lauantai 13. maaliskuuta 2010

Jokainen vanhenee

Kävimme tänään muutaman seurakunnan naisen kanssa laulattamassa vanhuksia vanhainkodissa. Oli todella riemastuttavaa porukkaa, niin innoissaan, niin iloisia, niin kiitollisia. Tulin itsekin todella hyvälle mielelle. Niin pienellä omalla panostuksella saattoi tuottaa niin suurta iloa. Iloa, joka kestää puheissa viikkokausia, niillä joiden muisti vielä pelaa. Ainakin näin henkilökunta puhui.

Yhteiskunnan tuottaman vanhustenhuollon puutteista puhutaan paljon. On loistavaa, että vanhuksista pidetään huolta yhteiskunnan puolesta. Edes jollain tavoin. Varmasti suurin osa heidän kanssaan työskentelevistä tekevät kaikkensa mahdollisimman hyvin. Pitäisikö jokaisen meistä kuitenkin ottaa enemmän vastuuta maamme vanhuksista?

Äitini sai kuolla syöpään kotona, isä hoiti yhteiskunnan tukitoimien avulla. Oliko se helppoa? Ei, mutta se oli itsestään selvää. Esikoinen kun oli n. 4-5 viikkoinen, itkuinen ja ei juuri koskaan nukkuva, isäni sai aivoverenvuodon. Sairaalajakson jälkeen hän oli ensin meillä muutamia viikkoa, sen jälkeen veljeni neljän pienen lapsen perheessä muutamia viikkoja, kunnes pärjäsi taas omassa kodissaan. Oliko se helppoa ja mukavaa? Ei, mutta se oli itsestään selvää. Perhe huolehtii jäsenistään.

Kovin moni asia vanhusten kanssa ei enää ole itsestään selvää. Nuorille perheille tuntuu olevan itsestään selvää, että isovanhempien pitäisi olla paljon apuna lastenlasten kanssa. Onko samalla mietitty, mitä jos tilanne yhtäkkiä muuttuu ja isovanhemmmat tarvitsevatkin apua. Onko yhtä itsestäänselvää, että silloin nuori perhe on paljon isovanhemmille apuna?

Onneksi monelle tuntuu olevan.

Suomalaiset ovat yksityisiä ihmisiä, mutta olisiko aika heittää yksityisyys romukoppaan? Kun menee katsomaan sitä omaa mummoa vanhainkotiin, mitä jos samalla vierailulla, ensin ihan vain mummon seurasta nautittua, vedettäisiinkin koko talon väelle musiikkihetki tai jumppatuokio. Tai mentäisiinkin vierailulle aikaan, jolloin on askarteluhetki. Autettaisiin ensin kaikkia askarteluhommissa ja sitten vietettäisiin hetki vain mummmon kanssa. Mitä jos perhe valmistaisikin pienen näytelmänpätkän koko talon väelle esitettäväksi. Tai voimistelua harrastava tytär voimisteluesityksen. Mitä jos ihan vaan työporukalla tai kaveriporukalla päätettäisiin joku päivä mennä tekemään vanhainkotiin sitä, mitä henkilökunta haluaisi tehtävän? Se tunti tai pari silloin tällöin ei ole paljon annettu omasta elämästä, vaikka kuinka kiireistä olisi. Se saattaa olla kuitenkin paljon vastaanotettu yksinäisen elämässä. Se saattaa olla vuoden kohokohta tai ainakin sen viikon paras hetki.

Kannattaa kokeilla. Monilla paikkakunnilla on jo netissäkin tietoa ketkä erityisesti kaipaavan vapaaehtoisia, mutta aina voi suoraan soittaa vanhainkotiin ja tarjoutua tulemaan.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kirjoituksistasi; toivottavasti jatkat pitkään. Mielenkiintoista kuulla lisää mietteitäsi ja uskostasi :-) T: äiti; ei-mormoni