisen korttia - tai jotain muuta yhtä lailla kadonnutta esinettä - etsiessäni ja alan turhautua, he huikkaavat omista puuhistaan: "Äiti oletko sä jo kysynyt taivaan Isältä missä se on?".

Se vaan toimii niin hyvin, Jumalan käyttäminen apuna kadonneitten esineitten löytämisessä. Kun tosiaan on itse kaikki mahdolliset paikat etsinyt ja vielä ne mahdottomatkin, mulla on tapana pitää rukous ja kertoa, että kaikkeni olen tehnyt löytääkseni sen, nyt tarvitaan apua, kerro missä se on. Ihanaa on, että aina se toimii. Joka ikinen kerta hetken päästä tulee mieleen ajatus, katso sieltä ja sieltähän se löytyy. Näin on ollut jo lapsesta saakka ja näköjään omatkin lapset ovat sen jo oppineet, vaikka minä se niitä tavaroita vielä kadottelenkin.

Jos Jumala on valmis vastaamaan niinkin pieneen, arkipäiväiseen ja vähäpätöiseen asiaan kuin kadonneen tavaran löytyminen, niin entäpä sitten ne suuret asiat? Ihan yhtä lailla on varmasti valmis vastaamaan ja auttamaan. Vastaukset eivät vaan välttämättä ole yhtä yksinkertaisia, yhtä helppoja toteuttaa tai yhtä mielekkäitä. Mutta ihan varmasti vastaukset tulevat.

Jos vain kysymme, uskomme ja odotamme kärsivällisesti.

Mä en halua ikinä naimisiin!

Autossa tänään kohta neljävuotias alkoi itkemään: "Mä en halua ikinä mennä naimisiin." Muutamassa sekunnissa ehti käydä mielessä monta asiaa, jossa itse on mennyt vanhempana metsään, monta asiaa, jota parisuhteessa olisi voinut hoitaa paremmin. Iski jo syyllisyys: "Olemmeko me antaneet lapsillemme niin kamalan kuvan naimisissa olemisesta ja perhe-elämästä, että lapsi ei sitä suurin surminkaan halua, vaan ajatuskin siitä saa itkemään.

No, syy selvisi. Hän ei halua mennä ikinä naimisiin, koska hän haluaa aina asua äidin ja isin kanssa yhdessä. Isosisko sitten diplomaattina ehdotti, että voithan sinä mennä naimisiin ja sitten voitte yhdessä miehen kanssa asua äidin ja isin kanssa samassa talossa.

Näin tänään. Yleensä meillä kyllä suunnitellaan sitä, että "sitten kun mulla on lapsia niin sitten mä tuon ne sulle hoitoon kun sitten sä olet mummi".

Sopii. Perhe on ihana.

Mä olen semmoinen...

Meidän ensi kuussa 4 vuotta täyttävä tyttö kuvaili itseään ruokapöydässä näin: "Mä olen sellainen tyttö, joka ei jaksa kunnon ruokaa, mutta jaksaa kyllä jälkiruokaa." Jotenkin selitys ei mennyt perille: "Jos ei oikeasti jaksa yhtä ruokaa ei kyllä jaksa toistakaan ruokaa, vaikka se olisi kuinka hyvää." Mutta onko se oikeasti näin? Kuinka moni on ollut jo todella täynnä, mutta sitä tarjolla olevaa herkkua on silti pitänyt ottaa, kun se on niin hyvää? Ja kyllä se on vatsaan mahtunut.

Ruuan kanssa se toimii, mutta entä asenteessa? Mä en jaksa tehdä töitä, mutta kyllä mä jaksan pitää hauskaa. Mä en jaksa opiskella, mutta kyllä mä jaksan harrastaa. Kun asuin Englannissa tapasin monia kolmannen tai useamman polven työttömiä. Lapsilta kun kysyi mitä he haluavat tehdä isona, millaisia olla, vastauksena ei ollutkaan tyypilliset poliisit, palomiehet ja balettitanssijat. Moni vastasi "I will be on the dole" - siis halusivat olla sossun asiakkaita, elää tekemättä mitään. Jos se on toive ja tavoite, ei ihme jos ei muuta saavuta. Ja mitä käy jos oikeasti syö vain sitä jälkiruokaa, joka niin hyvin vatsaan mahtuu? Tulee jollain aikavälillä sairaaksi tai ainakin huonokuntoiseksi.

Luonnollisesti en ole sosiaalitukea vastaan. Apua tarvitaan. Onko vaan niin mahdoton ajatus, että avun saajille annettaisiin mahdollisuus tehdä jotain osoittaakseen kiitollisuutensa avusta (jota kuitenkin olisi hyvä tuntea) ja siten säilyttää itsekunnioituksensa? Tästä saat tämän kuukauden summan, kun olet käynyt kerran vanhainkodissa pitämässä vanhuksia kädestä...

Hmm.

Sananvapaus

Muutin kommenttieni asetusta, ne kulkevat tarkistettavaksi vain, jos kommentoi yli kolme päivää vanhoja tekstejä. Koska onhan Suomessa sananvapaus.

Mitä se oikeasti tarkoittaa? Meillä ei kotona ole sananvapautta. Lapset ei saa kiroilla. (Vanhemmatkaan ei kiroile). Meillä ei ketään saa sanoa tyhmäksi tai edes tylsäksi. Asiat voi tuntua tyhmiltä, mutta niistäkään ei yleensä puhuta tyhminä vaan yritetään opettaa ilmaisemaan miksi ei pidä jostakin asiasta. Ei siis niin, että "tää kirja on tyhmä, kun se ei tottele mua" vaan "mä en saa tätä kirjaa pysymään niin kuin mä haluaisin ja se harmittaa mua ihan hirveästi". Meillä ei myöskään saa kutsua toisia perheenjäseniä tai muita ihmisiä ihan millä nimityksellä haluaa. Mikä hirmuvalta. Sananvapautta on kyllä siinä, että jokainen saa tuoda mielipiteensä esille asiasta kuin asiasta, kunhan pyrkii tekemään sen kohteliaasti. Ja mielellään myös huutamatta.

Kirkossa keskustellaan asioista hyvinkin laajasti usein. Jokaisella on vapaus sanoa oma mielipiteensä asiasta. Asioista saa olla eri mieltä. On asioita, joista pyhät kirjoitukset ja profeetat ovat sanoneet: "Näin se on." Suurin osa uskoo yleensä sen asian olevan niin, ei siksi, että joku on sen ylhäältä sanonut, vaan siksi, että joku Jumalan kutsuma on sen sanonut ja ihminen on saanut Pyhältä Hengeltä joko pyytämättä tai rukouksessa kysyen vahvistuksen asialle, että niin se on. Mutta silti jokainen saa olla sitä mieltä mitä on. On paljon asioita, joista ei ole sanottu: "Näin se on," vaan asiat on jätetty ihmisten itse mietittäväksi. Silloin varsinkin keskusteluissa on monenlaisia mielipiteitä.

Samoin on usein muiden uskontokuntiin kuuluvien kanssa keskustellessa. Osa mielipiteistä on samoja, osa erilaisia. Sananvapautta on se, että voidaan keskustella asioista yli uskontorajojen, ilmaisemalla mielipiteemme kohteliaasti, huutamatta. Sananvapautta ei ole toisen uskon haukkuminen, mitätöiminen tai vääristeleminen.

Sananvapautta on kunnioittavasti keskusteleminen.

Ihana päivä!

Joskus vaan nauttii elämästä niin paljon. Lapset eivät huutaneet, tapelleet tai valittaneet (no gulassikeitolle vähän nyrpistivät nenäänsä) vaan halailivat ja pussailivat, laulelivat, naurattivat toisiaan ja tekivät ajallaan mitä pyydettiin (pukeminen, syömään tuleminen, nukkumaan meneminen ym).

Voisikohan johtua siitä, että äiti oli koko päivän hyvällä tuulella?

Ihana vesisade!

Saman asian voi nähdä niin monelta kantilta. Niin ihanaa kun sataa vettä. Se on vettä, ei lunta. Vettä, joka auttaa sulattamaan lunta. Ihanaa! Niinhän se oli marraskuussa, kun lunta satoi, ihanaa! Ja joulukuussa kun lunta satoi, ihanaa! Eilen, kun lunta satoi, kamalaa!

Joskus näkemykseemme vaikuttavat ulkoiset olosuhteet - kun sitä lunta on niin paljon se ei vaan enää ole ihanaa. Useammin kuitenkin näkemykseemme vaikuttavat sisäiset olosuhteet, asenteet, tunteet, halut. Meidän uskoa moititaan usein rajoittavaksi. Kymmenen käskyn lisäksi on muita käskyjä ja ohjeita, joita noudatamme. Joku näkee sen pakottavana, rajoittavana, kahlitsevana. Toinen näkee sen vapauttavana. On hienoa, että joku, joka on viisaampi kuin minä on sanonut mitä kannattaa välttää ja mitä kannattaa tehdä, että elämä olisi mahdollisimman onnellista. Ihan niin kuin me vanhempina tiedämme monta asiaa paremmin kuin ne meidän pienet lapset. Joten me annamme ohjeita, neuvoja, jopa käskyjä ja kieltoja, jotta he voivat olla turvassa ja mahdollisimman onnellisia.

Lapset usein kiukuttelee, joskus noudattaa ohjeita innoissaan, joskus jopa pyytää ohjeita ja apua. Ihan niin kuin mekin. Jokaisella meillä on vapaus valita seurataanko ohjeita vai ei. Jos emme seuraa ohjeita, seuraukset kuitenkaan eivät ole vapaavalintaisia. Kun lasta kielletään juoksemasta autotielle ja hän on tottelematon, hän saattaa hyvinkin juosta autotielle ilman sen kummempaa vahinkoa, montakin kertaa. Mutta jonain päivänä varomattomuus saattaa olla kohtalokasta. Jumalan käskyjä ja kieltoja voi myös usein rikkoa pitkäänkin ilman näkyviä seurauksia, mutta jonain päivänä se voi olla kohtalokasta. Mutta ei niitä sen takia noudateta, ettei vaan kävisi mitään pahaa. Käskyjä noudatetaan, jotta voisi olla mahdollisimman onnellinen ja auttaa muita olemaan mahdollisimman onnellisia.

Kaikki on näkökulmasta kiinni.

Olisinpa oikeasti ekologinen

Luin kansanedustajan mielipidettä ekologisesta jalanjäljestä, kuluttamisesta ja muusta. Aihe saa aina miettimään missä mennään perheenä. Koen olevani "vihreä", joskaan en poliittisessa mielessä. Vältän turhan ostamista, mutta kyllä siihen joskus sortuu. On helppo kierrättää sitä, mitä kotiin kantautuu, vaikka täytyy myöntää, että biojätteet menee nyt roskiin kun komposti on jäässä ja jäi muutenkin vähän huonoon jamaan syksyllä. Mutta mistä sitä kaikkea tulee niin paljon? Lähes joka viikko tulee vietyä kassillinen pahvia ja kartonkia keräykseen. Miksi jokaikinen pienikin tavara pitää pakata niin suuren jätemäärän tuottavaan pakkaukseen? Ja miksi niissä pakkauksissa pitää olla aina muovia?

Ekologista jalanjälkeä voisi pienentää huomattavasti ruokakauppavalinnoilla. Kuuden hengen perheessä sillä olisi jo jonkinlaista merkitystä. Mutta en ole valmis maksamaan paljon enemmän luomusta tai lähiruuasta. Jos ei rahalla olisi väliä, jos sitä olisi niin paljon, ettei tarvitse miettiä, silloin sen valinnan tekisi ilomielin. Toisaalta meillä osa vuoden ruuasta on todellista lähiruokaa, kasvaa omalla pihalla, tai mökillä minne mennään muutenkin ja tuodaan sitten kuorma luonnon antimia mukana kotiin.

Mielelläni laittaisin postilaatikkoon kyltin "Ei mainoksia -kiitos", mutta ne paikalliset ilmaisjakelulehdet ovat oikeasti hyvää luettavaa. Lasten vaatteita ei ole tullut uutena hankittua kuin muutamia, kenkiä lähinnä. Mutta ei tietenkän ole kovin ekologista, että se käytetty villakangastakki lennätetään Englannista asti. Meillä on talon lämpötila sellainen, että usein käyvät vieraat osaavat jo ottaa villasukat ja villatakit mukaan. Joten vähän ekologisuutta sielläkin.

Ikäni julkista liikennettä, jalkoja ja pyörää käyttäneenä vannoin, että meille ei sitten koskaan tule toista autoa. Mutta niin se vaan tuli neljännen lapsen myötä ja isompien alettua harrastaa. Mukavuus ja ajan säästäminen voitti. Toisaalta autossa on yleensä vähintään 4 matkustajaa, joten...

Ei kukaan halua, että maapallo hukkuu jätteisiin tai saasteisiin. Kaikki voivat tehdä pieniä ja isoja tekoja omassa elämässään. Mutta ei tätä maailmaa pelasteta ilman isojen firmojen ja kaikkien maiden toimenpiteitä. Erityisesti isojen maiden.

Mutta oman elämäni voin tehdä paremmaksi elämällä viisaasti.

Mikä kaaos!

Enää ei uskoisi mikä kaaos tässä talossa aiemmin päivällä oli. Kyllähän normaalistikin lapset yrittävät jättää tavaroitaan mihin sattuu, mutta mistä johtuu, että silloin kun oikeasti yrittää tehdä ja saada aikaan jotain, lapset oikein riehaantuvat sotkemaan. Tänään piti saada essee valmiiksi ja siksi jonkun verran sitä kirjoittaa lasten touhutessa omiaan. Kirjoittamisen aikana nuorimman lelukori tyhjennettiin olohuoneen lattialle (muiden jo levitettyjen lelujen joukkoon) pelikaapista levitettiin työhuoneen lattialle useampia pelejä ja eksyi niistä osa olohuoneeseenkin. Luetut kirjat jäi levälleen rahin päälle, balettipuvut eteisen lattialle ja kattilat ja kannet haettiin orkesterin käyttöön... Keittiön pöytä oli täynnä askartelumateriaaleja, kun tytöt tekivät kaikenlaisia luovia ihanuuksia. Omat paperit sitten siinä lisäksi jokseenkin levällään tietokoneen vieressä ja keittiössä tiskit pesualtaassa kun ei ehtinyt tiskikonetta tyhjentää...

Mutta ei se mitään. Essee tuli kirjoitettua ja lapset siivosivat lopulta jälkensä, tosin äidin pyynnöstä ja pienellä avustuksella. Nyt näyttää taas ihan normaalilta.

Aina ei kaiken tarvitse olla täydellistä. Aina ei kaiken tarvitse olla joka hetki hallinnassa. Yleensä riittää, että tekee hyvin sen, mikä sillä hetkellä on tärkeintä. Nyky-yhteiskunnassa jokaiselle esitetään monia vaatimuksia. Pitäisi olla sellainen ja tällainen, tehdä sitä ja tätä ja saada aikaan ainakin... Äideille esitettyjä vaatimuksia ei voi edes listata, niitä on niin lukemattomia. Tärkeää ei ole toteuttaa muiden vaatimuksia vaan miettiä mitä itse pitää tärkeänä, kenen vaatimuksilla on merkitystä, millainen äiti oikeasti haluan olla. Millainen äiti auttaa parhaiten lapsiani olemaan onnellisia? Ja kun on selvittänyt millainen haluaa olla, pitää katsoa itseään silmiin ja antaa lupa kaaokselle. Antaa lupa sille, että vaikka tiedän millainen haluan olla, minun ei tarvitse olla sitä juuri nyt. Saan tehdä virheitä, saan kasvaa keskeneräisestä vähemmän keskeneräiseksi. Saan oppia matkan varrella ja tarvittaessa muuttaa suuntaa, kun havaitsen haluavanikin olla toisenlainen.

Joskus kun mielessä on kaaos eikä tiedä onko osannut tehdä mitään niin kuin olisi halunnut vai onko epäonnnistunut kaikessa, kannattaa kysyä Jumalalta: Millaisena Sinä näet minut? Hän tuntee meidät, voimamme, rajoituksemme, mahdollisuutemme. Hän näkee hyvyytemme ja voi nostaa ja kannustaa silloin kun mieli painuu maahan.

Ei tarvitse muuta kuin kysyä ja kuunnella.

Aika ennakkoluuloista

porukkaa me ihmiset ollaan. Isäni oli ostamassa kirpputorilta vanhaa virsikirjaa, kun suvusta löytyy vuosisatojen päästä mies, joka osan virsistä suomensi ja taisipa muutaman itse kirjoittaakin. Myyjä intoutui keskustelemaan ja avoimena miehenä isäni kertoi mihin uskontoon kuuluu. Sai päällensä aikamoisen ryöpyn siitä, kuinka uskontomme on se pahin mahdollinen. Rouva tiesi sen varmasti, koska hänelle oli niin kerrottu.

Mutta tosissaan eihän se mitenkään ihmeellistä ole. Se mitä ei tunne, aiheuttaa usein ennakkoluuloja. Ehkäpä vielä useammin se, minkä tuntee osittain, yhden tai kahden henkilön otannalla, aiheuttaa ennakkoluuloja.

Koulussa luokkatoverinani oli viisas ja pohtivainen tyttö. Tultiin hyvin juttuun. Koulun jälkeen joskus kuulin, että hän oli liittynyt Hare Krishna yhteisöön, eleli luostarissa. Ihan onnellisena. Vaikka toivonkin ihmisten suhtautuvan meihin ennakkoluulottomasti, oli sitä itsekin vähän ennakkoluuloinen: miten se nyt sellaiseen on mennyt mukaan, ihan fiksuhan se oli. Hän kuitenkin teki varmasti sen, minkä koki itselleen parhaaksi.

Monessa tilanteessa huomaa omat ennakkoluulonsa. On ne sitten sitä nuorta äitiä kohtaa, vanhaa äitiä kohtaan, erityislapsen äitiä kohtaan, kalliilla mersulla ajavaa äitiä kohtaan, todella kaunista ja huoliteltua äitiä kohtaan... Niistä isistä puhumattakaan. Miksei siis ihmisillä olisi ennakkoluuloja uskontoa kohtaan.

Surulliseksi asian tekee, jos ennakkoluulot eivät johdu tietämättömyydestä vaan tiedosta: mormonit on kaikki aina kiukkuisia ja todellisia tiukkapipoja, koska Edith-täti oli sellainen ja mormoni... Jokainen meistä tekee virheitä, toiset näkyvämpiä ja toiset näkymättömämpiä. Sitä toivoisi, että ihmisten virheet annettaisiin anteeksi ja nähtäisiin se hyvä, mikä jokaisessa on. Silloin ennakkoluulot voisivat hävitä ja jokaisen nähdä ja kokea tasavertaisena. On sitten kyse ennakkoluuloista uskonnon, rodun, taloudellisen tilanteen, terveydentilan, ulkonäön tai minkä muun tahansa suhteen.

Koska jokainen ihminen maan päällä on saman arvoinen, tasavertainen Jumalan silmissä.

On se vaan ihmeellistä

miten jotkut päivät alkaa karjunnalla ja huudolla, koko päivänä mikään ei ole hyvin ja iltaan mennessä ihan jokainen on kiukkuinen, ainakin ollut jossain vaiheessa päivää. (Meidän 5 v siis on aikamoinen draama queen). Ja sitten toiset päivät on pelkkää auringonpaistetta niin talon ulkopuolella kuin sisäpuolellakin. Kaikille jaetaan pusuja, paitsi sille isoveljelle, joka ärähtää jos edes yrittää, kerrotaan kuinka rakastetaan, autetaan kaikkia pyytämättä ja tehdään muuten vaan kaikkea ihanaa.

Kaipa olisi aika tylsää, jos aina olisi ihanaa... Sitä vaan toivoo, että tässä kasvun vuosien aikana se ihanuus jäisi vallitsevaksi olotilaksi ja känkkäränkkä piipahtaisi vain silloin tällöin. Siihen yrittää omalla viisaudellaan ja ymmärryksellään lasta ohjata, mutta hänen on tehtävä itse valintansa. Onneksi taivaan Isän ymmärrys ja viisaus on suurempaa, kun hän yrittää ohjata meitä. Itse vaan ei ole usein sen parempi kuulemaan ja ottamaan vastaan ohjausta kuin se 5 v keskellä kiukkukohtausta.

Onnneksi on aikaa oppia.

Kaikki on niin monimutkaista

ja yksinkertaisuudessaan kaunista. Tänään puhuttiin kirkossa luomisesta (käydään koko perheen voimin kirkossa joka sunnuntai). Raamatun luomistarina on kaikille koulua käyneille tuttu, ainakin pääpiirteissään. Monet uskovat siihen, monet eivät usko. Vuosituhansien ajan monet ihmiset ovat tutkineet ilmiöitä, jotka liittyvät tavalla tai toisella luomiseen - lääketiedettä, eläintiedettä, kasvitiedettä, avaruutta, atomeja... kaikkea mahdollista maasta äärettömyyksiin. Kuuleman mukaan mitä pitemmälle pääsee tieteessä sitä useammin tiedemiehet ja -naiset alkavat uskoa, että on jokin korkeampi voima, joka luo ja säätelee asioita.

Onneksi meidän ei kuitenkaan tarvitse tietää ja ymmärtää kaikkea, jotta voisimme uskoa. Usko on joskus hyvin yksinkertaista. Kuten 3-vuotiaani sanoo: "No Jumala on, koska se on" ja katsoo tyyliin "äiti miksi sä kyselet tyhmiä, etkö sä nyt ymmärrä, että niin se vain on".

Niinhän se on. Yksinkertaista.

Jokainen vanhenee

Kävimme tänään muutaman seurakunnan naisen kanssa laulattamassa vanhuksia vanhainkodissa. Oli todella riemastuttavaa porukkaa, niin innoissaan, niin iloisia, niin kiitollisia. Tulin itsekin todella hyvälle mielelle. Niin pienellä omalla panostuksella saattoi tuottaa niin suurta iloa. Iloa, joka kestää puheissa viikkokausia, niillä joiden muisti vielä pelaa. Ainakin näin henkilökunta puhui.

Yhteiskunnan tuottaman vanhustenhuollon puutteista puhutaan paljon. On loistavaa, että vanhuksista pidetään huolta yhteiskunnan puolesta. Edes jollain tavoin. Varmasti suurin osa heidän kanssaan työskentelevistä tekevät kaikkensa mahdollisimman hyvin. Pitäisikö jokaisen meistä kuitenkin ottaa enemmän vastuuta maamme vanhuksista?

Äitini sai kuolla syöpään kotona, isä hoiti yhteiskunnan tukitoimien avulla. Oliko se helppoa? Ei, mutta se oli itsestään selvää. Esikoinen kun oli n. 4-5 viikkoinen, itkuinen ja ei juuri koskaan nukkuva, isäni sai aivoverenvuodon. Sairaalajakson jälkeen hän oli ensin meillä muutamia viikkoa, sen jälkeen veljeni neljän pienen lapsen perheessä muutamia viikkoja, kunnes pärjäsi taas omassa kodissaan. Oliko se helppoa ja mukavaa? Ei, mutta se oli itsestään selvää. Perhe huolehtii jäsenistään.

Kovin moni asia vanhusten kanssa ei enää ole itsestään selvää. Nuorille perheille tuntuu olevan itsestään selvää, että isovanhempien pitäisi olla paljon apuna lastenlasten kanssa. Onko samalla mietitty, mitä jos tilanne yhtäkkiä muuttuu ja isovanhemmmat tarvitsevatkin apua. Onko yhtä itsestäänselvää, että silloin nuori perhe on paljon isovanhemmille apuna?

Onneksi monelle tuntuu olevan.

Suomalaiset ovat yksityisiä ihmisiä, mutta olisiko aika heittää yksityisyys romukoppaan? Kun menee katsomaan sitä omaa mummoa vanhainkotiin, mitä jos samalla vierailulla, ensin ihan vain mummon seurasta nautittua, vedettäisiinkin koko talon väelle musiikkihetki tai jumppatuokio. Tai mentäisiinkin vierailulle aikaan, jolloin on askarteluhetki. Autettaisiin ensin kaikkia askarteluhommissa ja sitten vietettäisiin hetki vain mummmon kanssa. Mitä jos perhe valmistaisikin pienen näytelmänpätkän koko talon väelle esitettäväksi. Tai voimistelua harrastava tytär voimisteluesityksen. Mitä jos ihan vaan työporukalla tai kaveriporukalla päätettäisiin joku päivä mennä tekemään vanhainkotiin sitä, mitä henkilökunta haluaisi tehtävän? Se tunti tai pari silloin tällöin ei ole paljon annettu omasta elämästä, vaikka kuinka kiireistä olisi. Se saattaa olla kuitenkin paljon vastaanotettu yksinäisen elämässä. Se saattaa olla vuoden kohokohta tai ainakin sen viikon paras hetki.

Kannattaa kokeilla. Monilla paikkakunnilla on jo netissäkin tietoa ketkä erityisesti kaipaavan vapaaehtoisia, mutta aina voi suoraan soittaa vanhainkotiin ja tarjoutua tulemaan.

Värit vilistää silmissä

tämän päiväisen Risto Räppääjä -leffan jälkeen... Haluaisin tehdä tästä blogista visuaalisestikin itseni näköisen, mutta ei se tunnu oikein onnistuvan. Pitäisi tuota HTML-koodia osata, jotta olisi enemmän valinnan varaa... ehkä jonain päivänä. Siihen asti täytynee kokeilla vain eri vaihtoehtoja.

Oli nautittava elokuva. Ihanaa kun jotain positiivista, pirteää ja hyvän sanoman välittävää. Ei olla saatu uutta perhe tv-kanavaa näkymään meillä, mutta olin jotenkin toivonut, että se tarjoaisi sitä: hyvälle mielelle saavaa ohjelmaa. Toivottavasti näin on ja toivottavasti saadaan se joku päivä meilläkin näkymään.

Miksi kaikki haluavat perheen?

Kirjoittaessani perheopintojen esseetä on tullut selväksi, että määritelmät perheestä vaihtelevat kulttuurien välillä ja kulttuurien sisällä. Kuuluvatko isovanhemmat perheeseen vai pelkästään vanhemmat ja lapset? Voiko olla perhettä ilman lapsia? Pitääkö perheen vanhempien olla eri sukupuolta? Entä sedät, tädit ja serkut? Tai se naapurin täti, jota näkee enemmän kuin verisukulaisia... Kuka uusperheessä on kenenkin perhettä. Onko perhe todella se ryhmä ihmisiä, jotka syövät samasta jääkaapista?

Selvää kuitenkin on, että ihmisillä ympäri maailmaa on sisäsyntyinen kaipaus perheeseen. Yksilöllisiä poikkeuksia tietenkin on, mutta pääsääntöisesti, kulttuurista riippumatta. Yhteistä on myös toive siitä, että perhe-elämä olisi mahdollisimman hyvää. Tätä perheen kaipuuta selitetään monin tavoin, esimerkiksi kulttuurin aikaansaannoksena tai evoluution aikaansaannoksena... Onko ihan mahdotonta ajatella, että syy perheen kokemiseen tärkeänä ja itselle arvokkaana, elämässä tavoiteltavana olotilana, on siinä, että tulemme maailmaan perheestä? Siinä, että elimme perheenä ennen kuin synnyimme tänne?

Ei ainakaan meille mormoneille :-). Jumala on meidän taivaallinen Isämme ja me olemme Hänen lapsiaan. Perhe on osa Hänen suunnitelmaansa meidän onnemme edistämiseksi. Onneksi niin.

Innokkuudestako johtui

vai mistä, mutta onnistuin jo tässä välissä satuttamaan itseni aika pahasti. Huulilta ei ole samanlaista valitusta ja vaikerrusta kivun edessä karannut kuin taukoamattomien synnytyssupistuksien edessä. Eihän toki tämä kipu ollut mitään siihen verrattuna, mutta sen verran kovaäänistä valitus oli kuitenkin, että lapset (4 kpl) kerääntyivät ympärille ja alkoivat kovasti heti hoitaa äitiä. Esikoinen alkoi jo suunnitella kuinka hän voi tehdä sitä ja tätä helpottaakseen oloani, "niin kuin silloin kun sulla oli se oksennustauti ja ripuli".

Toiset puhuvat ihmisyydestä, toiset jostain muusta, mutta pienen lapsen halu auttaa rakastaan on niin syvää ja kaikkivoipaista, että en voi olla tuntematta sen lähteeksi Jumalaa, Isän rakkauden mallia. Se ei ole opittua, se on perittyä, enkä voi ottaa kunniaa, että periytyisi meiltä epätäydellisiltä vanhemmilta.

Aika aloittaa

Elän kirjoittamalla. Eläminen on vaan jäänyt vähän vähäiseksi lasten syntymän jälkeen. :-) En ole vielä oikein päässyt tähän blogiuteen sisälle. On helppo kirjoittaa itselle ja on helppo kirjoittaa muille muusta kuin itsestä. Nyt pitäisi kirjoittaa kuin itselle, mutta samanaikaisesti muille--- tai oletetuille muille. Eihän sitä tiedä lukeeko kukaan koskaan. Tai onko tarvettakaan lukea. Mutta on tarve kirjoittaa.

Olen siis nainen, äiti ja uskoltani mormoni, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon kuuluva. Se on niin iso osa minuutta, että varmasti tulee esiin teksteissä. "Se" viittaa nyt tässä uskooni, äitiyteen ja naiseuteen. Ehkä joskus jotain niiden ulkopuoleltakin saan kirjoitettua. Pääasiassa kuitenkin uskoon liittyviä asioita haluan käsitellä.

Olkoon tässä nämä alkusanat. Katsotaan minä vuonna tulee loppusanat.