Gifts

In this family we like to sing. But we really can't sing. I'm the best and I think I've lost it too. I mean seriously, staying in tune is impossible for 5/6 in this family. And often for me too when we all sing, loud and competing who can finish the song first. Sometimes everyone may hit the right note. Or pitch. Or tempo. Or what ever. But regardless of all that, we sing a lot and enjoy it.

We perform happy birthdays for family and one Christmas we sang We wish you a Merry Chistmas to selected people. One of the kids suggested we'd sing something to the neighbours this year too. I had to say no. It's kind of cute and forgivable when all kids are under 5. I just can't let us perfom as such anymore. Because now we're also loud.

But the problem is this: kids don't understand we may sound some what horrible. They think they sing well. They know the words. You hear sounds coming out of them and it's not just one sound but different sounds.

And if you try bringing it up in any gentle way that actually we're not good at singing, it's not taken well. They just cannot comprehend it. Nor believe it. The oldest was comparing himself after some musical performance to two cousins and two friends. Who actually are pretty good singers. He sees himself as good as them, somewhere in between, worse than some and better than some. How do I tell him that no son, really, you're way beyond them all.

It's not that we value music so highly or that it's the meaning of life. For us parents, it's fine that we can't sing. We still sing and it brings joy to us. We just know that listening to us may not bring joy but pain to some others. You don't want purposely hurt your kids by telling your kids that they're wrong, they can't sing at all. But I don't want them grow up thinking they have this great talent in singing, because one day that illusion will disapper and the reality will hit. I hope that when it happens, they still continue to sing and enjoy singing.

I was always hoping that one singer gene in their ancestry (professional I hear) would have appeared in at least one of them. But perhaps it's better that they're all on the same level. And there's hope, that piano will produce the right sounds via their fingers. At least the girls play now with two hands, which is more than I can say about myself.

Kolikon kaksi puolta

Kaksi periaatetta, jotka ovat mielestäni tärkeitä. 1) Vanhemman tehtävä on olla lapsen puolustaja "maailmaa vastaan" - kun kaverit murjoo ja kaikki näyttää huonolta, vanhemmat ovat se, jotka vakuuttavat lapselle, että sinä olet hyvä, sinä olet riittävä, juuri sellaisena kuin olet. Vanhemmat tarvittaessa taistelevat lapsensa oikeuksien puolesta. 2) Kannattaa pitää mieli avoinna, sille, että minunkin lapseni saattaa tehdä jotakin, jota en uskoisi.

Joskus vain nämä kaksi periaatetta saattavat olla ristiriidassa ja silloin pitää yrittää tasapainoilla.

Keskustelin erään lapseni ystävän vanhemman kanssa tänään. Vanhempi on ollut hämmästyksissään eräästä lapsen todistuksessa olevan ruksin kohdasta. (Hämmästys ei ulottunut siihen, että omallani oli samassa kohdassa). Keskusteltuaan opettajan kanssa, hän kuuli opettajalta lapsella olevasta piirteestä, joka oli vaikuttanut arvosteluun. Ensireaktio luonnollisesti oli asian vähätteleminen, jossa vaiheessa en voinut olla mainitsematta, että itse asiassa kyseinen piirre on hyvin selkeästi esiin tuleva, ja olemme oman lapseni kanssa sitä joutuneet vuosien varrella useampaan otteeseen käsittelemään, koska se on aiheuttanut meillä kovasti pahaa mieltä. Vaikka oman lapseni virheet ovat tulleet usein keskusteluissa esiin hänen lapsensa ihmettelyjen puitteissa en ole rohjennut tuoda esiin tätä piirrettä, joka kenties joskus provosoi oman lapseni käytöstä.

Asia jäi selvästi vaivaamaan vanhempaa, ja keskustelussa löytyi puolusteluja sille, miksi moista käytöstä nykyajan elämässä, varsinkin työelämässä tarvitaan. Siinä sitten vähän omahyväisesti tuumailin, että toivottavasti itse olen valmiimpi näkemään lapsieni kasvunpaikkoja myös.

Ja sitten se kolikon kääntöpuoli, pian keskustelun aiheeksi tuli, kuinka lapseni ystävä oli ihmetellyt lapseni puheita liittyen uskontoon, joitain kuukausia sitten. Muistan lapseni kertoneen keskustelleen aiheesta ystävänsä kanssa, kertoneensa mitä kirkossa tekee ja ihmetelleensä, kuinka ystävä, joka on toisen uskonnon kuin ev.lut. tunnilla koulussa, ei kuitenkaan usko Jumalaan tai mihinkään siihen liittyvään. Kun kuulin, mitä lapseni ystävä oli kotonaan ihmetellyt oman lapseni puheista, en ollutkaan niin valmis hyväksymään asiaa... Toki noin teorian tasolla uskon, että oma lapseni on voinut sanoa mitä vain ja aina on vaikea tietää miten toinen on ymmärtänyt sanoman ja minkälaisena se kulkeutuu vanhemman korviin, mutta huomasin sanovani, että tuota en ihan purematta niele. Epäusko lapsen tuntien onko voinut käyttää sellaista kieltä, esittää sellaisia ajatuksia (mistä olisi ne saanut päähänsä) ja halu selittää itselle, ettei lapsi ole voinut käyttäytyä niin huonosti, epäsopivalla tavalla. Mutta ennen kaikkea ehkä kuitenkin halu väittää vastaan, puolustaa lastaan: minun lapseni ei ole aina se, josta löytyy vikaa. Minun lapseni ei ole huonompi.

Ehkä joskus oppii tasapainottelemaan näiden puolien kanssa silloin, kun ei ole tilaisuutta selvittää asioiden todellista laitaa. Mielummin kuitenkin ajattelee omastaan liian usein hyvää kuin aina pahaa ja löytää syyn omassaan.

I did it again

the nine year old son comes home from school, asks for an envelope. What size, what for I ask, and small one is enough. Then he continues to ask where are the free movie tickets he received for his birthday. (In this house it seems that I'm always asked where things are). I did not connect the two so said "why, what are you doing with them?" - in a voice "I don't want to give them to you to lose them". The secret is out, he was planning on giving them to me and his dad as Christmas present. Of course now that it all came out it wasn't such a surprise and tears came to his eyes. He had this great idea, because he really wants to give us something and he doesn't think these "happy children", "a back rub", "a good game with you" answers to his question "what would you like for Christmas" are good enough. He wants to give us something tangible, something he can buy with his money or give as a sacrifice (he really wants to go to the movies, he had already picked a movie to go see).

I explained that he doesn't need to give us his tickets, but his desire and willingness to give them was very touching and we appreciate it allready so much that the act itself is a great gift. What a spoiler I was. I wish I would have not spoiled his joy of his great idea. I know he didn't give up but is already planning something else.

But I think it just happens so many times with kids. Too many times. A child is doing something, which to you seems not so sensible, or is doing something other than you've asked him or her to do. You tell them sharply to do what you've asked or ask "what are you doing" in a tone of "what on earth are you doing" - to find in both cases that the child is doing something great, something he or she has thought that would make you or someone else in the family happy. But because of timing or you not seeing the point in doing, the good feeling the child had about his or her idea and her actions is spoiled.

Or does it happen only to me?

Köyhyys

Olen viimeaikoina miettinyt köyhyyttä. Kuinka se on niin subjektiivinen käsitys. Meidän köyhät on ihan eri asia kuin joidenkin toisten maiden köyhät. Tosin meiltäkin löytyy varmasti köyhiä, jotka ovat samalla viivalla muiden maiden köyhien kanssa.

Hiljattain paikallislehdessä oli juttua siitä, kuinka tässä kaupungissa köyhyydessä elävien lasten lukumäärä on jatkuvasti kasvanut. Se on toki huono asia ja huolestuttavaa. Jutussa kriteerinä köyhyydelle oli kuitenkin esimerkiksi se, että lapset eivät voi harrastaa maksullisia harrastuksia tai ei ole pelikoneita ja muuta teknologiaa samassa määrin kuin "kaikilla muilla". Ymmärrän, että on suuri rasite vanhemmille, jos ei pysty tarjoamaan lapsilleen kaikkea sitä, mitä muut pystyvät ja haluaisi tarjota. Mutta onko se kuitenkaan tarpeellista. Syrjäytyykö lapsi todellakin sen takia, ettei harrasta ja omista kuten muut. Vai syrjäytyykö sen takia, kuinka perhe itse asennoituu asiaan?

Ymmärrän, että tilanne on eri kuin omassa lapsuudessani. Koin, että olimme rikkaita. Ruokaa oli pöydässä riittävästi ja tavaroitakin joskus jonkun verran ostettiin. Nykymittapuiden mukaan emme kuitenkaan olleet edes varmaan keskituloisia. Ei autoa, ei juurikaan harrastuksia, maksullisia varsinkaan. Rahaa käytettiin harkiten, alennusmyyntejä koluten ja paljon itse tehden. Sitä yhtä ulkomaan lomamatkaa varten säästettiin rahaa vuosia. Koskaan ei ollut oloa, että jotain pitää saada, koska muillakin on. Onko kyse köyhyydestä vai yhteiskunnan asettamista vaatimuksista ns. hyvälle elämälle materiaalisten asioiden näkökulmasta?

Mitä ovat sitten ne perheet, jotka valitsevat olla ilman niitä asioita, joiden puuttumisen mukaan luokitellaan köyhäksi? Vaikka rahaa siihen kaikkeen olisi.

Köyhyys on ongelma, ja siihen pitää puuttua. Mutta köyhyyden määritelmä vain pohdituttaa. Joillain paikkakunnilla joulupuukeräyksessä köyhä perhe kirjoittaa lahjatoiveen lahjaan. Ymmärrän, että lapsi, jonka perheellä ei ole rahaa, haluaa voidessaan esittää toiveen toivoa sellaista, mistä tietää, ettei perhe voi sitä koskaan toteuttaa. Eli kalliita toiveita. Joita sitten jotkut ystävälliset ihmiset toteuttavat. Mielelläni myös osallistuisin tällaiseen (täällä onneksi toiveita ei lapuissa lue), mutta jos lapsen toive maksaa lähes 100 €, en siihen kykene. Varmaan se raha löytyisi, mutta kun omatkaan lapset eivät saa niin kalliita lahjoja, edes kokonaissummat eivät yllä siihen, on vaikea ymmärtää, miksi joku tarvitsee - kun oma perhe pärjää ilman.

Kuinka paljon köyhyyden ongelmaa ratkaistaessa pitäisi pyrkiä antamaan sitä mitä halutaan  - tai auttaa saamaan sitä mitä halutaan - ja kuinka paljon pyrkiä auttamaan olemaan tyytyväinen siihen, mitä on? Kun perustarpeet on tyydytetty.

Women and girls

Traditionally the image is that girls are the nice and quiet ones and boys are the rowdier ones. The ones how get into mischief and fights. We know the image has flaws and that generalisations don't work on individuals.

But what really is going on? Has women been in the past so suppressed that they haven't been able to express themselves as they have wanted. I'm sure in many ways that is the case. Or are women today adapting more menly ways to deal with things? Despite of what they actually are and how they naturally would react to things? If so, why?

Here women's use of alcohol has been increasing for the last 40 years, dramatically. In many subgroups (age often as the determination) men and women consume the same amount of alcohol. And we're not talking about moderate amounts. So has smoking increased among women.

Domestic violence is more often caused by women. Perhaps it has been about the same amounts before, but the shame has prevented men to report it more. Or perhaps not.

I don't know. When I think about my son's class, it's the girls who make trouble, not boys. The girls quarrel. That's what we're used to. But they also fight with fists. They kick. Recently a girl cut another girl's finger with scissors. The kid running away from school whenever, is a girl. The kids not doing their homework are girls. The kids going to see the headmaster are girls. Boys just play sports, do their homework and get good grades. And they're not the shy, reading type boys. They're active funloving boys you could imagine being the ones in trouble.

I know it's just one class. But I see it in other places and other forms too. I do worry about our girls in the society. I worry, that for some reason they feel not so good. I worry, that there is a reason for these phenomena. 

Fear

Fear tends to paralyze us. We don't function as well as we could or should. Thoughts often become irrational, unproportionate and very time and energy consuming. In worst cases fear in a way swallows us and all we can see and feel is the fear.

People tend to try to control the fear in various ways. It may be denying. It may be focusing on those things you can control. It may be taking steps to prevent the worst case scenario - which at times may be done by superstitious deeds. Sometimes people turn to God when facing fear. The feeling that there is someone greater than anything, can diminish the fear. Some say thus God is just an invention of the mind of insecure and fearful people.

I know it's not so. God is real. But if God would be only an invention of a mind, would it be so bad? Why would it be worse than other forms of fear control or other forms of seeking "feel good"? Why is faith in God attacked by many? Is it the thought of  a supreme being or is it caused by the acts of people, who claim to believe in God  -any God?

If we want people to think faith in God is a good thing, we need to show it is a good thing - a source for good in our lives. 

Usein me tehdään päätelmiä perustuen ulkoisiin asioihin. Uskoon ja uskontoonkin liittyvissä sisäisissä asioissa.

Jumaluuteen kuuluu Isä Jumala, Hänen poikansa Jeesus ja Pyhä Henki. Pyhä Henki on kuin sanansaattaja Jumalan ja ihmisen välillä. Sanotaan, että Jumala "puhuu" meille Pyhän Hengen kautta. Joskus se voi olla ajatuksia, jotka tulevat mieleen, joskus se voi olla tuntemuksia, joskus jotain muuta. Pyhän Hengen läsnäoloon yhdistetään hyvä olo ja rauhantunne. Usein siihen yhdistetään myös liikuttuneisuus. Usein se saattaakin sitä aiheuttaa - hyvä olo ja rauhantunne saa meidät liikuttuneiksi. Mutta toisinpäin se ei toimi. Kaikki liikuttuneisuus, itkuherkkyys ei suinkaan tarkoita Pyhän Hengen vaikutusta.

Muistin sen taas tänään. Poikani piti rukouksen ystävänsä kastetilaisuudessa. Hän itki rukoillessaan. Voin hyvin kuvitella jonkun ajatelleen tai jonkun voivan ajatella, että hän tunsi pyhän Hengen vaikutusta niin kovin, että hän oli liikuttunut. Todellisuus oli sitä, että häntä jännitti sen verran paljon, että itketti.

Ulkoa päin ei välttämättä tietäisi kummasta on kyse vaiko kenties jostakin muusta.

Uskovaisia usein syytetään sokeasta uskosta. Että tehdään ja totellaan ajattelematta asioita. Varmasti tällaisiakin uskovia on. Ja sitten on meitä, jotka pohtii, miettii, järkeilee ja silti päätyy tottelemaan. Koska kokee sen olevan oikein ja sitä mitä itse haluaa. Ulkoapäin ei voi tietää kummasta on kysymys.

Sama pätee kaikkiin meidän negatiivisiin arvioihimme ihmisistä. Joku käyttäytyy huonosti. Hänellä joko on siihen syy tai ei ole. Ulkoapäin ei voi tietää mikä johtaa kunkin ihmisen käytökseen. Edes silloin kun on niin lähellä kuin puoliso tai omat lapset.

Siksipä pitää vain oppia tulemaan toimeen. Kaikkien kanssa.

Why do we mothers do it? Do you?

On the way to Spain I sat next to a couple with a baby. Parents were past 30 and baby about 6 months.

It was horrible. No, not the baby, even though at times she cried. The mother. All the time telling the father how he is not capable of doing things. He kindly suggested walking on the aile with the baby- no you can't walk there, it's too narrow. Time to change the nappy, he offered to go and got a response that he would not be capable to do it in the toilet environment. For every single thing he was told that he would not be able to do it. Or that his suggestions were poor (I thought they were actually pretty good). And he was bossed around.

Let me tell you, it was just heartbreaking to listen to.

Mothers, let's respect, value and appreciate the fathers. Talk nicely. And let's let them do things. Otherwise they might not be around too long. I wouldn't, listening to that kind of attitude.

PS. I know this was one instances. Unfortunately I've heard it more often than once.

Kohtaamisia

Satuin rattaiden ja pienen pojan kanssa samaan hissiin kuin nuori mies - vaikea arvioida ikää, ehkä 15-vuotias - ja tummmaihoinen musliminainen. Nuori mies siinä höpötti jotakin, sanoi, että tilaa on kun kaksi jäi hissin ovien ulkopuolelle, puhui omiaan sen verran, että huomasi, ettei ihan keskivertokansalainen liene.

Hissistä poistuttuaan alkoi melkoisen värikästä kieltä käyttäen jollekin jotakin huudella - siis ei kuitenkaan oikeasti ihmisille vaan itsekseen manailla jotakin asiaa.

Myöhemmin samainen nuori mies tuli taas näköpiiriin kävellen rivakasti ja huudellen perässä kulkeville vartijoille, etteivät seuraisi häntä ja jättäisivät rauhaan.

Ja vielä kolmannen kerran törmäsimme saman hissin luona, kun kaksi poliisia sanoivat tulevansa hänen mukaansa sinne, mistä joku (hänen tuttunsa) oli tulossa häntä hakemaan.

En tiedä tarinaa nuoren miehen takana. En tiedä hänen kuntoaan, diagnoosiaan, vaarallisuuttaan taikka oliko hän kenties luvattomilla teillä. Enkä tiedä mitä tapahtui niinä hetkinä, jolloin emme olleet näkö- tai kuuloetäisyydellä.

Mutta jäin miettimään: kuinka paljon yhteiskuntamme hyväksyy ja kuinka paljon vain haluaa siirtää piiloon kaiken, mikä ei ole jonkun mielestä mieluisaa.

Mutta jäin miettimään.

A sweet moment

I was in the kitchen when the 5-year-old girl came and said: "Mum, I want to whisper something." She did. She told, teary eyed: " Once, when you were reading the Tinker Bell book with big sister in the living room, I took a candy and ate it."

My heart was bursting from an enormous amount of love. This sweet little girl had done something she knew she shouldn't have done, and all of a sudden, in the middle of the play, she decided to come and tell it. I told her how proud I was that she was so brave and courageous to come and tell it. And how I understood that it must have bothered her for quite a long time (some weeks perhaps). There was absolutely no need for even telling her she had done wrong or talk anything about the action itself. I just loved her, and showed it.

I think that's how it's going to be one day when we meet the Saviour, when we're repentant. Just a moment full of love and bonding.

Emotional rollercoaster

That's what you get when you have children.

I was reading a book which has a line on the book cover: "Hell is not knowing how to save your child."

I believe that to be true.

Yesterday we had agreed to pick up the 7-year-old from school. She was supposed to wait for us in a certain place, next to the parking lot, because we would get there a few minutes after the bell rings.

We get there and I cannot see the girl anywhere. I get up, walk around the school yard, try to look very carefully, but cannot find her. Ask the brother if he's seen her, which he hadn't. Once before in a similar situation she had forgotten and started walking home. So we drive to the next place where she might have thought we were supposed to meet. Not seeing her, but a friend with a mother, who tells that daughter did tell them she was going to be picked up. Driving back to school, still no sign of the girl. Walking around the school yard, checking all the places I could think of, inside the school house also. No sign of the girl...

For 40 minutes we drove around checking the places she would be walking if she had eventually decided to start walking home. I could not see where else she could be. Well, I was worried of course. All these warnings received from school about a black vehicle trying to catch kids by telling their parents had had an accident. I was a bit panicked for not being able to find her. All those things you think that might have happened. Even in this land of peace and quiet. Finally my phone rang and someone phoned from school. In two minutes I had the sobbing girl in my arms.

So what had happened? All this time she had been hiding on the school premises, near the parking lot, in a bush. I really cannot understand how she had not seen me on those more than two occasions I was walking around the school yard.

Why had she been hiding? Because she was afraid the teachers would be yelling at her to get inside if the bell rang before I came. Brother has confirmed that some of the teachers really yell and are horrible. But still. I would not have ever thought about looking into a bush.

She sat on my lap for a long time when we got home. We had a very good talk and things are ok. I believe, as she says, that the reason for hiding is what she said. No bullying or anything involved by other parties. But it was shocking to realize, that really, you can never know what happens. No matter how well prepared you think you are. And if things had been worse, hell is not knowing how to save your child.

This child is getting a phone as soon as possible and using her brother's until then.

Praying

Recently I've been praying for a friend with a challenge. This made me think of all the other times I've been praying for other people. Often so that they haven't known about it. There have been occassions I have prayed for a very specific things to happen and they have happend exactly as I've asked. Sometimes even some quite big things.

Not mentioning this to say that my prayers work. But it has made me wonder and be grateful for all those people who pray and have prayed for me. I am certain there have been times in my life when I've thought how nicely things work out or how the timing of some things have just been perfect. And it hasn't been just coincidence or the natural course of things, but due to the fact that someone has been praying for me, perhaps very specifically.

I believe that especially the prayers of parents affect our lives very much. Even sometimes when the parents claim they don't believe in God.

herkkiä hetkiä

Viimeaikoina meillä on juteltu siitä mistä lapset tulee. Tyttöjen kanssa, salaattiaineksia pilkkoessa. Myöhemmin juttu jatkui 7-vuotiaan kanssa erilaisista perheistä. Kun jossain perheessä on vähemmän lapsia ja jossain enemmän. Juteltiin siitä, että kaikki eivät halua lapsia tai kovin montaa lasta ja silloin lasten saamista pystyy estämään. Sekä siitä, että kaikki eivät saa lapsia, vaikka haluaisivat tai eivät niin monta kuin haluaisivat. Ja silloin, tai vaikka olisikin jo lapsia, jotkut haluavat ja voivat adoptoida lapsia, kuten muutamassa tuttavaperheessämme.

Tyttö alkoi itkeä kovin surullisena. Koska hän haluaa lapsia sitten isona, ja on niin kovin surullista ajatella, että ehkä ei saakaan, vaikka kuinka haluaa.

Hetki oli hellyyttävä, niin suuria tunteita.

Vaikka ymmärrän, että kaikki ihmiset eivät lapsia haluakaan, syystä tai toisesta, uskon, että se halu on jumalallista alkuperää ja jokaisessa olemassa jossakin vaiheessa. Ei pelkästään biologisena hormonitoimintana, vaan heijastuksena siitä totuudesta, että olemme Jumalan perhettä ja perhe on se muoto, jossa parhaimmassa tapauksessa voimme elää yhdessä Jumalan luona.

X -> Y tai sitten ei

Hiljattain tunsin hyvin vahvasti, että Jumala halusi minun tekevän asian X. Se voisi johtaa asiaan Y, joka olisi hyvä ja kehittävä asia, mutta kenties pelottava minulle heikkouksien omaavalle ihmiselle ja taatusti käytännöllisen toteutuksen suhteen haastava asia. Asia, jonka eteen tulisi nähdä vaivaa ja joka pakottaisi minut ylittämään itseni.

Asian X taikka Y tekeminen sinänsä ei ollut kuitenkaan mitenkään vastenmielistä vaan sellaista, joka olisi myös mukavaa. Ja jota voisin sanoa jopa haluavani, vaikken ollutkaan sitä koskaan aiemmin ajatellut. Varsinkin jos ei olisi niin haastavaa, koska aina mielelläni pääsisin sieltä missä aita matalin, ettei tarvitsisi kovasti ponnistella.

Tein asian X, mutta se ei johtanut asiaan Y, eikä johtanut oikeastaan juuri mihinkään. Vielä ainakaan.

Sellaiselle, joka ei usko Jumalaan, asia saattaa olla itsestään selvä. Jumala ei ole ollut mukana kuviossa millään tavalla. Halusin vain asiaa Y, tai ainakin tehdä asian X, joten tein sen ja keksin selityksiä - ulkoisen attribuution, jolla voin kenties tarvittaessa selittää epäonnistumista.

Sellaiselle, joka uskoo saattaa herätä kysymys: Miksi Jumala halusi minun tekevän asian X, vaikka se ei johtanut mihinkään? Joskus vastaus saattaa olla siinä, että kyseisen asian tekeminen avaa ovia johonkin muuhun kuin siihen, mihin kuvitteli sen johtavan. Joskus vastaus saattaa olla siinä, että asian tekeminen vain muuttaa omaa perspektiiviä, mikä on tarpeellista johonkin toiseen suuntaan lähtemiseen. Joskus vastaus saattaa olla, että Jumala olisi halunnut minun tekevän myös asian Y, mutta sitten muut ihmiset oman vapaan tahtonsa käytöllä estävät sen toteutumisen. Tai vastaus voi olla, että Jumala testaa olisiko oikeasti valmis tekemään sen, minkä Jumala haluaa, vaikka se olisikin epämukavaa tai haasteellista. Muttei kuitenkaan vaadi sen asian tekemistä.

Kaikesta huolimatta, se joka uskoo, vaikkei tietäisi vastausta, edelleen uskoo. Edelleen tietää, että Jumala tahtoi hänen tekevän asian X.

Ja se riittää.

I plead guilty

It's the constant battle. I know how to raise kids - I'm professional, both by education and by 9 years experience. I know the things you absolutely should not do, never ever. I know the things that aren't good to do. I know the things you should do. And the things you could do if you would like to steer to this direction or that.

Still, I do the things I know I never should. And those that aren't good. And don't do those I should nor all I could.

Yesterday was one of those days I did something I felt so horrible about. To this one sweet little girl. Some might say it's normal. Or that it's not bad at all. Or least not as bad as I feel.

But I know better. Better than to do such a thing. Especially to this girl. And why did I do it - because I was just so plain annoyed by things she did.

I feel guilty. Some might say don't. But that's one thing I feel strongly about. When you do wrong, you need to feel guilty. Especially if it has anything to do with your children. If you don't, if it doesn't bother you at all, soon you'll notice your downhill and how fast you are sliding. I rather feel guilty about small things than big things.

Besides. I have no ambitions really, though there are many things I'd like to do. But I do know I want to be a better mother today than I was yesterday and even better tomorrow.

All the indicators for being better (or worse) is all in the daily interactions with each child.

Looking forward to

This summer has just flown by. I had so many things in my mind what we would like to do with the kids. And had "scheduled" free, nothing to do time as well, because I think that too is extremely important. We managed to do many fun things we wanted to and have really enjoyed the summer.

But I'm also looking forward to the school and hobbies and all that busy life to begin. Even if it means going back and forth many times a day. I just get around to do so many more things when I'm "busy". If I have a block of 3 hours of unscheduled time I manage to do many things instead of having the whole day free to idle away.

A new school year, even if it's not mine, holds so many hidden promises about exciting future. You never know how much and what you are going to learn. You never know how many new friends will you make. You just don't know what great and fun things the future holds for you.

And that is exciting. Even when you get older. You never know.

Changing your brain

We play this game as a family when we're in the car. It's called mini-cheddar. If you see a Mini, you call mini and get a point. If you see a yellow car you call cheddar and get a point. If you see a yellow Mini you call mini-cheddar and get ten points and the game ends and you've won. If no one sees that, the one with most points when arriving to the destination wins.

We've been playing it for two months now. The result is that every time I drive the car on my own I keep noticing these yellow cars and Minis and say in my mind Mini or cheddar, though not really wanting to.

Just the mere doing it has wired my brain differently.

I wish I had enough desire to start looking for people I could help, where ever I am, and see my brain wired differently in a few months. So that it would be automatic. But it would mean I really would have to do something about it then, go and help. I wish I desired it enough.

Perhaps one day.

I read a good book

This one: The Help

http://www.goodreads.com/book/show/4667024-the-help

Talks about black servants in Mississippi in 1960's. I really enjoyed the book. It made me think how much the world really has changed in so little time. I hope most of the changes are good. I know there is still prejudice, intolerance and many kinds of hardships black people face in many places in the world. I know many others face similar things in many places. But still, the world has changed for the better.

There are things that seem to get worse, though. More and more people are lonely, for different reasons. The saddest thing is to be lonely when surrounded by people. We keep networking via various means, but often people don't really connect. Not enough to share those things that matter the most.

Luckily that is something we can change. Face to face, one people at a time.

I do not understand

Recently I had a discussion with a man about a certain country's president, his doings abroad and about their foreign politics. A lot of it had to do with armed forces. He is a good God fearing man. I cannot understand his views. I hear what he says, I see the reasoning behind it and how he comes to the conclusions he does, but I cannot in my heart understand him - how can he believe the way he does.

I know he does not understand me any better. He hears the reasoning but cannot believe I or others think the way we do. Or cannot understand that our view is not necessarily any more wrong or right than his.

There are many things I don't understand. I don't understand how many good people think slapping a child is not wrong. I don't understand why some people dress the way they do. I don't understand why someone supposedly in their right mind goes for example to eastern countries and do things that are not right under any circumstances. It's easier to understand when people we have for a reason or another labeled bad do things we think are not right or so good. But when people who we think are or at least should be good do things that are not right or good (according to our jugdment) , it's hard for us to understand. Or is it actually just hard to accept?

Because it reminds us that no matter how good we try to be, we - me - do make mistakes and choose to do things that are wrong, even those someone else may think are just horrible and they cannot understand how on earth we can do such a thing.

Luckily - for everyone - there is someone who does understand and someone who can erase all those mistakes and wrong doings from our lives. Judge not that thou shalt not be judged.

Älä älä älä älä lällällää

Ostin kirpparilta Ipanapan cd:n. Lapsilla heti omat lempparit ja niin äidilläkin. Ja yksi joka iski:

http://www.emi.fi/jukebox/play/610/lastenhuoneen_kapina

Meillä lapset saa tehdä paljon. Olohuoneessa saa juosta, pelata futista ja sählyä. Sohvilla saa pomppia, paitsi niillä, jotka on lainassa. Mukiin saa kaataa itse maitoa, vaikka purkki on täynnä. Omenoita saa kuoria itse. Askarrella saa niin paljon kuin haluaa, vaikka siitä tuleekin mieletön sotku.

Toki on asioita, joita ei saa tehdä. Kappaleen myötä tajusin, että sanon kyllä usein älä. Useammin kiertäen kuin suoraan älä - meillä syödään suu kiinni, kiitos. Ongelmalliseksi asian tekee se, että kohteena on useinmiten se yksi lapsi, joka niitä kaikkia ei toivottuja asioita tekee. Mitä hän siis vanhemmiltaan kuulee, kaiken sen sallitun lisäksi? Laulun sanoin: Älä älä älä älä lällällällää. Miten musertava sanoma itsetunnolle! Minä olen huono, vain minulle sanotaan "koko ajan", minä en osaa "mitään" tehdä oikein...

Miksi on itsestään selvää, että puolisolle ei nalkuteta. Kuka olisi niin hölmö, että nalkuttaisi - sillä ei saa mitään hyvää aikaan ja se on tavattoman tehotonta. Miksi sitä sitten tekee lapselle sen varjolla, että täytyyhän ne asiat oppia. Ihan yhtä tehotonta.

Meillä ruvettiin tekemään parannusta.

Now I understand

I've always kind of wondered what the fuss is about not being invited to a birthday party. You know, some in the class get invited and some dont. We like to invite all when the kids are younger, but we don't mind the house full. Our kids have learnt to understand that sometimes they get invites, sometimes they don't and they haven't been bothered about it. It's been even surprisingly easy when they've been invited but haven't been able to go due to other appointments.

But now I understand. It's not about the party. At least not with our kids. It's about feeling that you've been rejected. It is a strong emotion and hard to cope with, even for an adult who has been thorougly educated in the matter. It's about "I thought we were friends, perhaps even good ones, and now your actions tell me different". Feeling rejected one easily starts questioning - have I done something wrong? Am I a bad person? Doesn't anybody really like me - I though she did but looks like she doesn't, so what about all the others I thought like me?

Luckily in our case dear 6 year old only overheard a discussion about a party and who would be invited. She didn't hear all, and thinks there's hope she might be in the list. And she thinks the birthday is perhaps in the fall. So hopefully she wont remember it in the fall. Or hear that the party actully is now and invitations have been delivered. The prospect of it was already a cause of some confusion.

I am so glad I was able to dig it out of her and that she said how it made her feel better that she talked about it. Next time it might be a bit easier. Because next time will come, sooner or later.

There often is something you think you really would like to do. Either for work, for pleasure or as an adventure. Something which is not available for you right now.

What happens when the chance comes that you actually might be able to do it. Either to just go and do it or send an application and hope and pray for the best. What kind of decision would you make? Would you have the courage to actually leave the everyday life, the permanent steady job, or other nice and comfortable things? Even if it's something you've always wanted to do.

Certainly it helps out in many cases to pray and ask if it's something that is good for you. Most likely you wont do it, if the answer is no. But how many times we actually could do the things we want or wish for if we just had the courage to act on those moments of opportunity when they arise.

Ihanaa hehkutusta

On loistavaa, kuinka Suomen kansa iloitsee ja riemuitsee Leijonien menestyksestä. Kollektiivisesti kansan itsetunto on pilvissä, me näytettiin niille taas, koko maailmalle, ja erityisesti Ruotsille. Kuin olisi taas pieni valkopukuinen sotajoukko lyönyt suuren ja mahtavan Venäjän. Samaa fiilistä.

Menestys on toki hieno juttu. Mutta pistää miettimään, miksei samalla tavalla juhlita, kun joku kirjailija niittää mainetta maailmalla. Tai joku pieni bändi, joka on tuntematon koko Suomen kansalle, vaikka on täältä lähtöisin. Tai joku muotoilija, vaatesuunnittelija, puuseppä, mikä lie. Joku suomalainen saattaa heistä tietää, mutta ei koko kansa, saati, että juhlisi. Eipä ollut kansanjuhlaa Helsingin keskustassa kun Martti Ahtisaari saapui Nobelin rauhanpalkinnon kanssa.

Olisiko rauhassa ollut kuitenkin enemmän syytä juhlia?

Sometimes

you have days when the only goal is to get through the day. It may include doing many things you've promised to do that day, even good and fun things. Just some days it's more of a chore than pleasure. Or it can be getting through the day even without really "doing anything". It may be caused by many different things - just the simple lack of sleep, sickness, depression, stress and many other things.

It's a worthy goal those days. To get through it. One should be merciful enough to accept it. And not do more than getting through requires. What ever it is in each case. There's always a new day for doing more. Sometimes less is better. For the whole family.

Time for forgiveness

The 5 year-old birthday girl explained today that she likes this certain boy and they'll get married when they're older if they still like each other. I asked "you mean the boy who hit you hard many times with the stick". She said "yes, he said he was sorry and he will never do it again."

I wish it would be always so easy to forgive and forget. (And not talking about domestic violence here, the attitude of "forgive and forget" is not healthy in such a relationship).

I think Easter is a great time to ponder if there's anyone or anything I haven't been able to forgive and then work with that. That's what Easter is about. Christ suffered and died so that we all can be forgiven.

What a great blessing for an imperfect person such as me.

Yhteinen sävel?

Suomi on kuohuksissa vaalien tuloksen takia. Ehkä olen naivi, mutta en edelleenkään usko, että Suomessa poliitikot saavat juurikaan mitään aikaan. Niin hyvää kuin huonoa. Joten "turvassa ollaan".

Mutta ihan tosissaan. Perussuomalaiset eivät ole hallituksessa yksin. He eivät pysty ajamaan omaa agendaansa läpi vain koska haluavat.

Muutama ajatus: kuinka moni poliitikko viime vuosina on ollut sellainen, jonka ihan tosissaan haluaisi antaa päättää kaikista asioista? Mä en ainakaan löydä ketään. En yhtä ainotta. En myöskään yhtään puoluetta, jonka kanssa olisin samaa mieltä kaikista asioista. Miksi tilanteen pitäisi nyt olla erilainen?

Maan politiikka on kaivannut ravistelua. Nyt sitä voisi odottaa. Katsotaan saadaanko edes ravistelua aikaiseksi, todellisuudessa.

Ollaan monesta asiasta mitä mieltä tahansa, ja vaikka todellisuus ei koskaan kohtaakaan teoriaa, perussuomalaisten aateperustasta pidän: "Perussuomalaisten toiminnan perustana ovat rehellisyys, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, tasa-arvo, työn ja yrittämisen kunnioittaminen sekä henkinen kasvu. Sukupolvet ylittävänä tavoitteenammeon kestävä kehitys kaikilla hyvinvoinnin mittareilla tarkasteltuna: Maamme tulee jättää uusille sukupolville sosiaalisesti, taloudellisesti, sivistyksellisesti ja ekologisesti sekä moraaliselta tasoltaan paremmassa kunnossa kuin se on tänä päivänä."

Jos tämä on se, mitä aikovat saada aikaan, sellaisena kuin itse sen ymmärrän, niin toivotan onnea.

Kuinkahan paljon ihmisten mielikuva perussuomalaisista, niin kannattajien kuin vastustajien, todella vastaa todellisuutta ja kuinka paljon on median luomia illuusioita?

My heart ached

Sometimes it's just those small things. I was picking up daughter from pre-school (she's 6, the age for pre-school here). Overheard a few girls tell another mum that there's a new girl coming to the class on Monday. Desiree. And she's black.

I'm excited.

I was amazed and saddened though the way some of the kids handled it. One boy invented - at the time or had before - to call her desilitre... One girl kept saying she's a nigger (the word in Finnish isn't as bad here as in some other places, but has the same root). The way she was spoken about by that particular group of kids sounded like she wont have it that easy.

I was so happy to hear daughter speak about the matter as a normal thing. Luckily we have friends who don't look exactly like us in many different ways. She started practising her English so that she can play with Desiree - the teacher had spoken with the mother in English, so it is unclear what language the girl speaks. It warmed my heart. Perhaps it wont be so hard for the new little girl after all.

Uskosta

Eilen crosstrainerilla ahertaessani salilla katsoin samalla sarjaa pieni talo preerialla. Perheen poika oli jollain tavalla halvaantunut tms, aika lailla vihannes. Perheen isä oli kokenut jotain ja uskoi vahvasti, että ihme tapahtuisi ja lapsi paranisi täysin. (en nähnyt ihan alusta). Uskoi siis Jumalan saavan aikaan ihmeen. Lapsen tila oli sellainen, että niin perhe, ystävät kuin pappikin epäilivät hänen uskoaan ja yrittivät saada hänet tajuamaan todellisuus ja luopumaan haihattelustaan. Kun hän alkoi toimia uskonsa, tuntemustensa mukaan, lähipiiri leimasi hänet järkensä menettäneeksi. Luonnollisesti tässä fiktiossa lapsi lopulta parani isän uskon ansiosta.

Jäin miettimään. Joskus tosiaan on melkein vaikeampi uskoa uskovien joukossa. Mistä johtuu, että on niin helppo epäillä toisten uskoa? Ajatella, että toinen on esimerkiksi liian naivi uskossaan. Että uskoa pitää, mutta pitää realiteetitkin säilyttää. Toki näin, mutta jos joku on varma, että Jumala on hänelle jotakin ilmoittanut, mikä minä tai joku muu olen sitä epäilemään? Jos joku jaksaa toivoa, miksi minun täytyisi mennä toivo murskaamaan tai edes hieman nakertamaan? (Usein toki voi päätellä, että jos ihminen ilmoittaa, että Jumala esimerkiksi käski ryöstämään pankin, niin todennäköisesti näin ei ole. Jumala noudattaa lakejaan.)

Kun tapaa ihmisiä, jotka vaikuttavat todella hyviltä ihmisiltä, varsinkin jos kaikki muukin on kohdallaan, ulkonäkö, asunto, lapset, elämä kaikinpuolin, miksi helposti ajattelee, että se ei voi olla aitoa, että jossain on varmasti jotain vialla, kenties pahastikin.

Miksi ei voi vain iloita toisen uskosta ja toisen hyvyydestä?

ihanaa and horrible

Tulin juuri Itäkeskuksesta. Kauppakeskuksesta siis. Kun astelin siellä, ajattelin kuinka ihanaa oli nähdä sitä ihmisten monimuotoisuutta. Olen omituinen, mutta osaltaan on ikävä niitä vanhoja alkoholisteja, joiden kanssa aina bussissa juttelin, kun matkasin kotiin ja he asuntolaansa.

Vaikka koen, että mun olisi haasteellisempaa kasvattaa omia lapsiani siellä kuin täällä, niin haluaisin lasteni myös kohtaavan elämän monimuotoisuuden normaalina. Erityisesti kaipaisin seurakuntaamme monimuotoisuutta. Jotta selvästi näkyisi, että evankeliumi on ihan jokaiselle.

I read about a small town somewhere in US. It used to be one with many factories, lot of work, happy people. Now it's full of unemployed people, empty houses, poverty and drugs. I assume there are many such places today in different parts of US. The article made me so sad. It would need such a huge miracle to dig those people put of the deep hole they are. Of course in theory they have a chance to change their lives. In reality, not so. Somehow, don't know why, this one centence hurt me most: (a mother, who tried to take care of her 19 year old daughter's child, and tried to persuade her to try get a job) "I was a good mother. I was there, I was present for this daughter. I was a good mother. Pause. Though her father raped her when she was 8. Pause. But I was a good mother."

That was the story of so many of the people in the article. All kinds of abuse from the beginning of their lives, seen, felt and experienced in the worst forms. Who can save those children? Who can help them? How can things like this happen in today's "civilized" world, where not always too far away, others are enjoying wealth and making more and more money. What can we do?

That's life

Went to see an ophthalmologist, eye doctor with the youngest today. To a hospital, an area where you know that all those kids coming to see any doctor either really have something wrong or are in the process of finding a diagnosis.

When I think of the parents I know, I know so many with children with disabilities, medical conditions or just hard times for various reasons. It almost seems that it's more normal than having a family with nothing like that.

Each parent react differently than someone else and each parent react differently from time to time with new or old challenges. But I admire them all so much. As well as all those parents with no troubles of this kind. Their efforts are no less.

Traumoja

Kun oppii asioita ihmismielen toiminnasta, on joskus pelottavaa huomata kuinka paljon vaikutusta lapsuuden kokemuksilla omassa perheessä on niin moneen asiaan. Moni käytöstapa, toimintamalli, tunne, ja näkemys ja kokemus itsestä juontaa juurensa tavalla tai toisella lapsuuteen. Kun aikuinen ihminen tarkastelee itseään, sellaisena kuin on, ei vaan oikeasti pysty itse määrittelemään kuinka moni asia ihan oikeasti on "perusluonnetta" ja kuinka moni kokemuksen kautta opittua. Puhumattakaan niistä asioista, joissa molemmat ovat olleet vaikuttamassa toisiinsa.

Jossain määrin se saattaa aiheuttaa ahdistusta. Kuinka voin antaa lapselleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat? Niin monessa voi mennä pieleen. Kuinka voin välttää aiheuttamasta traumoja?

No, helpottavaa on, että mitenkään sitä ei voi välttää. Ei kukaan vanhempi. Se kuuluu elämään. Jokainen vanhempi aiheuttaa lapselleen traumoja, haluaa tai ei. Jokainen lapsi kokee asiat omalla tavallaan, tavalla, johon vanhempi ei voi vaikuttaa. Järki ei myöskään siihen pysty vaikuttamaan, ei lapsen oma järki lapsena eikä aikuisena. Vanhemman ohimenevä hyvää tarkoittava, myönteinenkin lausahdus, jota ei hetkeä myöhemmin muista ollenkaan, saattaa aiheuttaa lapsessa jotakin, josta jää traumat, jotka vaikuttavat toimintaan vielä keski-ikäisenä. Vaikka kuinka järki sanoo sen olevan naurettavaa.

Oleellista on, että kun törmää itsessään ongelmaan, joka siis usein juontuu jostakin lapsuuden kokemuksesta, vaikkei sitä tiedostakaan, ja haluaa siihen ratkaisun, löytää jonkun, jonka kanssa voi puhua asiasta. Hyvin monta asiaa voi jättää taakseen vain puhumalla, tulemalla kuulluksi.

Toivottavasti voi myöhemmin(kin) olla lapselleen sellainen, jolle tullaan puhumaan ja koetaan, että tullaan kuulluksi.

Do not judge

but I cannot but feel so sad... I know it's not my job to judge anyone. But when you see people do things that just doens't feel good, it makes me so sad. Especially when it's to do with children.

Swimming halls are great place of observation. I felt so much like talking to that little boy, who always came near his mum, talking, trying to play with... No interaction what so ever. She was capable of speaking or at least looking at and smiling to her son, but no reaction. I felt so sad for the 3-4 year old.

Another mother I've seen there every week... never a nice word to her daughter. Always something to critisize about. Always that tone of voice. Can't you do it right? For the first some weeks she kept almost yelling at her, don't swim like that, or you'll never learn, can't you even try, don't you understand, you need to... Angry looks at her didn't work so finally I asked her to stop doing that because the girl was swimming the way the teacher's teach and she was trying make her do the way she swims - which is not the correct way.

Which made me think: how many times as parents we stress about the child learning something or doing something we think is the right way... causing harm to the child while "trying" to help... And perhaps the thing we stress about is just plain wrong and harmful to the kid...

Stress is hardly ever good. Never the kind imposed by someone else. Not for the adult and never ever for the child.

Miksi vain tytölle?

Ystävälleni omistettu, tänään havaittua:

Poika ja tyttö vaatekuvauksessa. Pojalle annetaan vaatteet. Tytöllle annetaan vaatteet ja kasvot meikataan. Samat kuvat, sama valaistus, yhtä valkoiset naamat. Miksi ero?

A robber in the house

For some reason once in a while the kids say things like: "I'm glad we live in Finland because we don't have robbers here" (to which I of course tell that we do). Or "I don't want to ever go to this or that country, because there are robbers". Or "mum, what if the robbers come to our house".

Well, on Friday we had a "robber" in our house. Only she and me and dad know about it in the family.

I went to the store with two of the kids. Older of those two, 4 yrs, at one point had a huge bulge on the cheek. Me asking "what's in your mouth" and ,alas, I find three candies there. She had taken those without me noticing and tried to hide them.

Well, the matter as such was dealed by the book, apoligized and paid for the cany with her own money etc and I know she learned the lesson.

But it was intriguing to watch her when she thought and "realized" that now in her mind she was a robber. How horrible. Since you know, robbers are something really really horrible and scary and something you never ever want to meet. :-)

I think it would be at times good for all of us to "find our inner robber". Not to purposely do wrong of course, but to realize that we all do wrong things and thus we all human beings are on the same line, not one better than the other.

Kilpailua - competition

Matka eskariin sujui myrtynein mielin. Pikkusisko oppi aamulla täräyttämään r:n ihan kunnolla. Ei vielä puheessa muista, mutta teknisesti se onnistuu ja sitä sitten hokikin koko matkan: deppu - rrrreppu.

Voi harmitus. Pienempi oppi ensin. Miksi vertailu usein johtaa kilpailuun? Miksi vertaillessa usein unohtaa ne missä on parempi ja näkee vain sen, missä on huonompi? Sillä ei ollut mitään merkitystä, että tyttö oppi lukemaan nuorempana kuin isoveli. Tai että piirtää paremmin kuin isoveli. Tai ui paremmin kuin pikkusisko. Tai ajaa ilman apupyöriä, kun pikkusisko ei. Vain sillä yhdellä asialla juuri sillä hetkellä on merkitystä. Se määrittelee koko ihmisen. Minä en osaa, tuo osaa. Minä olen huonompi, kokonaisuudessaan, ihmisenä. Miksi siinä ei puheet auta?

Keeping up with the neighbours. I always thought it was something so American. Something so ridicilous. Untill I realized they do it. And they. And even they. People I know. Perhaps they don't know they compete. Perhaps they just want what's best for themselves and family. But the truth is, it's hard to avoid competing. It may be the house. If not size, then the looks. It may be income. If not how much you earn, then with how little can you survive and get all these womderful things. It may be the looks. If not how good you look, then how much you've lost weight. It may be the kids. If not how intelligent, spiritual or talented they are, then how many of them you have.

I hope I can see it when I compete. And think about my choices. Do I do this because I think and feel it's right and good or because I compete with someone about something?

Problem solved

A few days ago I thoroughly enjoyed a discussion about how to solve many of the world's problems. I think many of the solutions would work if people just would get to the point where they would be willing to do so.

But unfortunately, in real life, it seems it can never happen. It would require everyone in a personal level and national level to be quite a bit less selfish. It would mean that for a while I or my country will have to give up something for the greater good of everyone. I would require everyone thinking every human being has the same value, same rights and same responsibilities. It would require co-operation, good will and radical changes. I doubt it will never happen by us people.

But we can make those small changes in our families, in our neighbourhoods, on our communities, everywhere where we have an input. That way we can at least make the world a little bit better place to live for someone for a little while. I think that's a good start.

Katastrofi

Kun seuraa tapahtumia maailmalla, tällä hetkellä Japanissa, en voi olla pohtimatta, kuinka itse toimisin, jos joutuisin katastrofin keskelle.

Menisinkö paniikkiin? Toimisinko ohjeiden mukaan? Tuntuisiko kaikki "maailmanlopulta" vai pystyisinkö etsimään hyviä asioita siitä, mitä on jäljellä? Keskittyisinkö täysin itseni ja perheeni pelastamiseen ja heistä huolehtimiseen vai voisinko auttaa myös muita?

Katastrofi on aina katastrofi. Tilanne ei ole koskaan helppo. Katastrofit, niin pienet kuin suuret, tulevat usein yllättäen. Mutta niihin voi valmistautua. Joihinkin tilanteisiin voi valmistautua fyysisesti. Ruokaa voi olla kotona enemmän kuin se viikon annos. Rahaa voi olla säästössä tilillä hätätapauksia varten. Lääkkeitä voi olla lääkekaapissa sen verran, ettei ihan heti ensimmäiseen kuumeeseen lopu. Auton takakontissa voi olla hiekkaa, lapio ja peittoja.

Mutta henkisesti voi myös valmistautua. Voi kehittää omaa stressinsietokykyään. Voi rakentaa ystävyyssuhteita, jotka hädän tullen saattavat olla se tarvittava pelastusrengas. Voi opetella keinoja pysyä rauhallisena ahdistavassa tilanteessa. Voi opetella loogista ajattelua ja etsiä tietoa kuinka toimia erilaisissa hätätilanteissa. Voi luoda sellaisen suhteen Jumalaan, että tietää ja tuntee, että Hän kuuntelee ja vastaa.

Vaikka ei koskaan joutuisi suurta katastrofia kohtaamaan, niitä pieniä on elämä täynnä. Suureen valmistautuminen auttaa niissä pienissäkin.

Where did the time go ja politiikkaa

Attended a wedding yesterday. Beautiful young bride and a young groom. Lots of other beautiful young married couples. And by young I mean younger than 25. It was wonderful.

But it was horrible. I remember how I felt when I was 18. I felt I was ready to get married had the right guy appeared. (Well, he did, but it took 6 years). I felt so grown up, so adult. I'm sure things would have worked out well had I married young. But looking at those young couples, they were just so young. It almost made me worry about them. How will they survive. Will their happiness last. Have they been mature enough to make the right choice.

I felt so old.

And then I did some counting. I was almost 25 when I married. Not that old really. And still surviving. Still happy. I wasn't worried any longer.

Ja sitten politiikkaan

Kohta saa taas äänestää. Vuosia on tullut valiteltua, että kun ne kaikki on sitä samaa massaa. Ja sinänsä loppujen lopuksi sillä ketä äänestää ei ole niin kovin suurta merkitystä kuitenkaan. Tai riippuu siitä, ketä äänestää.

No, nyt alkaa olla hiukan erilaisia mielipiteitä. Sitä ei ehkä pidäkään niin hyvänä asiana enää. Esille on tullut myös selkeämmin asioihin mielipiteitä , joista on ihan samaa mieltä. Mutta ei välttämättä pidä mielipiteen antajasta tai hänen muista mielipiteistään yhtään.

Ei muuten väliä, mutta kun ne ihmiset siellä sitten kuitenkin loppupelissä ovat muokkaamassa tätä yhteiskuntaa. Olisi kiva, että yhteiskunta olisi mahdollisimman hyvä siinä vaiheessa, kun joutuu jättämään omat lapsensa taivaltamaan yhteiskunnassa ihan omin voimin. Kyllä vaan sillä äänestämisellä kuitenkin on merkitystä. Jos ei muuta, niin tietää, että ainakin jollain tavalla on itse yrittänyt vaikuttaa.

Silmät selässä / a reminder

"Äiti, miten sä voit aina nähdä mitä mä teen?"

Ei, 4 v tyttö ei ollut tekemässä pahojaan vaan ihan vaan riisumassa vaatteita iltapuuhia varten.
Eihän äiti näe kaikkea, silmillään, tietenkään. Mutta on kumma, kuinka aistit kehittyvät niin, että hahmottaa talon täysin, kuulee jokaisen rahinan ja tietää mistä se aiheutuu, ja jotenkin vain aistii ollaanko tekemässä sitä mitä on pyydetty vai jotain ihan muuta. Ja kummallista kyllä, se luo lapselle suurta turvallisuuden tunnetta. Äiti on jatkuvasti läsnä, vaikkei olekaan siinä vieressä. Äiti huomaa, jos yrittää huijata, äiti huomaa, jos on paha mieli, vaikka sitä yrittää peitellä, äiti tietää onko kyseessä ollut vahinko vai tahallinen teko. Mistä äiti sen tietää? Jostain syystä mä olen varma, että se johtuu rakkaudesta. Rakkaus valpastaa kaikki aistit, rakkaus auttaa näkemään pintaa syvemmälle.

Joskus ihmettelee miksi sitten on monen niin vaikea ymmärtää, että Jumala näkee kaiken, tietää mitä me puuhataan, tietää miltä meistä tuntuu ja huomaa mitä me halutaan ja toivotaan. Jos äiti siihen pystyy, miksi ei Jumala, täydellinen Isä?

Kids spent a night at Grandma's. The house was empty. The thought of being able to do what ever you want was appealing. It was nice to sleep with no one waking up in the middle of the night and sleeping as long as you want to (right, all the way untill 8.30 - you just don't know how to sleep in after some years of parenting). But as pathetic as it is, we talked about our kids in bed after waking up. And as nice as it was, to be without the kids, there was a feeling of something missing. The house felt empty - it didn't just look empty with no toys lying around, but it felt empty. I felt so blessed to have my wonderful children.

I wish I had more days when that is the feeling I have and not frustration.

Limaa

Ihan pakko mainostaa meidän tämän päivän suosikkipuuhaa: tehtiin limaa.

Kaksi kuppia/mukia perunajauhoja
kuppi/muki vettä, johon lorautettu elintarvikeväriä

sekoita tasaiseksi (aika tiivistä ja tästä satsista tulee paljon, kannattaa pitää suhde samana ja vähentää määriä)

Kun puristelet limaa palloksi tms, se on kiinteää, siitä voi muovailla. Pysäytä puristelu ja vaikka pidä kämmenellä hetki - se muuttuu lähes nestemäiseksi limaksi. Ja taas puristelemaan. Lapset olivat innoissaan.

Jos keksit mistä ilmiö johtuu, kerro. Kerron sitten oletko oikeassa :-).

News

I decided to write in English also for those friends to read who do not understand Finnish. The stuff will not be same in Finnish and English and sometimes the post will be just one or the other. We'll see how it goes.

I've entertained myself in past few weeks by watching BBC movies and series originally written by Brontë sisters and their contemporaries. It has made me wonder how much of me is affected by my circumstances. What kind of a person would I have been had I lived during those times. How much would that have been affected by my social status.

I feel I do not do anything great and big with my life. But my life is so good. Had I lived then and been a woman, would I have been one trying to get more power to women or just settled with what I was given? I like to think I would have been one making a difference. Never know. But what I do know through genealogy, that I've had ancestors with convictions who have worked hard to get what they've wanted or felt right. Like a peasant lancestor sending his son to school among the first ones during that century. Like my grandfather refusing to hold a weapon, even surrounded by the Russians. Like an ancestor building a school for the villagers and teaching there for a long time.

I wish I had been like them, making a difference. My only chance is to make a difference now.

Kun lapsi ei puhu

No, totta puhuen tämän lapsen kanssa sitä aika usein toivoisi, että olisi edes vähän hiljempaa.

Maanantaina käytiin uimassa. Jossain vaiheessa jotain tapahtui, huomasin, että lapsi nieleskeli itkua. Yritin lohduttaa ja selvittää missä syy. Lapsi vain vetäytyi pois eikä halunnut puhua. Tuntui kuitenkin olevan iso asia.

Mietin siinä sitten mahdollisia vaihtoehtoja. Löikö päänsä sukeltaessaan ja satutti itsensä? Tuliko pissat altaaseen ja häpesi sitä? Tekikö kuperkeikkaa ja se ei mennytkään ihan hyvin, pelkäsikö jäävänsä veden alle? Lapsi ei suostunut puhumaan. Asia vaivasi häntä, mutta sanoi, ettei halua puhua siitä. Ei halua kertoa. Kysyin tietysti satuttiko itsensä. Ei satuttanut. Sanoin, että jos tuli pissat vahingossa altaaseen, ei haittaa. Ihmetellen vastasi, ettei tietenkään tullut. Kerroin kuinka joskus olin tehnyt kuperkeikkaa vedessä ja tuntui etten pääse ylös ja pelästyin kamalasti. Ei ainakaan lapsi myöntänyt kokeneensa samaa.

Asia oli pakko jättää sikseen. Jankkaamisesta ei seuraa hyvää, varsinkaan tämän lapsen kohdalla. Seuraavana päivänä kysyin haluaisiko kertoa, mitä silloin tapahtui. Tänään sanoin, että en enää aio kysyä, mutta kun haluaa, voi kertoa, mielelläni kuulen, koska mä olen surullinen kun hän on surullinen ja haluaisin voida auttaa. Ehkä en koskaan kuule siitä, ehkä joskus kuulen.

Kyseessä ei ilmeisestikään ollut kuitenkaan iso asia. Mutta äidille kuitenkin paniikkitilanne - se että lapsi ei halua kertoa. Nyt ok. Entä kohta. Kun lapsi on isompi ja murheet ovat isompia?

Sitä toivoisi voivansa luoda sellaisen suhteen jokaiseen lapseensa, että lapsi voisi teini-iässäkin tulla aina kertomaan, jos on huolia. Olivat ne mitä vain. Tai voisi aina tulla kertomaan, jos on tapahtunut jotakin pelottavaa. Tai jotakin, mitä ei olisi halunnut.

Lapsella täytyy saada olla omia salaisuuksia. Vanhemmalla ei ole oikeutta mennä penkomaan lapsen tavaroita, lukemaan tekstiviestejä tai sähköposteja tai päiväkirjoja. Voi olla, että joskus on ihan todellisia pakkotilanteita, kun lapsen henki on kyseessä. Mutta silloinkin varmasti lapsen luottamua aikuiseen särkyy. Joissain tapauksissa se on se pienempi paha. Sitä niin toivoisi, ettei koskaan tarvitsisi mennä niin pitkälle. Että matkan varrella lapsi uskaltaisi puhua riittävästi.

Huono omatunto

Kaveri on hurahtanut luomuun. Hyvä hänelle. Juttuja kuunnellessa tulee vaan välillä huono omatunto. Vaikka meillä luomua ei varsinaisesti syödäkään siksi, että vältettäisiin kaikkia myrkkyjä elimistössä. Monessa asiassa ympäristöasiat on lähempänä sydäntä. Huonoa omaatuntoa lieventääkseni halusin listata ne asiat, joissa koen, että toimitaan ihan hyvin. Tässä siis lista, ihan vain itseä varten. Ja vain niitä positiivisia, varmasti negatiivista löytyy niin paljon, että kumoaa kaiken tämän. Mutta nyt ei ole sen aika.

-meillä syödään niitä tuotteita luomuna, joita lähikaupasta saa ja joita tykätään käyttää (maito, munat, jauheliha, salaattijuusto, mozzarella juusto, rusinat, jauhot, jotkut vihannekset/hedelmät jne)
-syödään oman maan perunoita ja sipuleita (koko vuosi) sekä joitain muita kasviksia kauden aikana. Mustikkaa ja puolukkaa metsästä sadon mukaan. Samoin sieniä. Isälle kiitos. Myös itsetehtyjä (isän) mehuja viinimarjoista ym. Omenoita pihasta syödään myös.
-lasten vaatteista suurin osa kierrätettyjä, siis meille käytettyinä tulleita, samoin vaatteet lähtee kiertoon
-kierrätetään paperit, pahvit, pullot & tölkit, metalli, lasi, patterit, joskus isompia satseja energiajätettä (rikkinäiset vaatteet, muovia). Biojätettä silloin kun kompostia on hoidettu niin hyvin, että se toimii. Ongelmajätteet ym omiin paikkoihinsa.
- jonkunverran käytetään luonnonmukaisia lääkitysjuttuja - mehiläsvahasta ym. (kiitos isän).
- käyttökelpoiset poistettavat tavarat viedään kierrätykseen
- toinen auto tuli käyttöön vasta, kun lapsia 4. Autossa lähes poikkeuksetta vähintään 3 ihmistä aina. Toinen autoista dieselmoottorilla.
- käytössä luontoystävällisemmät kertakäyttövaipat (nyt viimeisen lapsen viimeisillä vaippakuukausilla (toivottavasti) )
- Aina pestään täysiä koneellisia pyykkiä. Muut paitsi pyyhkeet ja liinavaatteet 40 tai 30 asteessa. Tiskikone samoin täynnä.
- Talossa patterit päällä vain olohuoneessa (kaksi kolmesta), keittiössä, kylpyhuoneessa, suihkuhuoneessa ja lasten makuuhuoneissa. Talvikaudella siis. Lämpimämmällä ei missään muualla kuin kylpy- & suihkuhuoneissa.
- väärin tulostetut ym. paperit, joissa toinen puoli tyhjänä päätyy lasten piirustuspaperiksi
- suuri osa lasten leluista käytettynä saatuja/hankittuja
- vanha sohva uudelleen päällystetty uuden hankkimisen sijaan
- paljon käytettynä saatuja/hankittuja huonekaluja

noh, olihan siinä jotain. Jo parempi omatunto :-)

Toisesta listasta, siitä ympäristöä kuormittavasta, tulisi paljon pidempi, mutta hyvä näinkin.

Entä jos

Jossittelu ei kannata, tietenkään.

Joskus on kuitenkin jännä miettiä mitä elämä olisi, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja, isoja tai pieniä.

Jos olisinkin ottanut viran Tampereen läheltä ja muuttanut sinne. Jos olisinkin opiskellut Englantia. Jos olisinkin saanut vain yhden lapsen. Jos olisinkin mennyt töihin lasten ollessa pieniä.

Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä samaan elämäntilanteeseen. Joidenkin jossittelujen kanssa olisi voinut päätyä yhtä onnelliseksi. Joidenkin jossittelujen myötä elämä olisi voinut olla radikaalisti toisenlaista.

Kuten jos olisin valinnut elämän toisessa maassa toisenlaisen perheen kanssa. Ja nyt tietäisin, kuten tiedän, että mies tykkääkin miehistä.

Joskus on vaan niin onnellinen omista valinnoistaan.

todellisuuskuilu

Jonkinmoinen kriisi iskee aina, kun huomaa kuilun todellisuuden ja kuvitelman välillä.

Meidän koti on aina siisti - ai tämäkö muka siistiä?
Minä en ikinä puhu rumasti lapsilleni - miten voinkaan päästää suustani tuollaista/ jotain tuolla äänensävyllä?
Meillä syödään terveellisesti - taasko pinaattilettuja?

Kuilu voi kohdistua itseen. Tai puolisoon.

Mies on niin kätevä käsistään - taasko minä saan koota sen ikean kalusteen?

Tai lapsiin.

Meidän tyttö se hoitaan ihan itse kouluasiat niin hyvin - ai montako kertaa on ollut läksyt tekemättä?
Meillä rakastetaan toisiamme ja kaikilla on hyvä olla - miten noi lapset voi tapella koko ajan?

Tai muihin ihmisiin. Opettajiin, ystäviin, sukulaisiin.

Silloin kun todellisuus iskee, on aika todeta, että onneksi se on normaalia. Se todellisuus.

Aikuiset pilaa kaiken!

Miksi? Miksi me aikuiset usein ollaan ilon pilaajia? Ihan oikean ilon pilaajia.

Huomasin toissapäivänä, että meidän eskarilainenhan osaa lukea. Innostui siitä itsekin kovin. Kehuin, olin tosi iloinen ja onnellinen, riemuissani suorastaan, varsinkin kun tiesin, kuinka iloinen tyttö oli asiasta ja kuinka paljon se merkitsi hänelle (enää ei tarvinnut kokea itseään huonommaksi kuin moni muu kaveri eskarissa, joka jo osaa lukea hyvinkin).

Ja eilen äiti pilasi kaiken. Heti aamusta tyttö otti kirjan käteen ja alkoi ääntää kirjaimia. Muutamat kohdat tuottavat vielä hieman vaikeuksia. Ja tyttö hermostuu omaan hitauteensa ja jos ei jokaista sanaa ääntämisen jälkeen hahmotakaan, että mikä se nyt olikaan. Äiti yritti auttaa. Tyttö oli epävarma, osasiko hän nyt sittenkään. Alkoi pelottaa eikä yritys enää ollut tosissaan yrittämistä. Äiti ei jaksanut enää vain kannustaa ja iloita vaan hermostui lapsen hermostumiseen. "Et sä edes tosissasi yritä." Vaikka siltä tuntui, niin totta kai lapsi tosissaan yritti, sen mitä hermostumiseltaan pystyi ja uskalsi. Äiti pilasi lukemisen ilon.

Onneksi ilo palasi. Mutta äidin morkkis jäi.

Tyttöjen ystävä oli toissapäivänä salakuljettanut autoon lahjan tytöille. Äiti oli jo kotona kieltänyt sitä ottamasta mukaan. Tyttö tuli pyytämään, että haetaan lahja autosta. Äiti sanoi ei haeta, se on sellaista roskaa, ei sitä voi antaa kenellekään. Jotain siis mitä tyttö oli itse askarrellut.

Suru tytön kasvoissa oli jotain niin sanoinkuvaamattoman syvää. Hän oli askarrellut jotain minkä uskoi ilahduttavan ystäviään. Äiti sanoi sitä roskaksi ja kielsi antamasta. Vakuutin äidille, että antaa vaan ja tytölle, että meidän tytöt varmasti ovat todella iloisia siitä ja mielellään ottavat lahjan vastaan. Lopulta äiti suostui ja tytön kasvoille palasi iloinen ilme, kyyneleet pyyhittiin pois.

Kotona tytöt avasivat lahjan. He olivat innoissaan piirroksista ja paperisuikaleketjusta, jotka saivat ja ihastelivat itsetehtyä lahjakassia.

Lasten ilo tulee usein niin pienestä. Yksi lapsen mielestä kaunis kivi, käpy tai kummallinen esine, josta ei tiedä mikä se on, saattaa olla niin ihana. Ja niin tärkeä. Tai lapsi saattaa olla kovin innoissaan ja iloinen uudesta taidosta, jonka on oppinut. Miksi me aikuiset niin usein tapetaan se ilo, eikä yhdytä iloon. Vaikka meistä se varpaan kynnen puremaan ylettyminen ei olisikaan juhlimisen arvoinen taito.

Vaalit tulossa

Suomi on demokraattinen maa. Jokaisella on mahdollisuus sanoa mielipiteensä ja vaikuttaa.

No, ainakin teoriassa. Joskus miettii onko oikeasti. Mahdollisuus ehkä, mutta pystyykö oikeasti mihinkään vaikuttamaan.

Suomalainen hallitusjärjestelmä on ihan hyvä. Moneen verrattuna erinomainen. Siinä on kyllä yksi iso ongelma. Kaikki on sitä yhtä ja samaa. Onhan meillä eri puolueita. Ja onhan niillä erilaisia tavoitteita ja erilaisia painotuksia. Yksilötasolla ja päätöstentekovaiheessa eroja on kuitenkin vaikea huomata.

Kohta saadaan avuksi vaalikoneet. Tuntuu hienolta, että voit klikata, valita ja kone kertoo ketä sinun arvoillasi kannattaisi äänestää. Ongelma on se, että kysymykset ovat huonoja. Ne eivät erottele ehdokkaita. Tänään, huomenna ja ylihuomenna saatan saada ihan eri ehdokkaat, joita pitäisi äänestää.

Ehkä perussuomalaiset ja erityisesti Soini on saanut kannatusta siksi. Joku erottuu massasta. Joku sanoo suoraan mitä ajattelee - vaikka ei olisi samaa mieltä itse asian kanssa, montaa miellyttää se, että oikeasti sanotaan, edes jotain. Varsinkin jotain erilaista.

Missähän päin maailmaa on oikeasti paras hallitusjärjestelmä? Ja kenelle se silloin on paras? Voiko mikään hallitusmuoto oikeasti olla hyvä kaikille? Siis saada aikaan hyvää kaikille.